Gordon B. Hinckley – optimismin ja näkemyksen profeetta
Kun tänä vuonna tutkit julkaisua Kirkon presidenttien opetuksia: Gordon B. Hinckley pappeuskokouksessa ja Apuyhdistyksessä, saat opetusta profeetalta, jolla oli rajatonta optimismia, rakkautta ja kaukokatseisuutta.
”Minun on joka kevät istutettava puita”, presidentti Gordon B. Hinckley kirjoitti päiväkirjaansa 82-vuotiaana. ”Luulen, että olen tehnyt niin ainakin viimeiset 50 vuotta. – – Puussa on jotakin ihmeellistä. Se saa alkunsa aivan pienestä ja kasvaa läpi vuodenaikojen. Se antaa varjoa helteiseltä kesäauringolta. Se tuottaa herkullista hedelmää. Se jatkaa merkittävää fotosynteesiprosessia. – – Puu on yksi Kaikkivaltiaan merkittävimpiä luomistöitä.”1
Presidentti Hinckley jatkoi puiden istuttamista vielä 90 vuotta täytettyäänkin. Hänen rakkautensa istuttamista kohtaan heijastui monin tavoin hänen palvelukauteensa apostolina ja kirkon presidenttinä. Kun hän istutti jotakin, se osoitti optimismia – luonteenpiirrettä, joka näkyi myös hänen opetuksissaan ja hänen kanssakäymisessään muiden kanssa. Hän hoivasi jokaista puuta, aivan kuten hän hoivasi jokaista ihmistä. Ja hän katsoi kauas tulevaisuuteen ja näki, mitä puista kasvaisi – samoin kuin hän näki jokaisen ihmisen iankaikkiset mahdollisuudet ja Jumalan työn suuren tulevaisuuden.
”Meillä on täysi syy olla optimistisia”
”Olen optimisti!” presidentti Hinckley julisti usein. ”Vetoomukseni on, että lakkaisimme etsimästä myrskyjä ja nauttisimme täydemmin auringonpaisteesta.”2 Hänen optimisminsa ulottui myönteistä suhtautumista paljon syvemmälle, vaikka hän vaali sitäkin. Hänen optimisminsa perimmäinen lähde – lähde, joka teki siitä voiman – oli hänen uskonsa Jumalaan ja hänen todistuksensa Jumalan suunnitelmasta Hänen lastensa onneksi ja pelastukseksi.
Yksi osoitus presidentti Hinckleyn optimismista oli hänen luja uskonsa siihen, että ”kaikki järjestyy kyllä”3. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on sanonut, että tuo lause ”saattaa hyvin olla presidentti Hinckleyn useimmin toistama vakuuttava lausahdus perheelleen, ystävilleen ja työtovereilleen. ’Yritä uudelleen’, hänellä on tapana sanoa. ’Säilytä usko. Ole iloinen. Älä lannistu. Kaikki järjestyy kyllä.’”4
Tämä sanoma ei kuitenkaan ollut vain muille. ”Sanon niin itselleni joka aamu”, presidentti Hinckley kertoi eräälle kuulijakunnalle. ”Jos teette parhaanne, kaikki kyllä järjestyy. Turvatkaa Jumalaan ja kulkekaa eteenpäin uskoen ja luottaen tulevaisuuteen. Herra ei hylkää meitä.”5
Presidentti Hinckleyn optimismi oli hänen tukenaan läpi koettelemusten, riittämättömyyden tunteiden ja musertavien paineiden. Ja hän piti kiinni vakaumuksestaan, jonka mukaan ”kaikki kyllä järjestyy”, silloinkin kun hän kohtasi takaiskuja ja pettymyksiä, syvää murhetta ja yksinäisyyttä.
Optimismissaan presidentti Hinckley ei vähätellyt ongelmia. Hän selitti: ”Olen nähnyt melko paljon tätä maailmaa. Olen ollut seuduilla, missä sodat raivoavat ja viha vallitsee ihmisten sydämessä. Olen nähnyt kauhistuttavaa köyhyyttä, joka ahdistaa monia maita. – – Olen seurannut huolestuneena yhteiskuntamme moraalin murenemista.
Ja silti olen toiveikas. Minulla on vilpitön ja luja usko siihen, että oikeus voittaa ja totuus pääsee valtaan.”6
New York Times -lehden toimittajan tekemässä haastattelussa Nauvoossa Illinoisissa Yhdysvalloissa presidentti Hinckley myönsi murhenäytelmien ja ongelmien vallitsevuuden, ja sitten hän opetti optimismia hyödyntäen rakkauttaan kirkon historiaa kohtaan:
”Meillä on täysi syy olla optimistisia. – – Katsokaa Nauvoota. Katsokaa, mitä he rakensivat tänne seitsemässä vuodessa ja sitten jättivät. Mutta mitä he tekivät? Kävivätkö he makuulle ja kuolivat? Ei! He ryhtyivät työhön! He matkasivat miltei halki tämän mantereen ja käänsivät maata erämaassa ja saivat sen kukoistamaan kuin lilja. Sen perustuksen pohjalta tämä kirkko on kasvanut suureksi maailmanlaajuiseksi organisaatioksi vaikuttaen hyvällä tavalla ihmisten elämään yli 140 kansakunnassa. Pessimismille tai kyynisyydelle ei voi rakentaa eikä rakenneta. Kun säilytetään optimismi ja tehdään työtä uskossa, niin tuloksia alkaa näkyä.”7
Presidentti Hinckleyn optimismi vaikutti myös hänen huumorintajuunsa – iloiseen, miellyttävään nokkeluuteen, joka loi yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa. Kerran hän yöpyi erään vaarnanjohtajan luona, jonka perhe asui kodikseen remontoimassaan vanhassa koulurakennuksessa. Sinä yönä presidentti Hinckleyn makuuhuoneena toimi eräs luokkahuone. Seuraavana päivänä vaarnakonferenssin aikana hän letkautti: ”[Olen] nukkunut luokkahuoneissa hyvin monta kertaa aiemminkin – mutta en koskaan sängyssä.”8
”Meidän huolenpitomme täytyy aina kohdistua yksilöön”
Ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessaan kirkon presidenttinä Gordon B. Hinckley puhui laajasti kirkon kasvusta. ”Meistä on tulossa suuri maailmanlaajuinen yhteisö”, hän sanoi. Sitten hän siirsi painotuksen tähän välttämättömään periaatteeseen: ”Meidän mielenkiintomme ja huolenpitomme täytyy aina kohdistua yksilöön. – –
Me puhumme lukumääristä, mutta meidän kaikki pyrkimyksemme täytyy omistaa yksilön kehitykselle.”9
Ollessaan kahdentoista apostolin koorumin jäsen presidentti Hinckley matkusti joihinkin kaukaisimpiin maailmankolkkiin, muun muassa sota-alueille, palvelemaan yksilöitä. Yksikään ryhmä ei ollut liian kaukana tai liian pieni hänen huomioitavakseen. Hän jatkoi tällä samalla tavalla kirkon presidenttinä matkustaen yli miljoona kilometriä yli 60 maahan tavaten toisinaan suuria ihmisryhmiä, toisinaan vain muutamia harvoja.
Tausta © iStock/Thinkstock; vasemmalla: valokuva Busath Photography; oikealla: valokuva Kiinassa Gerry Avant, Deseret News; oikealla alhaalla: valokuva kirkon historian kirjaston ja arkiston luvalla
Vuonna 1996 presidentti ja sisar Hinckley tekivät 18-päiväisen matkan kahdeksaan maahan Aasiassa ja Tyynellämerellä. He aloittivat Japanista ja matkasivat ripeällä tahdilla eteenpäin tavaten tuhansia ihmisiä, jotka olivat täyttäneet jokaisen kokoontumispaikan. ”Nämä ovat minulle koskettavia kokemuksia”, presidentti Hinckley kirjoitti ollessaan Koreassa. ”Näen asioita, joista tuskin uskalsin haaveilla, kun tulin tänne ensi kerran vuonna 1960.”10 Tällä matkallaan hän myös vihki Hongkongin temppeli Kiinassa.
Viimeiset suunnitellut pysähdykset olivat Filippiineillä. Puhuttuaan 35 000 ihmiselle Manilassa presidentti Hinckley kirjoitti: ”Seisoin ja vilkutin heille tuntien sydämeni pakahtuvan. Lähdimme kyyneleet silmissämme.” Aiemmin sinä päivänä hän oli palannut siihen paikkaan, jossa hän vuonna 1961 oli lausunut pyhitysrukouksen lähetystyön aloittamiseksi Filippiineillä. ”Pystyimme löytämään vain yhden syntyjään filippiiniläisen jäsenen”, hän muisteli. ”Siitä yhdestä jäsenestä kirkko on kasvanut yli 300 000 jäseneen.”11
Kun Hinckleyt aloittivat kotimatkansa, he saivat kuulla, että lentokone laskeutuisi Saipanin saarelle ottamaan lisää polttoainetta. Presidentti Hinckley kysyi, onko Saipanilla yhtään lähetyssaarnaajia, ja hänelle kerrottiin, että heitä oli siellä pieni joukko. Vaikka hänellä oli takanaan uuvuttava matka, hän halusi tavata nuo muutamat lähetyssaarnaajat: ”Kysyin, voisimmeko jollakin tavoin saada heille sanan, että saapuisimme Saipanille suunnilleen klo 19.00 ja yrittäisimme tulla koneesta tervehtimään heitä lentoasemalle.”
Muutamia tunteja myöhemmin Saipanilla 10 lähetyssaarnaajaa ja suunnilleen 60 kirkon jäsentä olivat paikalla tervehtimässä Hinckleyjä. ”He halasivat meitä”, presidentti Hinckley kirjoitti. ”He olivat hyvin kiitollisia nähdessään meidät, ja me olimme kiitollisia nähdessämme heidät. Saatoimme viettää heidän kanssaan vain hyvin lyhyen hetken, koska lentokoneen tankkaamiseen tarvittiin vain lyhyt aika. Jätimme heille siunauksemme ja menimme takaisin koneeseen.”12
Toinen tyypillinen esimerkki presidentti Hinckleyn huolenpidosta yksilöä kohtaan tapahtui vuoden 2002 talviolympialaisten aikana, jotka pidettiin Salt Lake Cityssä Utahissa. Miltei joka päivä hän tapasi presidenttejä, suurlähettiläitä ja muita arvovaltaisia henkilöitä. Eräänä päivänä hieman ennen tapaamista Saksan presidentin kanssa hän kävi 13-vuotiaan nuoren naisen luona tämän syntymäpäivänä. ”[Hän] sairastaa aplastista anemiaa, hyvin vakavaa sairautta”, presidentti Hinckley kirjoitti. ”Meillä oli ihastuttava tapaaminen. – – Sanoin hänelle, että muistaisimme häntä rukouksissamme.”13
Presidentti Hinckley tunsi erityistä rakkautta kirkon lapsia ja nuoria kohtaan, ja hekin tunsivat samoin häntä kohtaan. Kuultuaan hänen puhuvan Brasiliassa eräs nuori nainen sanoi: ”Tunsin voimakkaasti Jumalan Hengen. Kun presidentti Hinckley oli päättämässä puhettaan, hän sanoi meille: ’Voitte lähteä täältä, mennä kotiin ja unohtaa kaiken, mitä olen tänään täällä sanonut, mutta älkää koskaan unohtako, että minä rakastan teitä.’ En koskaan unohda noita sanoja.”14
Tausta © iStock/Thinkstock; vasemmalla: valokuva Busath Photography; oikealla: valokuva Kiinassa Gerry Avant, Deseret News; oikealla alhaalla: valokuva kirkon historian kirjaston ja arkiston luvalla
Presidentti Hinckleyn vaimo Marjorie oli paitsi kumppani myös vaikuttava tekijä hänen huolenpidossaan yksilöitä kohtaan. Presidentti Hinckley kirjoitti: ”Kaikki, jotka hän tuntee, tuntuvat rakastavan häntä, koska hän on aidon kiinnostunut ihmisistä. Hän välittää heidän ongelmistaan ja heidän tarpeistaan. Kuinka onnekas olenkaan, kun minulla on sellainen kumppani.”15
Kun Hinckleyjen viisi lasta olivat varttuneet aikuisiksi, Hinckleyt matkustivat tavallisesti yhdessä ja sisar Hinckley ilmaisi rakkautta eri puolilla maailmaa. Tavatessaan lähetyssaarnaajia hänellä oli usein tapana kotiin palattuaan yllättää näiden vanhemmat puhelinsoitolla. Hänellä oli myös taitoa tavoittaa isoja kuulijakuntia. ”[Marge] osaa sanoa asiat niin, että ne miellyttävät ja auttavat ihmisiä”, presidentti Hinckley kirjoitti erään aluekonferenssin jälkeen. ”Me muut saarnaamme, kun hän vain yksinkertaisesti juttelee heidän kanssaan.”16
Presidentti Hinckleyn hautajaisissa toinen hänen neuvonantajistaan, presidentti Henry B. Eyring, esitti yhteenvetona joitakin presidentti Hinckleyn saavutuksista. Sitten hän huomautti, että kaikkia näitä saavutuksia yhdisti yksi seikka:
”Niiden oli aina määrä siunata yksilöitä mahdollisuuksilla. Hän ajatteli aina niitä, joilla oli vähäisimmät mahdollisuudet, tavallista ihmistä, joka kamppailee selviytyäkseen päivittäisen elämän vaikeuksista ja haasteesta elää Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan. Useammin kuin kerran tehtyäni jonkin ehdotuksen hän naputti sormellaan rintaani ja kysyi: ’Hal, oletko pitänyt mielessä sen, joka on vaikeuksissa?’”17
Tulevaisuutta koskeva näkemys
Presidentti Hinckleyn optimismiin ja hänen keskittymiseensä yksilöihin liittyi hänen profeetallinen näkemyksensä tulevaisuudesta. Syvällisimmin tuo näkemys koski temppeleitä. Temppelitoimitukset, presidentti Hinckley tähdensi, ovat ”ne kruunaavat siunaukset, jotka kirkolla on tarjottavana”18.
Kun hänestä tuli kirkon presidentti vuonna 1995, eri puolilla maailmaa oli 47 toiminnassa olevaa temppeliä. Hänen johdollaan kirkko enemmän kuin kaksinkertaisti tämän lukumäärän hieman yli viidessä vuodessa. Hänen temppeleitä koskeva näkemyksensä oli rohkea ja laaja-alainen, mutta koko päämääränä oli siunata yksilöitä yksitellen.
Innoitus tähän uuteen aikakauteen temppelien rakentamisessa tuli vuonna 1997, kun presidentti Hinckley meni Colonia Juáreziin Meksikoon juhlistamaan kirkon omistaman koulun satavuotista taivalta. Myöhemmin pitkän ja pölyisen ajomatkan aikana hän uppoutui mietteisiin. ”Tuli hiljaista”, muisteli hänen sihteerinsä Don H. Staheli. ”Ja sitten – sikäli kuin ymmärrän – ilmoitusta alkoi tulla. Hän oli ajatellut pienempiä temppeleitä aiemmin, mutta ei sillä tavalla kuin hän ajatteli niitä tällä kertaa.”19
Myöhemmin presidentti Hinckley kuvaili prosessia: ”Aloin kysellä itseltäni, mitä voitaisiin tehdä, jotta nämä ihmiset saisivat temppelin. – – Kun mietiskelin tätä, mieleeni tuli ajatus, että – – voimme rakentaa temppelin kaikki välttämättömät tilat verrattain pieneen rakennukseen. – – Hahmottelin suunnitelman. – – Koko kuva tuli mieleeni hyvin selkeänä. Uskon koko sydämestäni, että se oli innoitusta, että se oli ilmoitus Herralta. Tulin kotiin ja puhuin asiasta neuvonantajieni kanssa, ja he hyväksyivät sen. Sitten esittelin sen kahdelletoista, ja he hyväksyivät sen.”20
Neljä kuukautta myöhemmin yleiskonferenssissa presidentti Hinckley esitti historiallisen ilmoituksen siitä, että kirkko alkaisi rakentaa pienempiä temppeleitä alueille, joiden jäsenmäärä ei riitä perusteeksi isommalle temppelille. ”Me olemme päättäneet viedä temppelit ihmisten luo ja antaa heille kaikki mahdollisuudet niihin erittäin kallisarvoisiin siunauksiin, jotka tulevat temppelipalvelusta”, hän sanoi.21
Seuraavassa yleiskonferenssissa presidentti Hinckley esitti toisen historiallisen ilmoituksen sanomalla, että suunnitteilla oli saada 100 temppeliä toimintaan vuoden 2000 loppuun mennessä. ”Me edistymme milloinkaan ennen näkemättömässä mittakaavassa”, hän sanoi.22 Kun hän teki selkoa temppelien rakentamisen edistymisestä huhtikuussa 1999, hän käytti tuttua lausahdusta: ”Tämä hanke on valtaisa ja siihen liittyy monia ongelmia, mutta vaikeuksista huolimatta asiat järjestyvät, ja luotan siihen, että saavutamme tavoitteemme.”23
Tausta © iStock/Thinkstock; vasemmalla: valokuva Busath Photography; oikealla: valokuva Kiinassa Gerry Avant, Deseret News; oikealla alhaalla: valokuva kirkon historian kirjaston ja arkiston luvalla
Lokakuussa 2000 presidentti Hinckley matkusti Bostoniin Massachusettsiin Yhdysvalloissa vihkimään kirkon 100. temppelin – yhden niistä 21 temppelistä, jotka hän vihki sinä vuonna neljällä mantereella. Hänen elämänsä päättyessä oli valmiina ja toiminnassa 124 temppeliä ja niiden lisäksi 13 temppeliä joko oli rakenteilla tai niistä oli ilmoitettu.
Presidentti Hinckleyn näkemys tulevaisuudesta innosti häntä etsimään innoitusta muihin tapoihin siunata Jumalan lapsia. Hänen näkemänsä kärsimys ja köyhyys saivat hänet tuntemaan tuskaa, ja niinpä hänen johdollaan kirkon humanitaarista työtä laajennettiin merkittävästi pääasiassa niiden keskuudessa, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Hän myös perusti jatkuvan koulutusrahaston auttamaan kirkon jäseniä köyhyydestä kärsivissä maissa. Tästä rahastosta he voisivat saada lainoja, joilla maksaa paremman työpaikan saamiseen tarvittava koulutus. Sen avulla he voisivat murtaa köyhyyden kahleet ja tulla omavaraisiksi. Vuoteen 2016 mennessä yli 80 000 ihmistä on saanut mahdollisuuden koulutukseen tämän rahaston tarjoamalla lainalla.
Julkaisussa Kirkon presidenttien opetuksia: Gordon B. Hinckley kerrotaan monia muitakin esimerkkejä presidentti Hinckleyn profeetallisesta näkemyksestä, kuten ”Perhe – julistus maailmalle” ja konferenssikeskuksen rakentaminen.
”Todistukseni”
Muutama päivä ennen 91. syntymäpäiväänsä presidentti Hinckley kirjoitti: ”Minun ei tarvitse enää istuttaa puita, mutta aion istuttaa niitä. Sellainen on luonteeni.”24 Iästä riippumatta – olipa hän sitten nuori lähetyssaarnaaja tai 97 vuotta vanha profeetta – hänen luonteensa mukaista oli myös kylvää evankeliumin siemeniä ja istuttaa sen taimia ihmisten sydämeen eri puolilla maailmaa. Hän palveli 20 vuotta kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä. Sitten hän palveli 14 vuotta neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa. Kun hänestä 84-vuotiaana tuli kirkon presidentti, hän johti kirkkoa miltei 13 dynaamisen kasvun vuotta.
Presidentti Hinckleyn elinikäisen palvelun ytimessä oli hänen todistuksensa Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen evankeliumistaan, joka palautettiin profeetta Joseph Smithin kautta. Yleiskonferenssipuheessaan, jonka otsikkona on ”Todistukseni”, hän lausui seuraavan todistuksen, puhuen osittain silmät kyynelissä:
”Kaikista niistä asioista, joista olen kiitollinen tänä aamuna, yksi kuitenkin kohoaa ylitse muiden. Se on elävä todistus Jeesuksesta Kristuksesta. – –
Hän on minun Vapahtajani ja Lunastajani. Antamalla henkensä, tuskissaan ja sanoin kuvaamattomasti kärsien, Hän ojentautui kohottaakseen minut ja jokaisen meistä sekä kaikki Jumalan pojat ja tyttäret kuolemaa seuraavasta iankaikkisen pimeyden syöveristä. – –
Hän on minun Jumalani ja Kuninkaani. Iankaikkisesta iankaikkiseen Hän tulee hallitsemaan ja johtamaan kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana. Hänen herruudellaan ei tule olemaan loppua. Hänen kirkkaudelleen ei tule olemaan yötä. – –
Kiitollisin mielin, vähentymättömällä rakkaudella, todistan näistä asioista Hänen pyhässä nimessään.”25