Tunsin jälleen olevani kotona

Judy Rascher, Colorado, USA

En ollut valmistautunut veljeni puhelinsoittoon. ”Äiti kuoli juuri”, hän sanoi. ”Hän kaatui ja löi päänsä.”

Olin järkyttynyt. Äitini oli poissa, ja olin juuri edellisiltana puhunut hänen kanssaan. Kysyin jatkuvasti itseltäni, miksi näin oli tapahtunut. En pystynyt ymmärtämään, miksi hänen piti jättää minut. Olin vihainen! Piehtaroin vihassani useita viikkoja.

Lopulta päätin, kuka oli syyllinen. Tämä oli Jumalan syytä. Hän otti minulta äidin pois liian aikaisin. Äitini menetti monia elämäni virstanpylväitä, ja ajattelin, että tämä oli Jumalan syytä. En siihen aikaan ollut kirkon jäsen, mutta olin harras kristitty. Sen sijaan että olisin hakenut Jumalalta voimaa, käännyin pois Hänen luotaan ja suljin Hänet pois elämästäni.

Kaipasin äitiäni hyvin paljon. Kun vartuin, kotini vanhempieni luona oli turvallinen paikka. Olinpa missä tahansa tai teinpä mitä tahansa, niin joka kerta kun puhuin äitini kanssa tai vietin aikaa hänen kanssaan, tunsin olevani kotona. Nyt tuo minulle rakas ”kotona olemisen” tunne oli poissa.

Vuodet kuluivat, ja menetin uskoni miltei kokonaan. Yritin ymmärtää, miksi äitini piti kuolla, mutta mikään ei tuonut minulle rauhaa. Sitten suunnilleen viikon ajan mieleeni tuli toistuvasti seuraava ajatus: minun täytyi katsoa kohti taivasta saadakseni ymmärrystä. Kerroin tästä rakkaalle ystävälleni, joka on kirkon jäsen. Hän kysyi, haluaisinko tietää lisää hänen uskostaan.

En käsittänyt sitä heti, mutta Henki herätti sieluni syvästä unesta. Mitä enemmän opin evankeliumia, sitä enemmän minusta tuntui, että olin jälleen löytänyt turvallisen paikan. ”Kotona olemisen” tunne palasi.

Minut kastettiin toukokuussa 2013. Olen kiitollinen, että uskoni on palannut. En enää käännä selkääni Jumalalle. Sen sijaan otan Hänet vastaan. Tunnen yhä surua äitini yhtäkkisestä poismenosta, mutta koska uskon Jumalaan, tiedän, että jonakin päivänä tulen olemaan ”kotona” äitini ja perheeni kanssa ikuisesti.