Apua verhon toiselta puolen
Maatessani tuskissani sairaalassa tunsin olevani yksin, kunnes muistin rakkaat esivanhempani.
Valokuva Getty Images
Vuonna 2017 tulin raskaaksi ja aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Mieheni Lucas ja minä olimme innoissamme mutta peloissamme pienen Juan Lionelin tulosta.
Myöhään yhtenä iltana helmikuun alussa vuonna 2018 aloin saada supistuksia. Olin vasta kahdeksannella kuukaudella, mutta näytti siltä, että vauvamme tulisi odotettua aikaisemmin. Nappasimme mukaan muutamia tavaroita ja lähdimme nopeasti sairaalaan. En tuntenut olevani valmis synnyttämään, mutta rukoilin ja pyysin, että Jumalan tahto tapahtuisi peloistamme huolimatta.
Kun saavuimme sairaalaan, gynekologilleni ilmoitettiin siitä, mutta hän sanoi ehtivänsä paikalle vasta myöhemmin. Mieheni soitti ja lähetti tekstiviestejä vanhemmillemme ja sisaruksillemme, mutta kukaan heistä ei ollut hereillä. Hän jatkoi soittelemista ja viestien lähettämistä koko yön mutta kukaan ei vastannut. Se teki oloni hyvin yksinäiseksi.
Kun supistusteni aiheuttama kipu kasvoi, tunsin olevani yhä enemmän yksin. Äkkiä kuitenkin tapahtui jotakin suurenmoista. Aloin ajatella esivanhempiani – etenkin äidinäitiäni Rosa Mercadoa ja hänen äitiään Javiera Balmacedaa.
Kun muistelin heitä, tunsin sydämessäni ja mielessäni, että he kumpikin olivat kanssani tuona hetkenä. Tunsin heidän läsnäolonsa niin voimakkaalla ja suloisella tavalla, etten pysty sanoin täysin ilmaisemaan, mitä koin. En nähnyt heitä, mutta tunsin heidän olevan vierelläni antamassa minulle rohkeutta, tukea ja rakkautta minun äiteinäni ja osana perhettäni. Tunsin, että he olivat enkeleitä, jotka palvelivat minua hädän hetkelläni.
Vuosia aiemmin temppelissä äitini, isäni, sisarukseni, mieheni ja minä teimme sijaistyön heidän ja muiden esivanhempien puolesta. Koen, että saamani rohkeus ja tunne, joka minulla oli siitä, että esivanhempani olivat lähellä, oli Jumalan voiman ja valtuuden kautta tullut lahja.
Sen jälkeen olen tuntenut esivanhempieni hengen muissakin tilanteissa auttamassa minua ja ohjaamassa minua äitinä, vaimona ja muilla tärkeillä elämäni osa-alueilla.
Todistan, ettei Jumala koskaan jätä meitä yksin elämämme polulla. Jos teemme Hänen työtään, meille annetaan apua verhon toiselta puolen. Me saamme rakkautta, tietoa, voimaa ja rauhaa, ”joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7).