Julkaistaan vain sähköisenä: Henkilökuvia uskosta
Emme enää pelkää
Olimme musertuneita, kun poikamme sai syöpädiagnoosin, mutta hänen sairautensa johti suuriin siunauksiin perheessämme.
Valokuva Leslie Nilsson
Kasvoin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa, mutta jätin kirkon teini-ikäisenä perheemme muutettua Alabamaan. Myöhemmin muutin Kaliforniaan työskentelemään ja opiskelemaan. Siellä tapasin Patrickin. Kuusi viikkoa myöhemmin menimme kihloihin.
Kun menimme naimisiin ja aloimme saada lapsia, tunsimme, että heidän oli välttämätöntä ymmärtää uskon ja uskonnon tärkeys. Halusimme sen olevan osa perhettämme.
Meistä tuli ”lomakirkkoilijoita”, kuten kutsuimme itseämme, ja vierailimme monissa eri kirkoissa. Kokeilimme kirkkoja siellä täällä, mutta mikään niistä ei tuntunut oikealta.
Vuonna 2012 matkustimme Alabamaan, koska halusin nähdä jälleen perheenjäseniäni. Ihastuimme alueeseen, jolla asuin lapsena. Niinpä muutimme sinne vuonna 2014, ostimme hieman maata ja kotieläimiä ja aloimme kasvattaa ja myydä maataloustuotteita.
”Miksi minua ei ole kastettu?”
Eräänä aamuna 7-vuotias poikamme Jesse tuli makuuhuoneeseemme kuvitettu lasten Raamattu kädessään.
”Äiti, katso tätä kuvaa Jeesuksesta”, hän sanoi. ”Hänet kastetaan. Miksi minua ei ole kastettu?”
Kaikki lapsemme lukivat ja rakastivat sitä Raamattua, ja he kaikki alkoivat kysellä samankaltaisia kysymyksiä: ”Miksi meillä ei ole kirkkoa?” Milloin meidät kastetaan?”
Samoihin aikoihin aloimme valmistaa makeisia vuohenmaidosta ja myydä niitä paikallisilla maalaismarkkinoilla. Ihmiset ihastuivat niihin, ja makeisten myynti alkoi käydä vilkkaana. Syksyyn mennessä myimme makeisia jo noin 30 kaupassa. Kesäkuussa 2015 osallistuimme merkittäville kansainvälisille markkinoille Atlantassa ja saimme asiakkaiksi noin sata myymälää lisää. Pian pääsimme televisioon ja muutamaan lehteen.
Syksyn saapuessa valmistimme makeisia jo kokopäiväisesti. Sitten asiat alkoivat muuttua elämässämme.
”Valmistautukaa pitkään reissuun”
Minulla oli kaikki, mitä olin aina kuvitellut haluavani elämältä – oma yritys maatilalla, jossa sain työskennellä perheeni kanssa ja opettaa lapsille elämää maatilan välityksellä. Ihmisillä oli kaunis mielikuva meistä työskentelemässä yhdessä, mutta todellisuudessa elämä oli rankkaa.
Emme huomioineet tarpeeksi lapsiamme, koska yritys vei niin paljon aikaamme. Laiminlöimme avioliittoamme. Yritimme tehdä liikaa asioita. Elämämme tärkeysjärjestys ei ollut kunnossa. Meillä ei ollut hengellistä perustaa. Meillä ei ollut taivaallista Isää suunnannäyttäjänä elämässämme. Yritimme vain tehdä kaiken itse.
Tuona syksynä kaikille lapsillemme tuli nielutulehdus. Annoimme heille antibiootteja, ja Jesseä lukuun ottamatta kaikki paranivat nopeasti. Jessen yskä ei loppunut, ja hänen kaulansa turposi. Pat vei hänet lastenlääkärille, jonka uskoimme määräävän toisen antibioottikuurin.
Kaksi tuntia myöhemmin Pat soitti sairaalasta. Lastenlääkäri oli lähettänyt Jessen röntgeniin keuhkojen mahdollisen tulehduksen vuoksi. Tulehduksen sijasta lääkärit löysivät hänen rintakehästään 30-senttisen kasvaimen.
”Menkää kotiin, pakatkaa tavarat, ajakaa Birminghamiin ja valmistautukaa pitkään reissuun”, lääkäri sanoi.
Kun muutaman päivän kuluttua saavuimme lastensairaalaan Birminghamissa, meille kerrottiin Jessen diagnoosi. Hänellä oli akuutti lymfaattinen leukemia, joka on harvinainen aggressiivinen leukemia.
”Muistatko edes minua?”
Seuraavan kolmen viikon ajan Pat ja minä asuimme sairaalassa. Kun minä valvoin Jesseä, Pat ajoi edestakaisin puolentoista tunnin matkaa kotimme ja sairaalan välillä. Hän yritti pitää yrityksemme pystyssä ja huolehtia vuohistamme. Anoppini saapui Kaliforniasta hoitamaan muita lapsiamme.
Jessen kasvain oli alkanut tukkia hänen ilmateitään, mutta kuuden viikon kemoterapia sai sen kutistumaan. Ajattelimme, että kun syöpä saataisiin kuriin, loppu olisi helpompaa, mutta sitten Jesse sai veritulpan aivoihinsa. Kun lääkärit olivat hoitaneet sen, hän sai sienen aiheuttaman keuhkokuumeen. Hän joutui palaamaan sairaalaan seitsemän kertaa seuraavien kuukausien aikana.
Joulukuussa 2015, kun Jesse oli jälleen sairaalassa, aloin lukea Mormonin kirjaa. Ajattelin: ”Jätin kirkon, ja haluan vain sulkea sen pois niin kuin kaikki muutkin kirkot.” Mutta heti kun tartuin kirjaan, tunsin syvää rauhaa. Kirja puhutteli minua. Minun ei tarvinnut edes rukoilla, että olisin tiennyt sen olevan totta. Tiesin sydämessäni aivan alusta asti, että se on totta. Saatoin lukea sairaalahuoneessa tuntien ajan.
Yhdessä vaiheessa Jesselle nousi kuume, jota kesti kymmenen päivää. Kun kuume ei hellittänyt, lääkärit päättivät ottaa luuydinnäytteen, jolla voitaisiin selvittää, oliko leukemia uusiutunut. Muistan, kuinka makasin sairaalan lattialla. Olin pudonnut pohjalle. Silloin päätin soittaa Elaine Obornille, joka kuului seurakuntaamme, kun vartuin Alabamassa.
Sisar Obornin tytär oli ollut paras ystäväni. Vaikka en ollut puhunut Obornin perheen kanssa 20 vuoteen, en saanut Elainen kasvoja mielestäni. Etsin hänet Facebookista ja soitin hänelle sairaalan lattialta.
”Muistatko edes minua?” kysyin.
”Enkelit tulevat luoksemme”
Kun olin selittänyt, mitä perheeni koki parhaillaan, sanoin sisar Obornille: ”En tiedä, mitä tarvitsen, mutta tarvitsen jotakin. En ole aktiivinen kirkossa. Meillä ei edes ole omaa kirkkoa, mutta en lakkaa ajattelemasta sinua. Voitko auttaa minua?”
”Voimme aloittaa siitä, että sinä ja Jesse saatte siunauksen”, hän sanoi. Hän kertoi, että hänen miehensä Lynn tulisi käymään sairaalassa samana iltana.
Puhelun jälkeen sanoin Patille: ”Tiedän, ettet ole kirkon jäsen, mutta voivatko he tulla antamaan Jesselle siunauksen?”
”Mitä tahansa, mikä saa hänet voimaan paremmin”, hän sanoi.
Myöhemmin illalla veli Oborn ja kaksi kokoaikaista lähetyssaarnaajaa saapuivat. He olivat pukeutuneet valkoisiin suojavaatteisiin, koska Jesse oli niin sairas.
Muistan ajatelleeni, että ”enkelit tulevat luoksemme”, kun avasin oven.
He antoivat Jesselle siunauksen. Sen jälkeen veli Oborn keräsi kaikki lapset riviin ja antoi jokaiselle siunauksen. Sitten hän antoi minulle siunauksen. Sitten hän antoi Patille siunauksen. Se oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun me kaikki tunsimme Hengen vaikutuksen. Se oli voimallista. Seuraavana päivänä Jessen kuume helpotti. Heti kun hänet kotiutettiin sairaalasta, aloimme käydä kirkossa.
”Me löysimme sen”
Helmikuussa 2016 kokoaikaiset lähetyssaarnaajat alkoivat vierailla luonamme. Pat ajatteli aluksi, että he tulivat auttamaan maatilalla. Kun hyväksyimme heidän pyyntönsä opettaa meitä, hän luuli, että opetukset oli tarkoitettu vain lapsille.
Kun lähetyssaarnaajat valmistautuivat opettamaan ensimmäisen oppiaiheensa, Pat lähti traktoritöihin. Parinkymmenen minuutin kuluttua huomasin, että lähetyssaarnaajat – kaksi sisarta ja kaksi vanhinta – vaikuttivat pettyneiltä. Sillä hetkellä tunsin, että minun pitäisi käydä pyytämässä Pat kuuntelemaan muutamaksi minuutiksi.
Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle myöhemmin, että he olivat rukoilleet minun tekevän niin. He tiesivät, että Patin oli kuultava heidän opetuksensa.
Kun lähetyssaarnaajat olivat opettaneet meitä useiden viikkojen ajan, Jesse, Bo ja Frank halusivat saada kasteen. Se oli Patista hienoa, mutta itse hän koki olevansa ”pelastuksen ulottumattomissa”. Tämä oli ennen kuin hän tapasi Von ja Glenda Memoryn ja kuuli vanhin Dieter F. Uchtdorfin kahdentoista apostolin koorumista puhuvan yleiskonferenssissa.
Kun näimme veli Memoryn kirkossa, muistin hänet lapsuudestani. Hän palveli nyt seurakunnan lähetystyönjohtajana. Pat esitteli itsensä ja kertoi veli Memorylle, että hän todella halusi kirkon lastemme elämään.
”Kuulostaa hyvältä”, veli Memory sanoi pilke silmäkulmassaan. ”Teemme sen lapsille.”
Muutaman viikon kuluttua, kun lähetyssaarnaajat olivat pitäneet meille oppitunnin pelastussuunnitelmasta, veli Memory sanoi: ”Pojat, puhumme seuraavaksi teidän kasteestanne.” Sitten hän lisäsi: ”Ja sen jälkeen puhumme isänne kasteesta.”
Pat myöntyi, mutta hänen epäilyksensä hänen valmiudestaan ja kelvollisuudestaan eivät hälvenneet ennen yleiskonferenssia saman vuoden huhtikuussa.
”Saatatte olla peloissanne, vihaisia, murheissanne tai epäilyksen kiduttamia”, vanhin Uchtdorf sanoi puheessaan. ”Mutta samoin kuin hyvä paimen etsii eksyneet lampaansa, niin jos te vain kohotatte sydämenne maailman Vapahtajan puoleen, Hän löytää teidät.”1
Pat sanoi: ”Ennen tuota mieleeni ei ollut juolahtanut, että voisin todella olla osa tätä, että olisin pelastuksen arvoinen. Mutta kuultuani vanhin Uchtdorfin sanat ymmärsin, ettei ollut vielä liian myöhäistä. Minulla itse asiassa oli mahdollisuus päästä taivaaseen. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut mitään sellaista. Siitä eteenpäin tiesin. Tämä on Vapahtajan kirkko. Me löysimme sen. Menin kasteelle ja sain pappeuden. Viikkoa myöhemmin kastoin pojat. Kun tyttäremme olivat riittävän vanhoja, kastoin heidät.”
Vuotta myöhemmin meidät sinetöitiin Birminghamin temppelissä Alabamassa.
”Emme enää pelkää”
Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukainen elämä Hänen kirkkonsa jäseninä on vahvistanut avioliittoamme. Se on tehnyt minusta paremman äidin. Se on antanut lapsillemme perustan, jota he eivät olisi muutoin ikinä saaneet. Suhtaudumme luottavaisesti heidän tulevaisuuteensa, kun heillä on nyt kirkko elämässään.
Olen hyvin kiitollinen kaikesta, mitä on tapahtunut, ja kaikista saamistani opetuksista. Uskon, että minun oli tärkeää kokea paljon asioita ja paljon henkistä hätää. Minun oli nöyrryttävä, kaivattava epätoivoisesti Jumalan apua, rakkautta ja anteeksiantoa ja annettava itselleni anteeksi aiemmin elämässäni tekemäni virheet.
Jessen kemoterapia ja steroidihoito päättyivät maaliskuussa 2019. Olisimme järkyttyneitä, jos Jessen syöpä uusiutuisi, mutta nyt meillä on iankaikkinen näkökulma. Nyt meidät on sinetöity yhteen perheenä. En pysty kuvittelemaan elämää ilman kirkkoa paikkana, johon voin aina turvautua. Evankeliumi on muuttanut meidät ainiaaksi.
Mitä tahansa tapahtuukin, me pärjäämme. Emme enää pelkää. Jessen sairaus johti parhaaseen asiaan, mitä meille on koskaan tapahtunut. Se toi meidät Vapahtajan kirkkoon.