Julkaistaan vain sähköisenä
Löysin kuulumisen tunteen Kristuksessa
Kirjoittaja asuu Kanagawan prefektuurissa Japanissa.
Kun poikieni haasteisiin liittyvät ennakkoluulot murenivat, perheeni löysi kuulumisen tunteen – ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tuoman suuren ilon.
Usein kuulee sanottavan, että rakkaus voi parantaa kaikki haavat. En kuitenkaan tiennyt, kuinka totta se on, ennen kuin koin sen itse.
Perheeltäni kesti vuosia löytää paikka, johon tunsimme kuuluvamme. Kaksi poikaani saivat autismi- ja ADHD-diagnoosit nuorella iällä, ja monet ihmiset eivät ymmärtäneet heidän hallitsematonta ja usein häiritsevää käytöstään. Kotimaassani Japanissa 98 prosenttia väestöstä on japanilaisia. Missä tahansa paikassa, jossa monimuotoisuus on vähäistä, yhteiskunnan voi olla vaikea hyväksyä ihmisiä, jotka ovat edes hieman erilaisia.
Kun lapseni olivat pieniä, yritin ilmoittaa heidät esikouluun. Tein hakemuksia paikallisiin kouluihin, mutta sain jokaisesta koulusta saman murheellisen vastauksen: heti kun henkilökunta tapasi poikani ja heille selvisi näiden tilanne, meille kerrottiin, ettei koulussa ollut enää vapaita paikkoja. Lopulta lapseni saivat paikan naapurikaupungista, mutta vasta kun jokainen oman kaupunkimme esikoulu oli hylännyt meidät.
Se oli uskomattoman kivuliasta.
Myös julkisen liikenteen käyttäminen oli vaikeaa. Toisinaan kun toruin lapsiani junassa, koska he olivat liian äänekkäitä, he saattoivat käyttäytyä huonosti, jolloin vieraat ihmiset syyttivät minun kohtelevan lapsiani huonosti. Kun taas toisinaan en hiljentänyt poikia, koska olin huolissani heidän reaktiostaan, muut matkustajat sanoivat, etten katsonut lapsieni perään.
Sosiaalityöntekijät jopa vaativat, että veisin toisen lapsistani hoitokotiin, jossa saisin tavata häntä vain kerran kahdessa vuodessa. He eivät uskoneet, että pystyisin yksinhuoltajana kasvattamaan kahta lasta, kun elämäämme vielä vaikeuttivat autismi ja ADHD. Koska oma lapsuuteni oli ollut vaikea – vanhempani erosivat, kun olin taaperoikäinen, eivätkä useista eri syistä pystyneet huolehtimaan minusta – olin kuitenkin päättänyt parhaani mukaan tarjota omille pojilleni sen syvän rakkauden, jonka jokainen lapsi ansaitsee.
Turvassa
Joitakin vuosia sitten osallistuin erääseen työseminaariin. Huomasin siellä, että jotkut seminaarin johtohenkilöistä ristivät käsivartensa ja painoivat päänsä alas ennen lounaan syömistä. Nämä ihmiset ovat yleensä erittäin mukavia, ajattelin itsekseni. Miksi he ovat niin huonolla tuulella, kun istuudumme syömään?
Minulle selvisi pian, että he rukoilivat – eivätkä murjottaneet – enkä malttanut olla kysymättä lisää heidän uskonnostaan. He olivat suunnattoman ystävällisiä ja huokuivat ainutlaatuista henkeä, joten halusin tietää lisää. Sain selville, että he ovat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä. He kutsuivat meidät kanssaan kirkkoon, ja otimme kutsun mielellämme vastaan.
Autisminsa takia nuorempi poikani pelkäsi suuria ihmisjoukkoja ja uusien ihmisten tapaamista, mutta seurakunta otti meidät avosylin vastaan ja teki kaikkensa huomioidakseen tarpeemme. Jäsenet varasivat pojalleni erityisen huoneen kappelin takaosasta ja noudattivat pyyntöämme välttää katsekontaktia, ennen kuin poikani olisi itse siihen valmis. Meitä kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti ja ystävällisesti jopa silloin, kun jompikumpi pojistani aiheutti häiriötä sakramenttikokouksessa.
Huomasin poikieni rentoutuvan seurakunnan lämpimässä ilmapiirissä. He saivat nopeasti uusia ystäviä ja alkoivat jopa käydä Alkeisyhdistyksen luokissa päivinä, jolloin en itse päässyt kirkkoon.
Lopulta meidät kastettiin, minkä ajatteleminen saa minut edelleen liikuttumaan kyyneliin. Kastetilaisuudessa seurakunnan jäsenet, jotka tiesivät lapsieni pelkäävän väkijoukkoja, hiipivät hiljaa huoneen takaosaan, kun poikani olivat istuutuneet paikoilleen. Tilaisuuden jälkeen saimme valtavasti onnitteluherkkuja, ja rakkaus huoneessa oli niin käsin kosketeltavaa, että poikani sanoivat: ”Minä haluan tulla kastetuksi uudelleen!”
Tunnen sydämessäni pelkkää kiitollisuutta, kun ajattelen syvää rakkautta, jota seurakuntamme jäsenet osoittivat ja joka auttoi meitä lopulta löytämään evankeliumin valon. Seurakunnassa kiteytyi täydellisesti se, mitä tarkoittaa, että ”heidän sydäntensä tulee olla yhteen liittyneinä ykseydessä ja rakkaudessa toisiaan kohtaan” (Moosia 18:21). Näiden myöhempien aikojen pyhien ystävällisyys oli todellinen siunaus perheelleni.
Rauhan ja kuulumisen tunteen löytäminen
Minun ja poikieni kasteesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Molemmat poikani on asetettu Aaronin pappeuteen, ja olen havainnut uskomattoman muutoksen heidän käytöksessään.
Olen kiitollinen niistä monista huolehtivaisista henkilöistä, jotka hyväksyivät perheeni ja auttoivat poikiani voittamaan pelkonsa rakkauden voimalla. Olen kiitollinen Jeesuksen Kristuksen evankeliumista, jonka avulla syvimmätkin ennakkoluulojen aiheuttamat haavat voivat parantua. Ennen kaikkea olen kiitollinen rakastavasta taivaallisesta Isästä, joka auttoi perhettäni löytämään rauhan ja kuulumisen tunteen, vaikka en itse tiennyt, millaisen tien päässä ne odottaisivat.
Olen oppinut, että antamalla sijaa eroillemme annamme sijaa suuremmalle rakkaudelle. Jokainen meistä on taivaallisten vanhempien rakastettu lapsi, ja kun muistamme tämän totuuden, me kaikki – riippumatta siitä missä olemme tai keitä olemme – voimme tulla yhdeksi Kristuksessa (ks. OL 38:27).