Julkaistaan vain sähköisenä: Henkilökuvia uskosta
Todistuksen ja rakkauden lahja
Pelkäsin, ettei veli Bravenec pystyisi enää esittämään todistustaan musiikin keinoin, mutta sitten näin hänen lähestyvän hitaasti urkuja.
Valokuva Carter Hydrick
”Kun sakramentin nautimme”1, aloimme laulaa. Toivoin, että olisimme laulaneet hieman nopeammin, mutta keskityin toimitukseen.
Ylleni laskeutui rauha, ja tunsin sielussani levollisuutta. Urkujen sointi ja musiikin tahti valmistelivat meidät juuri oikealla tavalla sakramenttiin.
Katsoin kiitollisena urkuria, jonka vartalo liikahteli kunnioittavasti musiikin mukana. Muistelin ensimmäistä kohtaamistamme kahdeksan vuotta aiemmin. Vain muutama kuukausi ennen tapaamistamme metsäpalot olivat tuhonneet Ed Bravenecin kodin ja suurimman osan perheen omaisuudesta. Kun lähetyssaarnaajat ja minä keskustelimme veli Bravenecin kanssa evankeliumista hänen uudessa asuntovaunussaan, hän kertoi meille soittavansa urkuja.
”Soitan ilmaistakseni todistukseni ja rakkauteni Jumalaa kohtaan”, hän sanoi. Sitten pohdimme, soittaisiko hän urkuja seurakunnassamme, jos hän liittyisi kirkkoon.
Katsoin hänen sormenpäitään. Muutama niistä oli amputoitu. Hänen uskonsa innoitti minua, mutta pohdin, kykenisikö hän todella soittamaan.
”Tiedän, että kirkko olisi kiitollinen, jos käyttäisit lahjojasi siellä”, sanoin.
Veli Bravenec oli tyytyväinen vastaukseeni, ja meillä oli hyvä oppitunti, josta alkoi myös vankka ystävyys. Pian hänet kastettiin, ja hänestä tuli toiveensa mukaisesti seurakuntamme säestäjä.
Kasteen jälkeisinä vuosina olen seurannut, kuinka veli Bravenecin terveysongelmat johtivat varpaan amputointiin. Pian sen jälkeen sisar Bravenecilla, josta tuli jälleen aktiivinen kirkossa hänen miehensä liityttyä jäseneksi, diagnosoitiin neljännen asteen syöpä. Sitten veli Bravenec menetti toisenkin varpaan.
Kaipasimme häntä viikkojen ajan, kun hän hoiti vaimoaan ja kävi läpi koettelumustaan. Pian hän kuitenkin palasi kirkkoon ja jatkoi todistuksensa esittämistä kauniiden urkusävelien välityksellä.
Vuonna 2019 veli Bravenec sai tietää, että hän menettäisi kokonaan toisen jalkansa. Ajattelin, ettei hän enää pystyisi soittamaan urkuja, ja olin surullinen hänen puolestaan. Muutaman viikon kuluttua leikkauksesta veli Bravenec kuitenkin nilkutti kirkkoon uudella jalkaproteesillaan.
Keppeihin tukeutuen hän siirtyi hitaasti urkujen ääreen. Sitten hän istuutui urkupenkille, irrotti jalkaproteesin ja alkoi soittaa alkumusiikkia. Muutama minuutti myöhemmin hän soitti alkulaulun. Sitten oli sakramentin aika.
”Jeesuksen nimeen, Herramme”, me lauloimme – täydellisen säestyksen tahtiin.