Vain sähköisenä: Kertomuksia kirjasarjan Saints osasta 3
Ensimmäiset sisarlähetyssaarnaajat
Seuraava on ote kirjasarjan Saints: The Story of the Church of Jesus Christ in the Latter Days osasta 3, joka julkaistiin keväällä 2022.
Kun laiva, jossa 21-vuotias Inez Knight matkusti, höyrysi satamaan Liverpoolissa Englannissa, hän huomasi isoveljensä Williamin satamalaiturilla odottamassa lähetyssaarnaajajoukossa. Oli huhtikuun 22. päivä vuonna 1898. Inez ja hänen toverinsa Jennie Brimhall olivat tulossa Britannian lähetyskentälle ensimmäisinä naimattomina naisina, jotka oli erotettu kirkon ”naislähetyssaarnaajan” tehtävään. Willin ja muiden vanhinten tavoin he saarnaisivat katukokouksissa ja kulkisivat ovelta ovelle levittäen Jeesuksen Kristuksen palautettua evankeliumia.1
Kuluneina vuosikymmeninä Louisa Pratt, Susa Gates ja muut naimisissa olevat naiset olivat palvelleet menestyksekkäästi lähetystyössä aviomiehensä rinnalla, vaikka heillä ei ollut virallista lähetystyökutsua. Sen lisäksi Apuyhdistyksen ja Young Ladies’ Mutual Improvement Associationin [nykyään Nuoret Naiset] johtohenkilöt olivat olleet hyviä kirkon edustajia vuoden 1893 maailmannäyttelyn kaltaisissa tapahtumissa. Ja monet nuoret naimattomat naiset olivat saaneet kokemusta opettamisesta ja johtamisesta YLMIA:n kokouksissa valmistautuen näin saarnaamaan Jumalan sanaa.2
Tavattuaan jälleen Willin Inez käveli hänen ja Jennien kanssa lähetystoimistoon, nelikerroksiseen rakennukseen, jota pyhät olivat käyttäneet 1850-luvulta lähtien. Siellä he tapasivat lähetysjohtaja McMurrinin. ”Haluan teidän kummankin ymmärtävän, että teidät on kutsunut tänne Herra”, hän sanoi. Hänen puhuessaan Inez tunsi ensimmäisen kerran sen suuren vastuun, joka oli hänen harteillaan.3
Seuraavana päivänä hän ja Jennie olivat lähetysjohtaja McMurrinin ja muiden lähetyssaarnaajien mukana Oldhamissa, joka on teollisuuskaupunki Liverpoolista itään. Illalla he muodostivat piirin vilkkaaseen kadunkulmaan, rukoilivat ja lauloivat kirkon lauluja, kunnes heidän ympärilleen kokoontui suuri joukko ihmisiä. Lähetysjohtaja McMurrin ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin erityinen kokous, ja hän kutsui kaikkia tulemaan kuulemaan ”ihkaelävien mormoninaisten” saarnaamista.
Kun hän sanoi niin, Inezille tuli huono olo. Häntä jännitti puhua suurelle joukolle. Siltikään seisoessaan silkkihattuihin ja mustiin pukuihin pukeutuneiden lähetyssaarnaajien keskellä hän ei ollut koskaan ollut ylpeämpi siitä, että oli myöhempien aikojen pyhä.4
Seuraavana iltana Inez vapisi odottaessaan vuoroaan puhua. Koska ihmiset olivat kuulleet kauheita valheita myöhempien aikojen pyhiin kuuluvista naisista, he olivat kiinnostuneita hänestä ja muista naisista, jotka puhuivat kokouksessa. Sarah Noall ja Caroline Smith, yhden lähetyssaarnaajan vaimo ja käly, puhuivat seurakunnalle ensin. Sitten Inez pelostaan huolimatta puhui ja yllätti itsensä sillä, kuinka hyvin hän onnistui.
Inezille ja Jennielle annettiin pian tehtävä työskennellä Cheltenhamissa. He kulkivat ovelta ovelle ja todistivat usein katukokouksissa. He ottivat myös vastaan kutsuja tavata ihmisiä näiden kodeissa. Yleensä kuulijat kohtelivat heitä hyvin, vaikka toisinaan joku pilkkasi heitä tai syytti heitä valehtelemisesta.
Inez ja Jennie toivoivat näkevänsä enemmän naisia palvelemassa lähetystyössä. ”Meistä tuntuu, että Herra siunaa meitä pyrkiessämme hälventämään ennakkoluuloja ja levittämään totuutta”, he kertoivat lähetysjohtajaparille. ”Me luotamme siihen, että monien kelvollisten nuorten naisten Siionissa sallitaan nauttia samasta etuoikeudesta, joka meillä nyt on, sillä meistä tuntuu, että he voivat tehdä paljon hyvää.”5