Kun pidän liittoni, minulle on luvattu taivaallista apua
Uusi elämänvaihe vaikkapa lähetystyön säännöllisen päivä- ja viikkorytmin jälkeen voi tuntua kuin hypyltä tuntemattomaan. Kysymysten teko ja itselle välttämättömistä asioista kiinni pitäminen Pyhän Hengen kuulemiseksi tuovat kuitenkin helpotusta ja rauhaa.
En tiedä, voiko oloaan ikinä tuntea täysin valmiiksi johonkin. Uuden edessä olen kaikesta valmistautumisesta huolimatta tuntenut lähes aina tekeväni jotakin täysin odottamatonta. Palasin hiljattain lähetystyöstä. Vuosia kestäneestä suunnittelusta, unelmoimisesta ja opiskelusta huolimatta sinne meno ja sieltä tulo oli kuin läimäys päin kasvoja. Olen usein joutunut toteamaan, että mentäessä oppii ja tärkeintä onkin vain ottaa askelia.
Hengellinen valmistautumiseni teinivuosina ei ollut turhaa, ja uskon tehneeni sitä tiedostamatta enemmän kuin ymmärrän. Oma hengellisyyteni on ollut aina täynnä kysymyksiä, joita en ehkä ole uskaltanut esittää vastauksen puutteen tai joskus vastauksen pelossa.
Uskon, että juuri kun kokee voivansa parhaiten hengellisesti, tulisi kysyä itseltään tai vaikka vierustoverilta pyhäkoulussa ne vaikeimmat kysymykset. Kirkossa kasvaneena olen huomannut, etten ole vuosikausiin uskaltanut sanoittaa jollekin toiselle jotakin, jonka perään olen evankeliumissa asettanut kysymysmerkin, ja sitten olen vain lakaissut sen maton alle.
Helpotus ja rauha, jota olen tuntenut, kun vihdoin olen saanut kerrottua jollekulle ja rukouksessa Jumalalle, etten ihan ymmärrä kaikkea ja että minulla on paljon kysymyksiä, on mukavampaa kuin epävarmuus. Olen myös oppinut hyväksymään sen, ettei kaikkia vastauksia ole, mutta sitä ei tarvitse pelätä.
Olen joutunut hyväksymään myös oman hengellisen riittämättömyyteni ja sen, että se taitaa kuulua asiaan. Jatkuva rukoilu, päivittäinen pyhien kirjoitusten tutkiminen ja sunnuntainen kirkossakäynti ovat kolme mitä yksinkertaisinta asiaa, jotka ovat tulleet minulle välttämättömiksi, jotta kuulen Pyhän Hengen äänen selkeimmin.
Istuin temppelissä ja mietin, mitä on tuleva: koulua, töitä ja keihin ihmisiin keskitän aikani. Epävarmuus täytti hetkeksi mieleni, kunnes aloin miettiä Jeesusta Kristusta. Mietin mennyttä tuntien onnellisuutta siitä, mitä kaikkea vuosi on jo tuonut tullessaan ja kuinka minua on jo siunattu. Kuinka Herra on pitänyt huolen niistä ihmisistä, joista olen ollut eniten huolissani. Yhtäkkiä tunsin suurta rauhaa.
Ajatukseni kääntyivät kohti liittojani – liittoja, joita olen temppelissä solminut, sekä liittoja, jotka solmin astuessani kasteen vesiin. Kuinka lupasin pitää Jumalan käskyt, vaikka se ei aina houkuttaisikaan, ja kuinka lupasin ottaa Kristuksen nimen päälleni, vaikka en aina olekaan varma, miten toteutan sen käytännössä. Usein tunnun unohtavan, että kun pidän liittoni ja puolustan niitä arjen kaikkien tekemättömien koulutöiden, keskeneräisten viestien ja levon tarpeen keskellä, minulle on luvattu taivaallista apua. Sitä olen jo saanut.
Tulevaisuus onkin helpompi kohdata käänteineen ja mutkineen, kun tietää, kenen kanssa matkaa kulkee. Tiedän, että liittojemme kautta meidät on sidottu Vapahtajaamme. Hän on meidän Pelastajamme, ja Hän tuntee meidät ja tietää meidän tiemme ilot ja haasteet. Häneen yritän keskittyä ja en usko, että hengellinen valmistautuminen vaatiikaan usein paljoa muuta kuin luottavaisen mielen Kristus elämän keskipisteenä.