”Tulla Siionin kansaksi”, Liahona, helmikuu 2023.
Tulla Siionin kansaksi
Kun tutustumme erilaisista taustoista tuleviin ihmisiin, me ymmärrämme, että heidän laaja kokemuksensa ja perintönsä rikastavat seurakuntaamme ja yhteiskuntaamme.
Valokuvat kirjoittajien luvalla
Muutaman viime vuoden aikana meitä on siunattu niin, että olemme osaltamme palvelleet monia afrikkalaisia pakolaisia, jotka asuvat Spokanessa Washingtonissa Yhdysvalloissa, ja kertoneet heille evankeliumista. Ennen Yhdysvaltoihin tuloaan monet heistä olivat nähneet sodan, nälkiintymisen ja väkivalloin perheestään erilleen joutumisen kauhut kotimaissaan Ruandassa, Burundissa, Keniassa, Ugandassa, Tansaniassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Tiedämme, ettei kaikkien seurakuntien alueella eri puolilla maailmaa ole pakolaisia, mutta kaikissa seurakunnissa on ihmisiä, joilla on erilainen tausta, ja me kaikki pyrimme kokoamaan Israelia ja rakentamaan Siionia siellä, missä asumme. Haluaisimme kuvailla, miltä ”rakasta, kerro, kutsu”1 näytti meistä, kun kerromme kokemuksista, joita olemme saaneet näinä viime vuosina. Uskomme, että nämä periaatteet voivat soveltua seurakuntiin eri puolilla maailmaa.
Palveleminen
Kuten Ammon ja muut Moosian pojat lähetystyössään lamanilaisten keskuudessa, mekin halusimme palvelemisemme juontuvan vaikuttimesta auttaa muita tuntemaan Kristuksen rakkautta itseään kohtaan (ks. Moosia 28:1–3; Alma 26:15). Kuten vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on erään kerran sanonut: ”Rukouksiin vastataan – – useimmiten – – siten, että Jumala käyttää muita ihmisiä. Niinpä rukoilen, että Hän käyttää meitä. Rukoilen, että me olemme vastaus ihmisten rukouksiin.”2
Nyafuraha Mukushaka saapui Spokaneen kesäkuussa 2019 Burundista. Pian hän aloitti työt lasitehtaassa joka päivä kuudelta aamulla. Aamun bussivuorot olivat sellaiset, ettei hän ehtinyt ajoissa töihin. Neljän kuukauden ajan, kun hän valmistautui saamaan ajokortin, kirkon jäsenet heräsivät joka aamu kello 4.40, ajoivat hänen kotiinsa ja veivät hänet sitten töihin. Hän kertoi tästä kokemuksesta vanhemmilleen ja veljelleen, jotka saapuivat Spokaneen elokuussa 2021. Hänen isänsä Vincent kiinnostui palautetusta evankeliumista haluttuaan tietää, ketkä olivat olleet auliita palvelemaan hänen tytärtään sillä tavoin. Vincent liittyi kirkkoon marraskuussa 2021.
Kayitesi Muhorakeye ja hänen tyttärensä Divin, jotka tulivat Kongon demokraattisesta tasavallasta Ruandan kautta, saapuivat Spokaneen tammikuussa 2021 etsimään työpaikkaa ja kotia, jotta heidän seitsenlapsinen perheensä voisi muuttaa pois Texasista. Kirkon jäsenet auttoivat heitä löytämään kodin ja muuttamaan siihen. Neljä perheenjäsentä on sittemmin liittynyt kirkkoon.
Tavat rakastaa ja auttaa Afrikasta tulevia veljiämme ja sisariamme ovat hyvin vaihtelevia, ja ne voi sovittaa kaikkien halukkaiden aikatauluun. Ystävämme tarvitsivat apua englannin kielen oppimisessa, ruokakauppaan menemisessä, lasten ilmoittamisessa kouluun, ajamisen opettelemisessa, pankkitilin avaamisessa, amerikkalaisen ruoan laitossa ja muussa. Etsimme aktiivisesti tilaisuuksia sen sijaan että olisimme odottaneet jonkun pyytävän apua tai odottaneet, kunnes auttaminen sopisi itsellemme.
Veli Huber ja Henry Rashidi ennen Henryn kastetta. Seurakunnan jäsenet ja lähetyssaarnaajat toimivat opettaessaan ja perehdyttäessään hyvin yhdessä.
Lähetystyötä henkilökohtaisesti ja verkossa
Kun nämä suahilia puhuvat pakolaiset alkoivat tulla kirkkoon, tarvitsimme lähetyssaarnaajia, jotka osasivat puhua sekä suahilia että englantia. Lähetyssaarnaajat seurakunnassa alkoivat opetella suahilia, mutta koska äidinkielenään sitä puhuvia ei ollut, oppiminen oli hidasta. Maaliskuussa 2019 Spokanen lähetyskentän lähetysjohtajapari Washingtonin osavaltiossa lähti hakemaan lentoasemalta uusia lähetyssaarnaajia. Kun lähetysjohtaja ja hänen vaimonsa ottivat vastaan vanhin Noel Cohenin, he panivat merkille, että tämän lähetystyösuosituksessa sanottiin tämän puhuvan suahilia. ”Kuinka hyvin sinä puhut suahilia, vanhin?” he kysyivät.
Vanhin Cohen vastasi, että suahili oli hänen äidinkielensä. Hän oli muuttanut edellisenä vuonna Keniasta Yhdysvaltoihin. Sitten vanhin Cohen vietti koko lähetystyöaikansa seurakunnassamme, ja hän ja hänen monet uskolliset toverinsa työskentelivät väsymättä monien näiden suurenmoisten pakolaisten ja siirtolaisten parissa rakastaen heitä ja kutsuen heitä oppimaan palautettua evankeliumia. Vanhin Cohen on kiitollinen seurakunnan jäsenten avusta: ”Me opetimme paljon, mutta jäsenet huolehtivat suuresta osasta perehdyttämistä.” (Opi lisää vanhin Cohenin kokemuksesta sivulta 25.)
Opimme, että Herra tietää paljon paremmin kuin me, kuinka koota Hänen lapsiaan. Kun kuljemme eteenpäin ja toimimme yhtenäisinä uskossa, Pyhä Henki innoittaa ja opastaa meitä, usein eri tavoin kuin olimme odottaneet.
Koronaviruspandemian iskettyä keväällä 2020 me kaikki kannoimme huolta siitä, kuinka jatkaa työtä. Afrikkalaiset pakolaiset ovat äärimmäisen sosiaalisia ja lämpimiä ihmisiä, joten eristäytyminen oli heille vaikeaa. Mennyttä olivat suuret ryhmätapaamiset niin jäsenten kuin afrikkalaisten ystävienkin kodeissa. Toukokuussa 2020 paastosimme yhdessä seurakuntana ja rukoilimme, että taivaallinen Isä siunaisi afrikkalaisten ystäviemme elämää sekä ajallisesti että hengellisesti ja auttaisi heitä tulemaan Kristuksen luokse.
Kuten kaikkialla kirkossa oli tavallista, lähetyssaarnaajamme alkoivat opettaa verkossa. He perustivat kirkkoa käsittelevän suahilinkielisen Facebook-sivun.
Seurakuntamme silloinen lähetystyönjohtaja Brian McCann sanoo: ”Kun paastosimme, että Herra auttaisi suahilinkielisessä lähetystyössä, ajattelimme mielessämme sen tarkoittavan suahilinkielistä lähetystyötä Spokanessa. Mutta Herra todella näytti meille tekniikan käytettävyyden koronaviruspandemian aikana, ja yhtäkkiä vanhimmat alkoivat kertoa: ’Me opetamme tätä henkilöä Norjassa ja tätä henkilöä Ugandassa ja tätä henkilöä Keniassa.’”
Norjassa asuva afrikkalainen pakolainen Sifa löysi Facebook-sivun ja alkoi osallistua oppiaiheisiin hyvin varhain aamulla Spokanen aikaa. Sifa otti yhteyttä paikallisiin lähetyssaarnaajiinsa, ja yhdessä Spokanessa palvelevien lähetyssaarnaajien kanssa hän sai tietää palautetusta evankeliumista. Hänet ja hänen poikansa kastettiin Norjassa joulukuussa 2020. Sifa tunsi ihmisiä Ugandassa niiltä ajoilta, kun hän oli siellä pakolaisena, ja pian opetimme 20:tä ihmistä pakolaisten asuttamalla alueella Ugandassa.
Ystävyyttä ja muiden toivottamista tervetulleiksi
Yksi seurakuntamme aiemmista lähetystyönjohtajista keksi iskulauseen, joka on syvään juurtuneena seurakunnan jäsenissä: ”Me olemme ystävällisimpiä ihmisiä kirkossa.”
Vuonna 2019 pidimme afrikkalaisen kulttuuri-illan saadaksemme lisää tietoa afrikkalaisista ystävistämme ja heidän kiinnostuksen kohteistaan. Kimberly McCann sanoo: ”Meillä oli paistettua kanaa, ja he toivat ruokaa, joka kuvasti heidän kulttuuriaan. He lauloivat ja tanssivat, ja se oli tosi hauskaa.”
Brian McCann sanoo: ”Luulen, että jokainen, joka on viettänyt jonkin aikaa afrikkalaisten ystäviemme kanssa, oivaltaa, kuinka herttaisia ja ystävällisiä he ovat. Ja heidän lähellään vain haluaa olla. Menetämme suurenmoisia kuukausia ja vuosia ystävyyttä, toveruutta ja yhteenkuuluvuutta, jos odotamme, kunnes he menevät kasteelle. Haluamme olla osa heidän elämäänsä nyt. Heillä on meille todella paljon opetettavaa Kristuksen kaltaisista ominaisuuksista.”
Ihmisten pitää kenties ennen kaikkea tuntea, että he ovat löytäneet perheen täältä pyhien seurakunnan keskuudesta. Useat seurakunnan jäsenet alkoivat opiskella suahilia, jotta he voivat paremmin olla yhteydessä afrikkalaisiin ystäviimme ja olla heidän kanssaan. Seurakunnan jäsenet ja afrikkalaiset ystävämme alkoivat avata kotejaan toisilleen. Se oli hyvin tärkeää monille pakolaisille, jotka olivat joutuneet eroon perheestään tai olivat menettäneet sukulaisiaan sodassa.
Esimerkiksi Nshimiyana Adolphe menetti molemmat vanhempansa väkivaltaisuuksissa Kongon demokraattisessa tasavallassa ja jäi orvoksi kuusivuotiaana. Hän saapui pakolaisena Spokaneen 20 vuotta myöhemmin elokuussa 2021. Viettäessään joulua uutena käännynnäisenä eräiden jäsenten kodissa hän sanoi: ”Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen tuntenut kuuluvani perheeseen.”
Moses Lwakihugo Kongon demokraattisesta tasavallasta menetti isänsä sodassa vuonna 1997. Moses asui pakolaisleireillä yli kymmenen vuotta. Nyt yhtenä pappeusjohtajana seurakuntamme suahilinkielisessä ryhmässä hän sanoo: ”Huomasin kirkon jäsenissä jotakin erilaista. He todella elävät sen mukaan, mitä he opettavat. Muissa kirkoissa, joissa olin ollut mukana, kukaan ei tullut käymään luonani. Tässä seurakunnassa ihmiset kävivät meillä ja toivat aterioita, kun perheeni oli sairaana. En ole koskaan nähnyt kirkkoa, joka on niin täynnä rakkautta.”
Kun Moses oppi palautettua evankeliumia, hän soitti langolleen Maroyille kertoakseen tälle kirkosta. Maroyi, joka asuu pakolaisten asuttamalla alueella Burundissa, sanoi: ”Me tarvitsemme tätä kirkkoa Burundissa.” Pian Moses alkoi lähetyssaarnaajien kanssa opettaa puhelimitse sisartaan ja lankoaan. Mosesin sisko ja lanko sekä kahdeksan muuta kastettiin Burundissa samana päivänä kun Moses kastettiin Spokanessa. Ryhmä Burundissa on kasvanut niin suureksi, että se tarvitsee uuden rakennuksen kaikille niille, jotka tulevat kirkkoon joka sunnuntai.
Herran käsi ohjaa tätä työtä, ja Vumilia Tambwen kokemus havainnollistaa sitä. Hän oli kotona syyskuussa 2016, kun kaksi lähetyssaarnaajasisarta koputtivat hänen oveensa. Vumilia oli muuttanut Yhdysvaltoihin viisi vuotta aiemmin Kongon demokraattisesta tasavallasta Kenian kautta. Hän keskusteli ystävällisesti sisarten kanssa, mutta ei ollut kiinnostunut heidän sanomastaan.
Myöhemmin samana iltana sisaret menivät erään sellaisen jäsenperheen kotiin päivälliselle, josta oli hiljattain tullut pakolaisten isäntäperhe. Yhteisen kielen puuttuessa pakolaisperhe ja isäntäperhe eivät voineet kommunikoida keskenään. Pakolaisperheellä oli ihottumaa kaikkialla kehossaan, eikä isäntäperhe osannut auttaa heitä. Kun he kertoivat sisarlähetyssaarnaajille ongelmasta, sisaret kertoivat jäsenperheelle, että he olivat juuri tavanneet naisen nimeltä Vumilia, joka puhui sekä suahilia että englantia. Lähetyssaarnaajat menivät takaisin hakemaan Vumilialta apua. Vumilia sai tietää, että ihottumat johtuivat siitä, että perhe oli käyttänyt erehdyksessä ihovoiteena partavaahtoa.
Isäntäperhe ja Vumilia ystävystyivät nopeasti, ja isäntäperhe järjesti Vumilialle juhlan kansalaisuuden saamisen kunniaksi tammikuussa 2017. Vumilia aloitti matkansa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenyyteen sen todellisen ystävyyden ansiosta, jota hän koki saavansa kirkon jäseniltä.
Toinen esimerkki Herran käden vaikutuksesta tässä työssä tapahtui ennen kiitospäivää vuonna 2018. Diann Ross tunsi innoitusta mennä ruokakauppaan. Siellä ollessaan hän huomasi eräällä afrikkalaisella perheellä olevan vaikeuksia pankkiautomaatin kanssa. Rusimukan ja Lwakihugon perheet olivat vastikään muuttaneet pakolaisleiriltä Burundista. Sisar Ross auttoi perheitä heidän ruokaostoksissaan ja kutsui heidät kiitospäivän aterialle. Rosseista, Lwakihugoista ja Rusimukoista tuli pian läheisiä ystäviä.
Jumalan palvelemista yhdessä
Kun viralliset kirkon kokoontumiset alkoivat uudelleen koronaviruspandemian aikana, Washingtonin osavaltion lain mukaan kirkkoon sai kokoontua vain 25 prosenttia rakennuksen kokonaiskävijämäärästä. Se merkitsi sitä, että seurakuntamme järjestäisi aluksi neljä sakramenttikokousta, jotta kaikki jäsenet pääsisivät mukaan. Päätimme pitää yhden näistä neljästä sakramenttikokouksesta suahilinkielisenä.
Syyskuussa 2020 meidät ja useat muut avioparit kutsuttiin palvelemaan palvelulähetyssaarnaajina, jotka työskentelevät suahilia puhuvien afrikkalaisten pakolaisten kanssa Spokanessa. Tehtävämme oli edistää rakkauden, hyväksynnän ja ystävyyden tunnetta afrikkalaisia pakolaisia kohtaan sekä auttaa näitä ystäviä kotoutumaan yhteiskuntaamme.
Tammikuussa 2021 vaarnan johtohenkilöt muodostivat virallisesti suahilinkielisen ryhmän, jossa oli kolme kastettua jäsentä ja monia muita. Sakramenttikokous tulkataan sekä englanniksi että suahiliksi, ja meillä on yhteisiä nuorten luokkia ja Alkeisyhdistys sen seurakunnan kanssa, johon meidät on liitetty. Kaikilla näillä veljillä ja sisarilla, tulivatpa he pakolaisleiriltä tai eri puolilta Afrikkaa, on kerrottavanaan merkityksellisiä, tärkeitä kertomuksia. Sakramenttikokoukset ovat tarjonneet arvokkaan tilaisuuden kuulla siitä, kuinka usko on auttanut afrikkalaisia ystäviämme voittamaan uskomattomia vaikeuksia. Ystävillämme Afrikasta on rikas perintö, ja heidän rakkautensa musiikkiin ja laulamiseen on ollut hyvin rikastuttava osa sakramenttikokousta.
Olemme nähneet todella suurenmoisia esimerkkejä rohkeudesta ja sinnikkyydestä vastoinkäymisten kohdatessa. Olemme nähneet anteeksiantoa, rakkautta ja armoa, ja olemme jatkuvasti ihmeissämme nähdessämme esimerkkejä heidän uskostaan Jeesukseen Kristukseen. Monet Afrikasta tulevat pakolaiset ovat turvanneet uskoon voittaakseen koettelemuksia. Kun yritämme opetella heidän kieltään ja auttaa heitä elämään elämäänsä uudessa maassa, muodostuu todellisia ystävyyssuhteita.
Ehkäpä suurin asia, mitä me kaikki voimme oppia, on perheen laajuus. Se, että olemme todella veljiä ja sisaria, tarkoittaa sitä, että seurakuntaamme tulevat ihmiset eivät koe olevansa ”vieraita ja muukalaisia, vaan [kuuluvat] Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät” (Ef. 2:19).