”Missä Herra tarvitsi minua”, Liahona, helmikuu 2023.
Henkilökuvia uskosta
Missä Herra tarvitsi minua
Olin toivonut, että minut kutsuttaisiin lähetystyöhön Afrikkaan, mutta Herra tarvitsi minua viinitarhansa toisessa osassa.
Valokuva Cody Bell
Kumpikin vanhemmistani liittyi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon Keniassa, ja kumpikin palveli kokoaikaisessa lähetystyössä. Pienestä asti he opettivat minulle, että minunkin pitäisi palvella lähetystyössä. Odotin sitä innolla.
Yhdeksän kuukautta ennen kuin sain kutsuni, muutin Keniasta New Jerseyn osavaltioon Yhdysvaltoihin, missä äitini oli töissä. Kun lähetin lähetystyöhakemukseni, ajattelin, että olisi hienoa palata Afrikkaan lähetystyöhön. Itse asiassa toivoin, että minut kutsuttaisiin sinne.
Mutta kun sain lähetystyökutsuni, sain tietää, että lähtisin Spokanen lähetyskentälle Washingtoniin Yhdysvaltoihin. En edes tiennyt, missä se oli, mutta ensimmäinen ajatus, jonka Henki puhui mielessäni, oli: ”Juuri siellä Herra tarvitsee sinua.”
Kun muutama kuukausi myöhemmin saavuin Spokaneen, lähetysjohtaja tervehti minua ja esitti minulle kysymyksen: ”Katsoin hakemustasi. Puhutko sinä todella suahilia?”
”Kyllä”, vastasin. ”Minä vartuin puhuen suahilia ja englantia.”
”No, sitten”, hän sanoi, ”lähetystyökutsusi on vaihdettu englanninkielisestä suahilinkieliseen.”
Hän oli rukoillut lähetyssaarnaajaa, joka osaisi puhua suahilia. Jotkut lähetyskentällä olevat vanhimmat olivat jopa yrittäneet itsekseen opetella suahilia. Pian sain tietää syyn.
Spokane oli vastaanottanut suuren joukon pakolaisia Itä-Afrikan maista: Tansaniasta, Keniasta, Burundista, Ruandasta ja Ugandasta. Monet noista pakolaisista tulivat alun perin Kongon demokraattisesta tasavallasta. Heidän suahilinsa oli hieman erilaista kuin se, mitä minä puhuin, mutta me pystyimme ymmärtämään toisiamme. Päädyin viettämään koko lähetystyöni samassa seurakunnassa Spokanessa opettamassa noita pakolaisia.
Rakkaus oli suurin asia
Kirkon jäsenet sanovat usein: ”Ihmiset eivät välitä siitä, kuinka paljon tiedät, ennen kuin he tietävät, kuinka paljon välität.” Lähetystyöni aikana opin, kuinka totta tuo lausuma on lähetyssaarnaajien menestykselle.
Kotimaissaan monet opettamistamme pakolaisperheistä olivat nähneet kahnauksissa ja sodassa kauheita asioita, joita on vaikea kuvitella. He olivat todellakin nähneet vihaa ja sitä, mitä pahoja asioita ihmiset pystyvät tekemään muille. Monet olivat menettäneet toivon ihmiskuntaa kohtaan, ja he olivat joutuneet pakenemaan kodeistaan.
Kun me lähetyssaarnaajat aloimme opettaa heitä, niin se, miten paljon tiesimme evankeliumista, ei välttämättä auttanut heitä tulemaan Kristuksen luokse. Kyse oli pikemminkin siitä, kuinka paljon me ja seurakunnan jäsenet osoitimme heitä kohtaan Kristuksen kaltaista rakkautta. Kun osoitimme heitä kohtaan rakkautta ja huolehdimme heistä, he tunsivat jälleen toivoa. He näkivät, että maailmassa on yhä hyviä ihmisiä ja että niillä hyvillä ihmisillä, jotka he olivat tulleet tuntemaan seurakunnassa, oli yhteys Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. He halusivat tuntea sitä rakkautta, olla osa sitä, joten he tulivat kirkkoon ja palasivat sinne.
”Teidän kirkkonne on täynnä rakkautta”, eräs mies, jota opetimme, sanoi minulle.
Ennen kuin edes ehdimme pyytää apua perehdyttämiseen, Lincoln Heightsin seurakunnan jäsenet, jotka huolehtivat suahiliryhmästä, kysyivät, mitä he voisivat tehdä. Pakolaisperheet kertoivat meille usein: ”Tämä henkilö auttoi meitä tässä, ja tämä henkilö auttoi meitä tuossa.” Seurakunta jopa aloitti suahilinkielisen pyhäkoulun.
Oli hienoa nähdä seurakunnan jäsenten rakastavan afrikkalaiset kirkkoon. Rakkaus oli suurin asia, mikä johti menestykseemme suahilinkielisten keskuudessa. Jotkut jäsenet antoivat kyydin kirkkoon, jotkut majoittivat perheitä, jotkut kävivät perheiden luona ja jotkut tekivät asioita perheiden puolesta kulissien takana. Ja myös seurakunnan piispa Philip Huber, joka työskenteli uutterasti oppiakseen suahilia, oli aina paikalla osoittamassa rakkauttaan ja tukeaan. En olisi voinut pyytää parempaa seurakuntaa, jossa työskennellä.
Tämä on Hänen työtään
Me olemme kaikki Jumalan lapsia. Hän tuntee meidät ja käyttää meitä alueilla, joilla voimme parhaiten palvella Häntä ainutlaatuisilla kyvyillämme. Tämä on Hänen työtään. Se ei ole meidän työtämme. Hän asettaa meidät paikkaan, jonka Hän tietää parhaaksi. Kun lähetyssaarnaajat saavat kutsunsa, he eivät ehkä mene sinne, minne he halusivat, mutta Herra varmasti lähettää heidät sinne, minne Hän haluaa heidän menevän. Paikka, jonne Hän lähettää heidät, on maa, jossa Hän on valmistanut ihmisiä vastaanottamaan heidät.
Kun saavuin Spokaneen, minusta tuntui, ettei minun sittenkään tarvinnut mennä Afrikkaan. Spokanessa minusta tuntui kuin minut olisi tuotu pieneen Afrikkaan Amerikassa.
Toisinaan ajattelen lähetystyötäni ja sanon: ”Se oli liian iso asia ollakseni osa sitä. Oliko minun todella tarkoitus olla osa sitä?”
Olen nöyrä ja kiitollinen siitä, että arvelen sen olleen tarkoitukseni.