Perhe – suloisin liitto ajaksi ja iankaikkisuudeksi

”Kotimme täyttyi mitä suloisimmalla ykseydellä ja onnella. Minkäänlainen riita tai epäsopu ei häirinnyt rauhaamme, ja tyyneys vallitsi keskuudessamme.” (Lucy Mack Smith)

Joseph Smithin elämänvaiheita

Vuoteen 1843 mennessä, vaikka Nauvoon temppeli ei ollut vielä valmis, profeetta oli ilmoittanut opin kuolleiden pelastuksesta ja antanut temppeliendaumentin ryhmälle uskollisia pyhiä. Mutta tärkeä osa temppeleiden pyhää työtä oli vielä saatettava paikalleen. Toukokuun 16. päivänä 1843 profeetta matkusti Illinoisissa Nauvoosta Ramusiin, missä hän asui läheisen ystävänsä Benjamin F. Johnsonin kodissa. Sinä iltana hän opetti veli ja sisar Johnsonille ja muutamalle läheiselle ystävälle ”uutta ja ikuista avioliittoa”. Hän selitti, että tämä liitto oli ”pappeuden järjestys”, joka on välttämätön selestisen valtakunnan korkeimpaan asteeseen pääsemiseksi. (Ks. OL 131:1–4.) Hän opetti myös, että elleivät mies ja nainen solmi iankaikkista avioliittoa, ”he lakkaavat kuollessaan lisääntymästä, toisin sanoen he eivät saa ylösnousemuksen jälkeen lapsia”. Ne, jotka solmivat tämän liiton ja pysyvät uskollisina, ”tulevat edelleen lisääntymään ja saamaan lapsia selestisessä kirkkaudessa”.¹

Kaksi kuukautta myöhemmin, 12. heinäkuuta 1843, profeetta saneli punatiilisen kauppansa yläkerran toimistossa William Claytonille ilmoituksen iankaikkisen avioliiton opista (ks. OL 132). Profeetta oli tiennyt tästä opista ja opettanut sitä aiemmin jo jonkin aikaa. Tässä ilmoituksessa Herra julisti, että jos aviomiestä ja vaimoa ei sinetöidä pyhän pappeuden voimalla, ”he eivät voi enentyä vaan he pysyvät erillään ja yksinäisinä, vailla korotusta pelastuksen tilassaan iankaikkisesti” (OL 132:17; ks. myös jakeet 15–18). Korotuksen saamiseksi aviomies ja vaimo on sinetöitävä pappeuden valtuudella ja sitten heidän on pysyttävä uskollisina liitoilleen:

”Totisesti minä sanon sinulle: Jos mies ottaa vaimon minun sanani kautta, joka on minun lakini, ja uuden ja ikuisen liiton kautta ja sen sinetöi heille lupauksen Pyhä Henki sen kautta, joka on voideltu ja jolle minä olen antanut tämän valtuuden ja tämän pappeuden avaimet, – – niin tapahtuu kaikessa, niin kuin palvelijani on heille luvannut, ajassa ja kautta koko iankaikkisuuden, ja se on täysin voimassa, kun he ovat poissa maailmasta; ja he kulkevat ohi enkelien ja jumalien, jotka on sinne asetettu, korotukseensa ja kirkkauteensa kaikessa, niin kuin heidän päällensä on sinetöity, ja tämä kirkkaus on jälkeläisten täyteys ja jatkuminen aina ja ikuisesti.

Silloin he ovat jumalia, koska heillä ei ole loppua; sen tähden he ovat ikuisesta ikuiseen, koska heidän olemassaolonsa jatkuu; silloin he ovat kaiken yläpuolella, koska kaikki on heille alamaista. Silloin he ovat jumalia, koska heillä on kaikki valta, ja enkelit ovat heille alamaisia. Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ellette te pysy minun laissani, te ette voi saavuttaa tätä kirkkautta.” (OL 132:19–21.)

Kun vanhin Parley P. Pratt kahdentoista koorumista sai tiedon tästä opista, hänen rakkautensa perhettään kohtaan syveni: ”Joseph Smith opetti minua arvostamaan isän ja äidin, miehen ja vaimon, veljen ja sisaren, pojan ja tyttären välistä kiintymystä. Häneltä opin, että rakas vaimoni voi kuulua minulle ajan ja koko iankaikkisuuden, ja että se puhdas myötätunto ja kiintymys, joka teki meidät rakkaiksi toisillemme, oli peräisin jumalallisesta ikuisen rakkauden lähteestä. Häneltä opin, että me voimme säilyttää tämän kiintymyksen ja kasvaa ja kehittyä siinä koko iankaikkisuuden, ja että loputtoman liittomme tuloksena saisimme jälkeläisiä, jotka olisivat lukemattomat kuin taivaan tähdet tai merenrannan hiekkajyvät. – – Olin rakastanut ennenkin mutta en tiennyt, miksi. Mutta nyt rakastin puhtaasti, ylevän, korotetun tunteen voimalla, joka kohotti sieluni tämän alhaisen maailman hetkellisistä asioista ja avarsi sen kuin valtamereksi. – – Sanalla sanoen saatoin nyt rakastaa hengellä ja myös ymmärryksellä.”²

Joseph Smithin opetuksia

Aviomies ja vaimo kunnioittavat toisiaan osoittamalla rakkautta, ystävällisyyttä ja kiintymystä.

”Avioliitto [on] taivaan instituutio, joka sai alkunsa Eedenin puutarhassa.”³

”Aviomiehen velvollisuutena on rakastaa vaimoaan, huolehtia hänestä hellästi, elättää hänet ja liittyä häneen eikä kehenkään muuhun [ks. OL 42:22]; hänen tulee kunnioittaa vaimoaan kuten itseään, ja hänen tulee ottaa vaimonsa tunteet huomioon lempeästi, sillä tämä on hänen lihaansa ja hänen luutansa, tarkoitettu hänelle avuksi niin ajallisissa kuin hengellisissäkin asioissa; jonka sydämelle voi laskea kaikki valituksensa varauksetta, joka on halukas (koska niin on tarkoitettu) ottamaan kantaakseen osan miehen kuormasta, lohduttamaan ja rohkaisemaan tämän tunteita lempeällä äänellään.

Miehen asiana on olla perheensä johdossa – – ei hallita vaimoaan tyrannina, ei liioin kadehtia eikä pelätä, että hänen vaimonsa siirtyy pois paikaltaan ja estää häntä käyttämästä valtaansa. Hänen asianaan on olla Jumalan mies (sillä Jumalan mies on viisas mies), valmis ottamaan aina vastaan pyhistä kirjoituksista, ilmoituksista ja ylhäältä sellaisia ohjeita, jotka ovat välttämättömiä hänen huonekuntansa rakennukseksi ja pelastukseksi.”⁴

Apuyhdistyksen sisarten kokouksessa Joseph Smith sanoi: ”Teidän ei tarvitse kiusata miestänne hänen tekojensa tähden; antakaa hänen vain tuntea viattomuutenne, ystävällisyytenne ja kiintymyksenne vaikutus, joka on voimallisempi kuin kaulaan ripustettu myllynkivi; ei sotimista, riitaa, vastustusta tai kiistaa, vaan lempeyttä, rakkautta, puhtautta – nämä ovat ominaisuuksia, joiden pitäisi korottaa teidät kaikkien hyvien miesten silmissä. – –

– – Kun mies on murheen murtama, kun huolet ja vaikeudet askarruttavat häntä, hänen mielensä tyyntyy ja hänen tunteensa tasaantuvat, jos hän riidan tai napinan sijasta saa osakseen hymyn ja jos häntä kohdellaan lempeästi. Kun mieli on vaipumassa epätoivoon, se tarvitsee rakkauden ja ystävällisyyden suo maa lohtua. – – Kun menette kotiin, älkää milloinkaan lausuko äkäistä tai epäystävällistä sanaa aviomiehellenne, vaan kruunatkoon tekojanne tästedes ystävällisyys, lempeys ja rakkaus.”⁵

Eliza R. Snow kirjoitti: ”[Profeetta Joseph Smith] kehotti sisaria alati keskittämään uskonsa ja rukouksensa aviomiehensä hyväksi, jonka Jumala on heille antanut, jotta he häntä kunnioittaisivat, ja kääntymään luottavaisesti hänen puoleensa.”⁶

Lapset kunnioittavat vanhempiaan ilmaisemalla kiitollisuutta heitä kohtaan ja hoivaamalla heitä hellästi koko heidän elämänsä ajan.

Useana päivänä lokakuussa 1835 profeetta kävi päivittäin vakavasti sairaan isänsä luona hoitaen tätä ”hyvin huolestuneena”. Profeetan päiväkirjassa lukee: ”Hoidin jälleen isääni, joka on hyvin sairas. Yksityisessä rukouksessa aamulla Herra sanoi: ’Palvelijani, isäsi jää eloon.’ Hoidin häntä koko tämän päivän sydän kohotettuna Jumalan puoleen Jeesuksen Kristuksen nimessä, että Hän tekisi isän terveeksi, että minua siunattaisiin hänen seurallaan ja neuvoillaan, sillä pidän yhtenä suurimmista maallisista siunauksista vanhempien seuraa, jotka kypsien vuosiensa ja kokemuksensa ansiosta kykenevät antamaan mitä tervehenkisimpiä neuvoja. Illalla veli David Whitmer tuli käymään. Me käännyimme Herran puoleen voimallisessa rukouksessa Jeesuksen Kristuksen nimessä ja panimme kätemme hänen päälleen ja nuhtelimme sairautta. Ja Jumala kuuli rukouksemme ja vastasi niihin – sielumme suureksi riemuksi ja tyydytykseksi. Iäkäs isämme nousi ja pukeutui, huusi ja ylisti Herraa.”⁷

”Siunattu on äitini, sillä hänen sielunsa on alati täynnä hyväntahtoisuutta ja ihmisystävällisyyttä; ja iästään huolimatta hän saa silti voimaa ja lohtua taloutensa keskellä, ja hän saa iankaikkisen elämän. Ja siunattu on isäni, sillä Herran käsi on hänen päällään, sillä hän saa nähdä lastensa ahdingon väistyvän, ja kun hänen päänsä on aivan valkoinen, hän näkee itsensä oliivipuuna, jonka oksat painuvat runsaista hedelmistä; hän saa myös asuinsijan korkeudessa.”⁸

”Olen muistellut lapsuuteni tapahtumia. Olen ajatellut isääni, joka on kuollut. – – Hän oli varreltaan jalo ja hänellä oli ylevä, pyhä, korotettu ja hyveellinen mieli. Hänen sielunsa kohosi kaikkien niiden alhaisten ja arvottomien periaatteiden yläpuolelle, jotka ovat niin mieluisia ihmissydämelle. Sanon nyt, ettei hän tietääkseni tehnyt koskaan elämässään yhtään alhaista tekoa, jota voitaisiin sanoa halpamaiseksi. Rakastan isääni ja hänen muistoaan, ja muisto hänen jaloista teoistaan lepää raskaana painona mielessäni, ja monet hänen minulle osoittamistaan ystävällisistä ja isällisistä sanoista on kirjoitettu sydämeni kirjaan.

Pyhiä ovat minulle ajatukset, joita vaalin hänen elämänhistoriastaan ja jotka ovat vyöryneet mielessäni ja jotka häntä katsellessani ovat juurtuneet sinne syntymästäni asti. Pyhiä ovat minulle hänen tomunsa ja paikka, johon hänet on haudattu. Pyhä on minulle kivi, jonka olen pystyttänyt hänen haudalleen. Eläköön isäni muisto ikuisesti. – – Katsokoon Jumala, jota rakastan, ylhäältä alas ja pelastakoon minut vihollisiltani täällä ja tarttukoon minua kädestä, jotta voisin seistä Siionin vuorella, ja kruunatkoon minut siellä isäni kanssa iankaikkisesti.

Sanat ja kieli eivät riitä ilmaisemaan sitä kiitollisuutta, jonka minä olen velkaa Jumalalle siitä, että olen saanut niin kunnioitettavat vanhemmat.

Äitini on myös yksi kaikkein jaloimmista ja parhaimmista naisista. Pidentäköön Jumala hänen päivänsä ja minun, että voimme elää nauttien pitkään toistemme seurasta.”⁹

”Kun pohdimme sitä, millä huolella ja millä väsymättömällä uutteruudella vanhempamme ovat pyrkineet varjelemaan meitä ja kuinka monta surun ja levottomuuden tuntia he ovat viettäneet kehtojemme ja vuoteidemme äärellä sairauden aikoina, niin kuinka tarkoin meidän tuleekaan ottaa huomioon heidän tunteensa heidän vanhalla iällään! Mikään suloisen muiston aihe ei voi meille olla se, että sanomme tai teemme jotakin, mikä saattaa heidän harmaat hapsensa vaipumaan murheella tuonelaan.”¹⁰

Rakkaus veljien ja sisarten kesken voi olla suloista ja kestävää.

Profeetta kirjoitti kahdesta veljestään, jotka kumpikin olivat kuolleet nuorukaisina: ”Alvin, vanhin veljeni – muistan hyvin sen viiltävän surun, joka täytti nuoren rintani ja sai hellän sydämeni melkein murtumaan, kun hän kuoli. Hän oli vanhin ja jaloin isäni perheessä. Hän oli jaloimpia ihmisten pojista. – – Hänessä ei ollut vilppiä. Hän eli tahrattomana lapsuudesta asti. – – Hän oli mitä vakavamielisin mies, ja kun hän kuoli, Herran enkeli oli hänen luonaan hänen viimeisinä hetkinään. – –

Veljeni Don Carlos Smith – – oli myös jalo poika; en löytänyt hänestä koskaan mitään vikaa; en koskaan nähnyt hänen tekevän ensimmäistäkään moraalitonta tekoa, eikä hänessä lapsena ollut ensimmäistäkään epäuskonnollista tai alhaista taipumusta siitä ajasta, kun hän syntyi, hänen kuolemaansa asti. Hän oli suloinen, hyväluontoinen, ystävällinen ja hyveellinen ja uskollinen, oikeamielinen lapsi, ja sinne, minne hänen sielunsa menee, menköön minunkin sieluni.”¹¹

Joseph Smith kirjoitti seuraavaa kirjeessä vanhemmalle veljelleen Hyrumille: ”Veljeni Hyrum, jota lämpimästi rakastan, olen ollut hyvin huolissani sinusta, mutta muistan sinua aina rukouksissani pyytäen Jumalaa varjelemaan sinua ihmisistä ja paholaisista piittaamatta. – – Jumala suojelkoon sinua.”¹²

Hyrumista profeetta kirjoitti: ”Voisin rukoilla sydämessäni, että kaikki veljeni olisivat rakkaan veljeni Hyrumin kaltaisia, jolla on karitsan lempeys ja Jobin vilpittömyys ja lyhyesti sanottuna Kristuksen sävyisyys ja nöyryys; ja minä rakastan häntä rakkaudella, joka on kuolemaa väkevämpi.”¹³

Vanhemmat, jotka rakastavat ja tukevat lapsiaan sekä rukoilevat heidän puolestaan, tuovat mittaamattomia siunauksia lastensa elämään.

Käytyään Kumoran kukkulalla syyskuussa 1823 Joseph Smith kertoi perheelleen kokemuksesta, ja sen jälkeen hän jakoi jatkuvasti kokemuksiaan heidän kanssaan. Profeetan äiti kirjoitti: ”Joka ilta kokosimme lapsemme yhteen. Otaksun, että perheemme tarjosi epätavallisimman näyn mitä koskaan maailmassa on nähty, kun kaikki istuivat piirissä, isä, äiti, pojat ja tyttäret, kuuntelemassa henkeä pidättäen [seitsemäntoista] vuotiaan pojan uskonnollisia opetuksia. – –

Olimme täysin vakuuttuneita siitä, että Jumala oli tuova valoon jotakin sellaista, mikä pysyisi mielessämme, jotakin, mistä voisimme saada täsmällisemmän käsityksen kuin mistään, mitä meille oli siihen mennessä opetettu, ja me riemuitsimme siitä aivan tavattoman iloisina. Kotimme täyttyi mitä suloisimmalla ykseydellä ja onnella. Minkäänlainen riita tai epäsopu ei häirinnyt rauhaamme, ja tyyneys vallitsi keskuudessamme.”¹⁴

Siionin leirikunnan marssin lähestyessä loppuaan kesäkuussa 1834 Joseph ja Hyrum Smith sairastuivat monien muiden tavoin koleraan. Heidän äitinsä muisteli heidän kokemus taan seuraavasti: ”Hyrumin ja Josephin – – ilo siitä, että he tapasivat meidät taas terveinä, oli tavattoman suuri, mittaamaton, niiden vaarojen vuoksi, joista he olivat pelastuneet ollessaan poissa. He istuutuivat, toinen toiselle, toinen toiselle puolelleni Josephin pidellessä toista kättäni ja Hyrumin toista, ja he kertoivat seuraavaa: – –

’Tauti tarttui meihin heti, ja muutamassa minuutissa olimme hirveissä tuskissa. Viittoilimme äänettöminä toisillemme ja lähdimme talosta tarkoituksena mennä johonkin syrjäiseen paikkaan ja rukoilla yhdessä, että Jumala vapauttaisi meidät tästä kauheasta vaikutuksesta. Mutta ennen kuin saatoimme päästä riittävälle etäisyydelle, jotta saisimme olla rauhassa keskeytyksiltä, kykenimme tuskin seisomaan jaloillamme ja olimme hyvin hädissämme peläten, että kuolisimme täällä läntisessä erämaassa kaukana perheistämme saamatta edes etuoikeutta siunata lapsiamme tai antaa heille yhtäkään jäähyväisneuvon sanaa. Hyrum huudahti: ”Joseph, mitä me teemme? Pitääkö tämän kauhean kirouksen temmata meidät maan päältä?” ”Polvistukaamme”, [Joseph] sanoi, ”ja rukoilkaamme Jumalaa poistamaan kouristukset ja muut tuskat ja tekemään meidät terveiksi, niin että voimme palata perheidemme luo.” Teimme niin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, vaan tilanne kävi yhä pahemmaksi. – –

Tulimme pian siihen tulokseen, että meidän on anottava uudelleen Jumalalta armoa ja oltava polvillamme, kunnes jompikumpi saa todistuksen siitä, että parannumme. – – Rukoilimme jonkin aikaa, ensin toinen ja sitten toinen, ja pian huomasimme, että kouristukset alkoivat hellittää otettaan. Ja vähän sen jälkeen Hyrum hypähti pystyyn ja huudahti: ”Joseph, me palaamme, sillä olen nähnyt avoimen näyn, jossa näin äidin polvillaan omenapuun alla rukoilemassa puolestamme, ja hän pyytää tälläkin hetkellä itkien Jumalaa säästämään henkemme, että hän näkisi meidät jälleen lihassa. Ja Henki todistaa minulle, että hänen rukouksensa ja meidän rukouksemme kuullaan.” Ja siitä hetkestä me paranimme ja jatkoimme matkaamme riemuiten.’

’Voi äitini’, Joseph sanoi, ’kuinka usein ovatkaan rukouksesi olleet keino, joka on auttanut meitä, kun kuoleman varjot ovat ympäröineet meidät.’”¹⁵

Lucy Mack Smithin rakkaus poikiaan kohtaan käy ilmi hänen selonteossaan siitä, kuinka profeetta ja hänen veljensä Hyrum vietiin vankeina Missourin Far Westistä marraskuussa 1838 ensin Independenceen ja sitten Richmondiin, missä heidät pantiin vankilaan. Perhe pelkäsi, että Joseph ja Hyrum saisivat surmansa: ”Kun meidät saavutti uutinen, että poikamme vietäisiin pois, sanantuoja kertoi meille, että jos haluaisimme vielä nähdä poikamme elossa, meidän pitäisi mennä heidän luokseen, kun he olivat vankkureissa valmiina pois vietäviksi ja olisivat muutaman minuutin kuluttua poissa. Mieheni oli silloin niin sairas, ettei hän kyennyt lähtemään, mutta minä ja Lucy [tytär] lähdimme kahdestaan, sillä olimme ainoat perheessä, jotka olivat terveinä.

Kun tulimme noin 400 jaardin [noin 360 m] päähän vankkureista, emme päässeet lähemmäs heidän ympärillään olevien miesten vuoksi. ’Minä olen profeetan äiti’, minä huudahdin, ’ja eikö täällä ole yhtään herrasmiestä, joka auttaisi minut tämän väkijoukon halki noiden vankkureiden luo, että voisin katsoa viimeisen kerran lapsiani ja puhua heille vielä kerran ennen kuin he kuolevat?’ Eräs henkilö tarjoutui raivaamaan tietä sotilasjoukon halki, ja me etenimme miekkojen, muskettien, pistoolien ja pistinten keskellä kuoleman uhatessa joka askeleella, kunnes viimein saavuimme perille. Mies, joka oli seuranani, puhui Hyrumille, joka istui edessä, ja sanoi hänelle, että hänen äitinsä oli paikalla ja toivoi hänen ojentavan kätensä äidilleen. Hyrum teki niin, mutta minun ei sallittu nähdä heitä, sillä vankkurikangas oli tehty erittäin vahvasta kankaasta ja sidottu tiukasti edestä ja naulattu lujasti sivuilta. – –

Sitten ystävämme ohjasi meidät vankkureiden takaosaan, missä Joseph oli, ja puhui hänelle sanoen: ’Herra Smith, äitinne ja sisarenne ovat täällä ja haluaisivat puristaa kättänne.’ Joseph tunki kätensä esiin vankkureiden ja kankaan välistä, kohdasta, jossa se oli naulattu päätylautaan. Tartuimme hänen käteensä, mutta hän ei puhunut meille. En kestänyt sitä, että joutuisin jättämään hänet kuulematta hänen ääntään. ’Voi Joseph’, minä sanoin, ’puhu äitiparallesi vielä kerran. En voi lähteä, ennen kuin kuulen sinun puhuvan.’

’Jumala siunatkoon sinua, äiti’, hän sanoi, ja sitten kohosi huuto ja vankkurit syöksyivät matkaan riistäen poikani meiltä juuri kun Lucy painoi veljensä kättä lähelleen antaakseen sille sisaren viimeisen suudelman, sillä tiesimme, että heidät oli määrätty ammuttaviksi.

Onnistuimme pääsemään jälleen kotiin, vaikka pysyimme tuskin pystyssä. – – Talossa ei kuultu vähään aikaan muuta kuin huokauksia ja voihkimista, sillä sikäli kuin silloin tiesimme, olimme nähneet Josephin ja Hyrumin viimeisen kerran. Mutta suruni keskellä sain lohdutusta, joka ylitti kaiken maallisen lohdun. Täytyin Jumalan Hengellä ja sain profetian lahjan kautta seuraavan: ’Olkoon sydämesi lohdutettu lastesi tähden, sillä he eivät vahingoita hiuskarvaakaan heidän päästään.’ – – ’Lapseni’, minä sanoin, ’älkää enää itkekö. Mellakoitsijat eivät surmaa heitä, sillä Herra on ilmoittanut minulle, että Hän vapauttaa heidät heidän vihollistensa käsistä.’ Se oli suurena lohtuna meille kaikille, emmekä me murehtineet enää niin paljon sitä, että heidät surmattaisiin.”¹⁶

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Harkitse näitä ideoita, kun tutkit lukua tai valmistaudut opettamaan. Katso lisää apua sivuilta V–XI..

Käy läpi vanhin Parley P. Prattin kuvaus siitä, kuinka tieto iankaikkisen avioliiton opista oli siunauksena hänen elämässään (s. 503). Millä tavoin tämä oppi voi vaikuttaa siihen, mitä tunnemme perhettämme kohtaan? Entä siihen, miten kohtelemme toisiamme kotona?
Lue Joseph Smithin neuvot aviomiehille ja -vaimoille (s. 504–505). Pohdi, kuinka jotkin näistä neuvoista sopivat sekä naisiin että miehiin. Miksi on tärkeää, että sekä isät että äidit tutkivat pyhiä kirjoituksia ja saavat ilmoituksia perheensä johtamiseksi? Mitä mies voi tehdä nähdessään, että hänen vaimonsa on ”murheen murtama”? Mitä sekä aviomies että -vaimo tarvitsevat välttyäkseen lausumasta ”äkäistä tai epäystävällistä sanaa”?
Aikuisena profeetta Joseph nautti edelleenkin vanhempiensa seurasta, pyysi heidän neuvojaan ja kunnioitti heitä (s. 505–507). Mitkä profeetan vanhempiaan koskevista ajatuksista tekevät sinuun erityisesti vaikutuksen? Mitä esimerkkejä olet nähnyt siitä kestävästä hyvää aikaansaavasta vaikutuksesta, joka vanhemmilla voi olla lapsiinsa? Mieti, miten sinä voit paremmin kunnioittaa vanhempiasi.
Kertaa se, mitä profeetta sanoi veljistään Alvinista, Don Carlosista ja Hyrumista (s. 507–508). Mistähän syystä sisarusten suhde voi olla niin kestävä ja voimakas? Miten vanhemmat voivat kannustaa poikiaan ja tyttäriään olemaan hyviä ystäviä? Kuinka sisarukset voivat vaalia keskinäistä ystävyyttään?
Käy läpi Lucy Mack Smithin muisto siitä, kuinka hänen poikansa Joseph opetti perhettä (s. 508). Mitä kokemuksia voit kertoa siitä, kun olet tuntenut perheenjäsenten kanssa ykseyttä ja onnea? Mitä vanhemmat voivat oppia kokemuksesta, joka Josephilla ja Hyrumilla oli, kun he parantuivat kolerasta? (Ks. s. 508–510.)

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: 2. Moos. 20:12; 1. Kor. 11:11; Ef. 6:1–4; Moosia 4:14–15; Moos. 3:18, 21–24.

family praying — Parley P. Pratt julisti: ”Joseph Smith opetti minua arvostamaan isän ja äidin, miehen ja vaimon, veljen ja sisaren, pojan ja tyttären välistä kiintymystä.”

Smith family — Joseph Smith kasvoi perheessä, jossa vanhemmat ja lapset rakastivat ja kunnioittivat toisiaan. Tämä maalaus esittää Smithin perhettä, joka tapaa vuonna 1816 perheen isän, joka oli muuttanut ennen heitä Palmyraan New Yorkiin.

Joseph teaching — ”Joka ilta me kokosimme lapsemme yhteen”, Lucy Mack Smith muisteli, ”isä, äiti, pojat ja tyttäret kuuntelemassa henkeä pidättäen [seitsemäntoista] vuotiaan pojan uskonnollisia opetuksia.”