Joseph Fielding Smithin elämä ja palvelutyö
Presidentti Joseph Fielding Smith ”käytti kolmea merkittävää sanaa, joita en voi koskaan unohtaa”, muisteli presidentti Gordon B. Hinckley. Nuo sanat olivat ”tosi ja uskollinen”. Presidentti Hinckley sanoi: ”Julkisissa puheissaan, yksityisissä keskusteluissaan ja Herralle esittämissään rukouksissa hän pyysi, että me voisimme olla tosia ja uskollisia.”1 Presidentti Thomas S. Monson on kertonut samankaltaisen muiston: ”Vielä vanhoilla päivilläänkin [hän] rukoili aina: ’Olkaamme tosia ja uskollisia loppuun asti.’”2
”Tosi ja uskollinen.” Presidentti Joseph Fielding Smithin kohdalla se oli enemmän kuin usein toistettu ilmaus. Se oli vilpitön ilmaus hänen kaikkia ihmisiä koskevasta toiveestaan. Se oli myös kuvaus hänen elämästään aina lapsuudesta palvelemiseen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidenttinä.
Lupauksen lapsi
Joseph Fielding Smith ”syntyi lupauksen lapsena”, on vanhin Bruce R. McConkie kahdentoista apostolin koorumista sanonut. Vanhin McConkie, presidentti Smithin vävy, selitti, että Julina Lambson Smithillä ”oli kolme tytärtä mutta ei yhtään poikaa, ja niinpä hän meni Herran eteen ja muinaisen Hannan tavoin ’teki – – lupauksen’ [1. Sam. 1:11]. Hän lupasi, että jos Herra antaisi hänelle pojan, hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen tuota poikaa olemaan kunniaksi Herralle ja isälleen. Herra kuuli hänen rukouksensa, ja hän piti Herralle antamansa lupauksen.”3 Heinäkuun 19. päivänä 1876 Julina ja hänen miehensä Joseph F. Smith toivottivat tervetulleeksi perheeseensä vastasyntyneen pojan. He antoivat hänelle isänsä mukaan nimeksi Joseph Fielding Smith jr.
Syntyessään Joseph Fielding Smith liittyi sukuun, jossa oli runsaasti uskoa, palvelemista ja johtajia. Hänen isoisänsä Hyrum Smith oli profeetta Joseph Smithin veli ja evankeliumin palautuksen uskollinen todistaja. Herra nimitti Hyrumin olemaan ”profeetta ja näkijä ja ilmoituksensaaja” kirkossaan sanoen, että Hyrumin nimi pidettäisiin ”kunnioitetussa muistossa polvesta polveen, aina ja ikuisesti” (OL 124:94, 96). Veljensä Josephin kanssa Hyrum sinetöi todistuksensa verellään ja koki marttyyrikuoleman, kun väkijoukko surmasi heidät 27. kesäkuuta 1844 (ks. OL 135).
Joseph Fielding Smithin vanhemmat, presidentti Joseph F. Smith ja Julina Lambson Smith
Joseph Fielding Smithin isä Joseph F. Smith kantoi raskaita ja vastuullisia tehtäviä lapsesta saakka. Hän oli Hyrum ja Mary Fielding Smithin esikoinen ja oli viisivuotias, kun hänen isänsä surmattiin, ja yhdeksänvuotias auttaessaan leskiäitiään ajamaan tämän vankkurit Nauvoosta Illinoisin osavaltiosta Suolajärven laaksoon. Hän palveli myöhemmin lähetyssaarnaajana ja kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä. Hän oli neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, kun hänen poikansa Joseph syntyi. Lokakuun 17. päivästä 1901 marraskuun 19. päivään 1918 hän palveli kirkon presidenttinä.
Joseph Fielding Smithin äiti Julina Lambson Smith kuului yhteen varhaisista pioneeriperheistä Suolajärven laaksossa. Yhdeksänvuotiaasta lähtien hän varttui setänsä, tuolloin kahdentoista apostolin koorumiin kuuluneen George A. Smithin, ja tätinsä Bathsheba W. Smithin perheessä. (Vanhin Smith palveli myöhemmin ensimmäisenä neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, kun presidentti Brigham Young oli presidenttinä, ja sisar Smith palveli myöhemmin Apuyhdistyksen ylijohtajana.) Vartuttuaan aikuiseksi Julina oli rakastava vaimo ja äiti ja omistautunut Apuyhdistyksen jäsen. Hänet tunnettiin hänen myötätunnostaan ja taidoistaan kätilönä, sillä hän saattoi ”lähes tuhat vauvaa maailmaan” ja huolehti heidän äideistään4. Lokakuusta 1910 huhtikuuhun 1921 hän palveli toisena neuvonantajana Apuyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa.
Nuorukaisen työtä ja huvia
Joseph oppi tekemään työtä jo varhaisella iällä. Hänen perheensä omisti Taylorsvillessä Utahissa, noin 16 kilometrin päässä kodistaan, sijaitsevan maatilan, missä hän ja hänen veljensä auttoivat kastelussa, heinänkorjuussa ja karjanhoidossa. Kotona perhe hoiti suurta vihannestarhaa, useita hedelmäpuita, kolmea pitkää riviä viinirypäleitä, kanaparvea, kolmea lehmää ja muutamaa hevosta. Presidentti Joseph F. Smith oli pluraaliavioliitossa, joten perheellä oli monia suita ruokittavana ja monia käsiä apuna työssä. Koska Joseph Fielding Smith oli yksi vanhimmista pojista suuressa perheessä, hänelle annettiin joitakin vastuullisia tehtäviä, jotka tavallisesti olisi annettu aikuiselle. Näiden tehtävien lisäksi hän pysyi aina ajan tasalla koulutehtävissään.
Josephin ensimmäinen työ kodin ja perhemaatilan ulkopuolella oli hänen äitinsä palveluksessa. Hän ajoi usein hevoskärryjä auttaakseen äitiään hoitamaan velvollisuutensa kätilönä. Myöhäisessä teini-iässä hän sai työpaikan Zion’s Cooperative Mercantile Institutionissa [ZCMI, Siionin osuustoiminnallinen kauppaliike], missä hän teki pitkiä ja fyysisesti vaativia päiviä. Myöhemmin hän muisteli: ”Tein töitä kuin hevonen päivät pitkät kantaen selässäni jauhosäkkejä ja sokerisäkkejä ja säkillisiä kinkkuja ja pekonia, ja olin aivan uupunut, kun yö tuli. Painoin 150 paunaa [68 kg], mutta nostin sen enempää ajattelematta harteilleni 200 paunan [91 kg] säkkejä.”5
Tasapainottaakseen raskaita työvelvoitteitaan Joseph löysi aikaa huvituksiinkin. Hän ja hänen sisaruksensa leikkivät mielellään iltaisin talon ympärillä kuurupiiloa viiniköynnösten seassa, ”etenkin kun viinirypäleet olivat kypsiä”6. Hän piti myös baseballin pelaamisesta. Jokaisella seurakunnalla oli oma baseballjoukkue, ja hän nautti näistä ystävällismielisistä kamppailuista.
Evankeliumin tutkimista ja hengellistä kasvua
Vaikka baseball oli tärkeää nuorelle Joseph Fielding Smithille, hän lähti joskus peleistä etuajassa, koska häntä veti puoleensa kiinnostus, joka oli hänelle vieläkin tärkeämpi. Sellaisina aikoina hänet saattoi löytää muista eristäytyneenä ”heinäladosta tai puun varjosta”, jotta hän voi jatkaa Mormonin kirjan lukemistaan.7 ”Varhaisimmasta muistikuvastani lähtien”, hän sanoi myöhemmin, ”siitä lähtien kun opin lukemaan, olen saanut suurempaa tyydytystä tutkimalla pyhiä kirjoituksia ja lukemalla Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta ja profeetta Joseph Smithistä ja työstä, joka on suoritettu ihmisten pelastukseksi, kuin mistään muusta koko maailmassa.”8 Hän alkoi luoda henkilökohtaista pyhien kirjoitusten tutkimistapaa, kun hän kahdeksanvuotiaana sai ensimmäisen Mormonin kirjansa. Hän luki innokkaasti kirkon pyhiä kirjoja ja julkaisuja. Hän kantoi taskukokoista Uutta testamenttia mukanaan, jotta hän voi lukea sitä lounastauoilla ja kävellessään työhönsä ZCMI:hin tai sieltä pois. Vakaasti ja sitkeästi hän kasvatti palautettua evankeliumia koskevan todistuksensa voimaa.
Nuori Joseph Fielding Smith lähti toisinaan baseballpeleistä ennen niiden loppumista, jotta voisi lukea Mormonin kirjaa perheensä heinäladossa.
Mutta Josephin hengellinen kasvu ei rajoittunut hiljaiseen henkilökohtaiseen tutkimiseen. Hän osallistui uskollisesti kirkon kokouksiin ja luokkiin ja otti vastaan pappeuden toimituksia ja siunauksia. Erityisesti temppeli veti häntä puoleensa. Suolajärven temppeli oli ollut rakenteilla 23 vuotta siinä vaiheessa, kun hän syntyi. ”Koko nuoruutensa ajan Joseph oli seurannut erittäin kiinnostuneena tämän mahtavan rakennuksen päivittäistä edistymistä. Hän oli nähnyt, kuinka kivilouhokselta tuotiin rautatievaunuilla viimeiset valtavat graniittilohkareet. – – [Hän] oli nähnyt majesteettisten tornien saavan viimein muotonsa. – – [Hän sanoi:] ’Minulla oli tapana miettiä, eläisinkö koskaan niin kauan, että näkisin temppelin valmiina.’”9
Huhtikuun 6. päivänä 1893 Joseph osallistui Suolajärven temppelin ensimmäiseen vihkimiskokoukseen. Kokouksen johti ja vihkimisrukouksen piti presidentti Wilford Woodruff, kirkon neljäs presidentti. Presidentti Woodruffin vasemmalla puolella korokkeella istui hänen toinen neuvonantajansa, presidentti Joseph F. Smith.
Ollessaan 19-vuotias Joseph Fielding Smith sai patriarkallisen siunauksen. Tuo siunaus, jonka hän sai sedältään John Smithiltä, silloiselta kirkon patriarkalta, lisäsi hänen hengellistä voimaansa. Josephille kerrottiin:
”Etuoikeutenasi on elää vanhoille päivillesi, ja Herran tahto on, että sinusta tulee mahtava mies Israelissa. – –
Velvollisuutenasi tulee olemaan istua neuvottelemassa veljiesi kanssa ja johtaa kansan keskuudessa. Velvollisuutenasi tulee olemaan myös matkustaa paljon kotimaassa ja ulkomailla, maitse ja meritse, uurastaen palvelutyössä. Ja minä sanon sinulle: Pidä pääsi pystyssä, kohota äänesi pelotta tai suosiota odottamatta siten kuin Herran Henki ohjaa, niin Herran siunaus on oleva päälläsi. Hänen Henkensä ohjaa mieltäsi ja antaa sanat ja ajatukset, niin että saatat ymmälle jumalattomien viisauden ja teet uskottomien neuvot tyhjän arvoisiksi.”10
Myöhemmin samana vuonna, täytettyään 20 vuotta, hän sai uusia tilaisuuksia palvella ja kasvaa hengellisesti. Hänet asetettiin vanhimman virkaan Melkisedekin pappeudessa, ja hän sai temppeliendaumentin. Elämänsä loppupuolella, kun hän palveli kirkon presidenttinä, hän julisti: ”Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minulla on pyhä pappeus. Olen pyrkinyt kaikkina päivinäni pitämään kunniassa kutsumukseni tuossa pappeudessa, ja toivon kestäväni loppuun asti tässä elämässä ja nauttivani uskollisten pyhien toveruudesta tulevassa elämässä.”11
Seurustelu ja avioliitto
Kun nuori Joseph Fielding Smith auttoi perheensä elatuksessa, tutki evankeliumia ja valmistautui pappeuden siunauksiin, hänen ponnistelunsa eivät jääneet huomaamatta nuorelta naiselta nimeltä Louie Shurtliff. Louie, jonka vanhemmat asuivat Ogdenissa Utahissa, tuli asumaan Smithin perheen luo, jotta hän voisi käydä Utahin yliopistoa, joka sijaitsi tuolloin Smithien kotia vastapäätä.
Alkuun Josephin ja Louien suhde oli pelkästään muodollista ystävyyttä, mutta vähitellen se syveni seurusteluksi. Koska heillä oli vähän rahaa, heidän seurustelunsa rajoittui enimmäkseen siihen, että he lukivat yhdessä perheen olohuoneessa, juttelivat keskenään, kävivät yhdessä kävelyllä ja osallistuivat kirkon tilaisuuksiin. Joseph nautti myös kuunnellessaan Louien soittavan pianoa. Toisinaan he kävivät katsomassa jonkin esityksen paikallisessa teatterissa. Kun Louien toinen lukuvuosi yliopistolla läheni loppuaan, heidän seurustelunsa oli syventynyt rakkaudeksi – jopa siinä määrin, että Joseph ajoi polkupyörällään 160 kilometrin edestakaisen matkan uraisia hiekkateitä pitkin tavatakseen hänet Ogdenissa kerran tai pari, kun yliopistossa oli loma-aika.12
Viimein Louie ja Joseph keskustelivat avioliitosta. Heidän mielessään viipyi kuitenkin eräs kysymys: kutsuttaisiinko Joseph palvelemaan lähetystyössä? Noihin aikoihin nuoret miehet ja naiset, jotka halusivat palvella lähetystyössä, eivät menneet piispansa luo saadakseen suositusta sellaiseen kutsuun. Lähetystyöhön kutsumisprosessi hoidettiin kokonaisuudessaan kirkon presidentin toimistosta. Nuori mies ei koskaan tiennyt, milloin hän saattaisi löytää postilaatikosta lähetystyökutsun.
Louie valmistui yliopistosta keväällä 1897 ja muutti takaisin Ogdeniin vanhempiensa luo. Vuotta myöhemmin, kun lähetystyökutsua ei näyttänyt tulevan, pari päätti edetä avioliittosuunnitelmissaan. Joseph sanoikin myöhemmin: ”Suostuttelin hänet vaihtamaan asuinpaikkaansa, ja huhtikuun 26. päivänä 1898 menimme Suolajärven temppeliin ja meidät vihki ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi isäni, presidentti Joseph F. Smith.”13 Aloittaessaan yhteiselämänsä Joseph ja Louie asuivat pienessä asunnossa Smithin perheen talon yhteydessä.
Lähetystyökutsuun vastaaminen
Kirkon varhaisaikoina avioliitossa olevia miehiä kutsuttiin usein palvelemaan kokoaikaisessa lähetystyössä, joten Joseph ja Louie eivät yllättyneet, kun postissa saapui 17. maaliskuuta 1899 presidentti Lorenzo Snow’n allekirjoittama lähetystyökutsu. Mutta Joseph saattoi hieman yllättyä lähetyskentästä, jolle hän sai kutsun. Ennen kutsun saamista hän oli keskustellut presidentti Franklin D. Richardsin, kahdentoista apostolin koorumin presidentin, kanssa mahdollisuudesta saada lähetystyökutsu. Joseph muisteli myöhemmin: ”[Hän] kysyi minulta, minne haluaisin lähteä. Kerroin hänelle, ettei minulla ollut mitään erityistä paikkaa, vaan lähtisin sinne, minne minut lähetettäisiin. Mutta hän sanoi: ’Täytyyhän sinulla olla jokin paikka, jonne haluaisit mieluiten lähteä.’ Sanoin: ’No, haluaisin mieluiten lähteä Saksaan.’ Ja niin minut lähetettiin Englantiin!”14
Vanhin Joseph Fielding Smith kokoaikaisena lähetyssaarnaajana
Louie päätti asua vanhempiensa luona, kun Joseph olisi poissa. Hän ajatteli, että se auttaisi häntä kestämään yksinäisyyden, kun hän olisi erossa aviomiehestään. Ja hän teki työtä isänsä kaupassa ansaiten rahaa avuksi Josephin lähetystyön rahoittamisessa.15
Toukokuun 12. päivänä 1899, päivää ennen kuin vanhin Smith lähti lähetyskentälle, hän ja muut lähetyssaarnaajat saivat ohjeita presidentti Joseph F. Smithiltä sekä kahdentoista apostolin koorumin jäseniltä, vanhimmilta George Teasdale ja Heber J. Grant. Se oli ainoa koulutus, jota he saivat ennen kuin lähtivät kokoaikaiseen lähetystyöhön. Tässä kokouksessa kukin lähetyssaarnaaja sai virallisen lähetyssaarnaajatodistuksen. Vanhin Smithin todistuksessa luki:
”Täten todistetaan, että tämän haltija, vanhin Joseph F. Smith jr., on hyvämaineinen ja täysivaltainen jäsen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa ja että kyseisen kirkon johtavat auktoriteetit ovat näin nimittäneet hänet lähetystyöhön Isoon-Britanniaan saarnaamaan evankeliumia ja toimimaan kaikissa virkaansa kuuluvissa toimituksissa.
Ja me kutsumme kaikkia ihmisiä ottamaan vaarin hänen opetuksistaan ja neuvoistaan, sillä hän on Jumalan mies, joka on lähetetty avaamaan heille ovi elämään ja pelastukseen – ja auttamaan häntä hänen matkoillaan, mitä hän sitten tarvitseekin.
Ja me rukoilemme Jumalaa, iankaikkista Isää, siunaamaan vanhin Smithiä ja kaikkia, jotka ottavat hänet vastaan ja huolehtivat hänen hyvinvoinnistaan, taivaan ja maan siunauksilla ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
Allekirjoitettu Salt Lake Cityssä Utahissa 12. toukokuuta 1899 kyseisen kirkon puolesta. Lorenzo Snow, George Q. Cannon, Jos. F. Smith, ensimmäinen presidenttikunta.”16
Perhe kokoontui kotonaan seuraavana päivänä jättämään jäähyväiset Josephille ja yhdelle vanhemmalle veljelle, joka oli myös kutsuttu palvelemaan Englannissa. Yksi perheenjäsen oli kuitenkin poissa tuosta kokoontumisesta. Josephin nuorempi sisko Emily oli piilossa, koska hän häpesi jotakin, mitä hän oli tehnyt muutama vuosi aiemmin. Kun Joseph ja Louie olivat seurustelleet, Joseph lähetti toisinaan Emilyn ja muut pikkulapset vuoteeseen varhain, jotta hän voisi viettää kahdenkeskistä aikaa rakastettunsa kanssa. Koska Emily turhautui tästä epäoikeudenmukaisuutena pitämästään asiasta, hän oli usein rukoillut, että Herra lähettäisi hänen veljensä lähetystyöhön. Nyt kun kyseinen veli oli todella lähdössä, hän tunsi syyllisyyttä siitä osuudesta, joka hänellä oli saattanut olla veljensä lähdössä.17
Joseph ja Louie tiesivät, että kutsu palvella Englannissa oli tullut Herralta. Joseph oli innokas tekemään velvollisuutensa, ja Louie oli mielissään siitä, että hänen miehensä palvelisi lähetystyössä, mutta heille kummallekin ajatus erossaolosta oli vaikea. Kun vanhin Smithin oli aika lähteä juna-asemalle, ”Louie yritti olla urhea ja yritti olla antamatta Josephin nähdä hänen itkevän. Mutta oli vaikeaa kätkeä punaisia silmiä. Ja Joseph oli jo niin koti-ikävän vallassa pelkästä lähdön ajatuksesta, ettei hän juurikaan halunnut puhua kenenkään kanssa. – – Josephin kurkussa oli pala, kun hän pysähtyi First North Streetillä sijaitsevan vanhan kodin etuovelle ja suukotti jokaista rakastaan hyvästiksi: äitiä, isää, veljiä ja sisaria, tätejä ja viimeisenä kaikista Louiea. ’Hyvästi, Louie, kalleimpani. Jumala siunatkoon sinua ja pitäköön sinut turvassa minua varten.’”18
Evankeliumin siementen kylvämistä Englannissa
Siitä hetkestä kun hänen junansa – epämukava ja täynnä tupakansavua – kiisi poispäin kodista, vanhin Smith omistautui lähetystyölleen. Hänen päiväkirjamerkintänsä ja kirjeet, joita hän lähetti ja sai, paljastivat ne vaikeudet, joita hän kohtasi lähetyssaarnaajana, sekä sen uskon ja omistautumisen, joiden turvin hän ne kohtasi.
Ensimmäisen lähetystyöpäivänsä lopussa Englannissa hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tämä on ollut hyvin tärkeä päivä lyhyessä elämässäni. Lähdin kodistani vajaa kuukausi sitten tarkoituksena saarnata Herramme evankeliumia. – – Olen ollut tänään ulkona kiertämässä ovelta ovelle ja jakanut 25 lehtistä. En ole koskaan aiemmin koettanut tehdä tällaista työtä, eikä se ollut minulle kovin helppoa. – – Lausuin todistukseni maailmalle ensimmäisen kerran tänään, mutta kykenen tekemään sen paremmin. Herran avulla olen tekevä Hänen tahtonsa, kuten minut on kutsuttu tekemään.”19
Kun hänen isänsä lähetti hänelle muutaman dollarin välttämättömyystarpeita varten, hän vastasi: ”Olen hyvin tarkka niiden varojen suhteen, joita lähetät minulle. En tuhlaa niitä mihinkään, ellei minulla ole siihen hyvä syy.” Hän kertoi isälleen myös päättäväisyydestään opiskella ja opettaa evankeliumia: ”Olen täällä saarnatakseni evankeliumia, ja toivon, että kykenen tekemään sen hyvin. – – Toiveenani on parantaa mieltäni ja kykyjäni, kun olen täällä, niin että olisin aina hyödyllinen johonkin elämässä. – – Haluan olla oikeassa kaikissa asioissa, eikä mikään tuo minulle enemmän mielihyvää kuin oppia jotakin evankeliumista. Toiveenani on tulla tutuksi sen kanssa ja saada viisautta.”20
Presidentti Joseph F. Smith kirjoitti seuraavat kiitoksen sanat kirjeessä vanhin Joseph Fielding Smithille: ”Pidän hengestäsi, luotan nuhteettomuuteesi ja tuotat minulle iloa ja tyytyväisyyttä. Haluan sinun vaalivan viisautta ja harkitsevaa arvostelukykyä ja kärsivällisyyttä sekä Pyhää Henkeä ja Jumalan rakkautta.”21 Louien isä Lewis Shurtliff ilmaisi myös luottamuksensa vanhin Smithiin: ”Minusta on aina tuntunut siltä, että suorittaisit loistavan lähetystyön ja saisit kokemuksen, joka tekee sinut sopivaksi siihen korkeaan asemaan, joka sinun on määrä täyttää tulevaisuudessa.”22
Kirjeissään Louielle Joseph ilmaisi aina rakkautensa vaimoaan kohtaan. Hän liitti usein ”lämpimien ja hellien kirjeidensä” mukaan prässättyjä kukkia.23 Hän kirjoitti myös kohtaamistaan haasteista: ”Tässä kansakunnassa on monia, jotka tietävät opettamamme evankeliumin olevan totta, mutta joilla ei ole moraalista rohkeutta tulla pois maailmasta ja ottaa sitä vastaan.”24
Louie lähetti kirjeen ainakin kerran viikossa. ”Muista”, hän kirjoitti kerran, ”että minä olen täällä rakastaakseni sinua ja rukoillakseni puolestasi ja että en koskaan unohda sinua hetkeksikään. – – Ole siunattu, oma rakas aviomieheni, on rukoukseni alati.”25 Louie ilmaisi selkeästi omistautumisensa aviomiehelleen ja aivan yhtä selkeästi omistautumisensa Herralle ja Hänen työlleen. Hän muistutti Josephia jatkuvasti siitä, ettei tämä antaisi koti-ikävän heikentää päättäväisyyttään palvella.
Vanhin Smith tarvitsi sellaista kannustusta, sillä hän ei juurikaan löytänyt ketään, joka olisi ottanut vastaan palautetun evankeliumin sanoman. Vuosia myöhemmin hän ”kertoi pojalleen Josephille, että olosuhteet olivat niin kehnot ja ihmiset niin välinpitämättömiä, että hän päätyi lopulta sellaiseen mielentilaan, jossa hän ei oikein kokenut voivansa jatkaa. Yhtenä yönä hän makasi valveilla ajatellen sitä, miten hänen olisi tehtävä työtä rahoittaakseen kotimatkan.”26 Mutta rakkaiden rohkaisun innoittamana ja heidän rukoustensa vahvistamana sekä oman palveluhalunsa ansiosta hän voitti sellaiset ajatukset. Hän tiesi, että Herra oli kutsunut hänet, ja hän tiesi, että hänen piti tehdä ahkerasti työtä niiden ihmisten hyväksi, joita hän palveli, sekä oman perheensä hyväksi. Hän kirjoitti: ”Jäisin mieluummin tänne ikuisesti kuin tulisin kotiin vailla kunniakasta mainetta ja vapautusta. – – Rukoilen, että minulla olisi evankeliumin henki ja rakkaus lähimmäistäni kohtaan, jotta kykenisin jäämään tänne, kunnes saan kunniakkaan vapautuksen. En voisi onnistua ilman monia rukouksia, joita puolestani on esitetty kotona ja joita itse olen lausunut.”27
Vanhin Joseph Fielding Smith sai kunniakkaan vapautuksen lähetystyöstään 20. kesäkuuta 1901. Kahden vuoden uutterassa palvelutyössään ”hän ei saanut yhtään käännynnäistä, hänellä ei ollut tilaisuutta toimittaa yhtään kastetta, vaikka hän konfirmoikin yhden käännynnäisen”28. Hän ja hänen toverinsa olivat kuitenkin kylväneet evankeliumin siemeniä auttaen monia ihmisiä saamaan entistä suurempaa rauhaa ja ymmärrystä, ja hän itse oli kasvanut evankeliumin opiskelijana ja opettajana sekä pappeusjohtajana.
Uusi koti ja uusia vastuullisia tehtäviä
Joseph saapui Salt Lake Cityyn 9. heinäkuuta 1901. Vietettyään muutaman päivän Louien perheen luona Ogdenissa hän ja Louie palasivat kotiinsa Smithin perheen luo ja jatkoivat yhteiselämäänsä. Heidän avioliittoaan luonnehtivat usko, ahkeruus ja palveleminen, kun he tekivät työtä perustaakseen kodin ja perheen ja palvellakseen kirkossa.
Louie Shurtliff Smith
Pian kotiinpaluunsa jälkeen Joseph alkoi etsiä työtä, jotta voisi elättää perheensä. Erään perheenjäsenen avulla hän sai väliaikaisen työn Salt Laken piirikunnan notaarin toimistosta. Noin viisi viikkoa myöhemmin hän otti vastaan työpaikan kirkon historioitsijan toimistosta. Saadessaan enemmän tietoa kirkon historiasta hän tuli myös tietoisemmaksi ihmisistä, jotka pyrkivät saattamaan huonoon valoon kirkkoa ja sen johtajia. Hän teki väsymättä työtä tarjotakseen tietoa uskon puolustukseksi. Näin alkoi palvelutyö, joka siunaisi kirkkoa vuosien ajan.
Keväällä 1902 Louie oli raskaana. Hän ja Joseph olivat kiitollisia pienestä asunnostaan, mutta he odottivat innolla oman kodin rakentamista. Josephin varman työpaikan ansiosta he kykenivät aloittamaan suunnittelemisen. He palkkasivat rakennusyhtiön ja sopivat, että Joseph tekisi suuren osan työstä itse vähentäen näin kustannuksia. Heidän ensimmäinen lapsensa, Josephine-niminen tytär, syntyi syyskuussa 1902, ja he muuttivat uuteen kotiinsa noin 10 kuukautta myöhemmin. Vuonna 1906, Louien vaikean raskauden jälkeen, he toivottivat tervetulleeksi kotiinsa toisen tyttären ja antoivat hänelle nimeksi Julina.
Joseph oli aina halukas osallistumaan Herran työhön ihmisten pelastamiseksi, ja hän sai monia tilaisuuksia tehdä niin. Vuonna 1902 hänet kutsuttiin palvelemaan yhtenä seitsemänkymmenen 24. koorumin johtajista, ja hänen velvollisuuksiinsa kuului koorumin opettaminen. (Tuohon aikaan kirkossa oli yli 100 seitsemänkymmenen koorumia. Noiden koorumien jäsenet eivät olleet johtavia auktoriteetteja.) Joseph kutsuttiin myös palvelemaan Nuorten Miesten Valistuskerhon pääneuvottelukunnassa sekä Salt Laken vaarnan korkean neuvoston jäsenenä. Hänet asetti ylipapin virkaan hänen veljensä Hyrum, joka oli kahdentoista apostolin koorumin jäsen. Huhtikuun 1906 yleiskonferenssissa Joseph hyväksyttiin kirkon apulaishistorioitsijaksi, ja seuraavassa tammikuussa hänet nimitettiin erityiseen komiteaan, jonka tarkoituksena oli ”valmistella tietoja kirkon puolustukseksi sen vihollisten tekemiä hyökkäyksiä vastaan”29.
Kun Josephin isä palveli kirkon presidenttinä, Joseph auttoi häntä usein kirjeenvaihdossa ja muissa hallinnollisissa velvollisuuksissa ja oli toisinaan isänsä mukana kirkon tehtävissä. Kerran Joseph jopa matkusti presidentti Smithin sijasta. Hän kirjoitti: ”Menin Brigham Cityyn [Utahiin] isäni pyynnöstä vihkimään Brigham Cityn toisen seurakunnan seurakuntakeskuksen. He halusivat kovasti, että hän pitäisi vihkimisrukouksen, mutta koska hän kärsi pahasta vilustumisesta, hän lähetti tilalleen minut.” Kun vaarnanjohtaja ja yksi piispoista tapasivat Josephin juna-asemalla, he eivät ilahtuneet nähdessään hänet.30 Vaarnanjohtajan kerrotaan sanoneen: ”Voisin parkua. Me odotimme kirkon presidenttiä, ja saamme sen sijaan poikasen.” Yhden tietolähteen mukaan Joseph sutkautti vastaukseksi: ”Minäkin voisin parkua.”31
Vaikka monet Josephin kirkkoa koskevista velvollisuuksista veivät hänet pois kotoa, hän ja Louie löysivät myös aikaa palvella yhdessä ja nauttia toistensa seurasta. Päiväkirjamerkinnässään 1. marraskuuta 1907 Joseph kirjoitti: ”Vietin Louien kanssa suurimman osan päivästä Suolajärven temppelissä. Tämä oli yksi onnellisimmista päivistä elämässämme ja meille mitä hyödyllisin.”32
Koettelemuksia ja siunauksia
Joseph siirsi syrjään monia kirkkoon liittyviä tehtäviään maaliskuussa 1908, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi olla kotona Louien kanssa mahdollisimman paljon. Louie kärsi vakavasta, jatkuvasta sairaudesta, joka liittyi hänen kolmannen raskautensa varhaisvaiheisiin. Aviomiehensä rukouksista, pappeuden siunauksista ja huolehtivaisesta hoivasta sekä lääkäreiden tarkasta huolenpidosta huolimatta hänen tilansa huononi jatkuvasti. Hän kuoli 30. maaliskuuta.
Murheessaan Joseph kirjoitti: ”Tämän kuukauden aikana, joka on ollut minulle jatkuvaa pelkoa ja huolta, olen joutunut kokemaan mitä syvimpiä ja tuskallisimpia koettelemuksia ja kokemuksia. Ja kaikessa siinä olen turvautunut Herran antamaan voimaan ja lohdutukseen. Kärsittyään mitä kiduttavinta tuskaa kolme tai neljä viikkoa ja sairastettuaan lähes kahden kuukauden ajan rakas vaimoni pääsi kärsimyksistään – – ja lähti minun ja kallisarvoisten lastemme luota parempaan maailmaan, jossa tapahtuvaa mitä loistavinta tapaamista me odotamme kärsivällisesti ja murheellisina.” Joseph sanoi, että hänen vaimonsa ”kuoli lujana uskossa ja uskollisena jokaiselle evankeliumin periaatteelle”.33
Josephista tehtävä kasvattaa kahta pientä tyttöä äidittömässä kodissa tuntui pian ylivoimaiselta. Hänen vanhempansa kutsuivat hänen nuoren perheensä luokseen asumaan. Leski tajusi pian, että heidän avustaan huolimatta hänen pienet lapsensa tarvitsivat rakastavan äidin hoivaa.
Ethel Reynolds Smith
Kuten kaikkia tärkeitä päätöksiä tehdessään Joseph otti tämänkin asian palavan rukouksen aiheeksi. Vastaus hänen rukouksiinsa oli Ethel Georgina Reynolds, kirkon historioitsijan toimistossa työskentelevä virkailija. Joseph kutsui Ethelin retkelle puistoon yhdessä hänen ja hänen tyttäriensä kanssa 6. heinäkuuta 1908. Retki oli menestys, sillä kaikki neljä nauttivat toistensa seurasta. Kymmenen päivää myöhemmin Joseph ja Ethel kävivät treffeillä kahdestaan ilman lapsia, ja pian sen jälkeen he kihlautuivat.
Ethel ja Joseph sinetöitiin Suolajärven temppelissä 2. marraskuuta 1908. Vuosia myöhemmin eräässä kirjeessään Ethelille Joseph kirjoitti: ”Et tiedäkään, kuinka usein olen kiittänyt Herraa siitä, etten tehnyt erehdystä, kun tarvitsin kumppania. Sinut lähetettiin minulle.”34 Sen lisäksi että Ethel oli rakastava kumppani Josephille, hänestä tuli pian toinen äiti Josephinelle ja Julinalle.
Palvelemista kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä
Juuri ennen huhtikuun 1910 yleiskonferenssia kuoli presidentti John R. Winder, ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Vanhin John Henry Smith, joka oli palvellut kahdentoista koorumissa, kutsuttiin palvelemaan ensimmäiseen presidenttikuntaan, ja näin kahdentoista koorumiin jäi tyhjä paikka. Ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista koorumi kokontuivat Suolajärven temppeliin keskustelemaan miehistä, jotka olisivat päteviä täyttämään tuon paikan. Neuvoteltuaan yhdessä noin tunnin ajan he eivät kyenneet ”pääsemään mihinkään yksimielisyyteen asiasta. Viimein presidentti Joseph F. Smith vetäytyi itsekseen erääseen huoneeseen ja polvistui rukoilemaan johdatusta. Palatessaan hän kysyi jokseenkin epäröivästi 13 muulta veljeltä, voisivatko he harkita hänen poikaansa Joseph Fielding Smith junioria tehtävään. Hän sanoi ehdottavansa sitä vastahakoisesti siksi, että hänen poikansa Hyrum oli jo neuvoston jäsen ja hänen poikansa David oli neuvonantajana johtavassa piispakunnassa. Hän pelkäsi kirkon jäsenten suhtautuvan nyreästi siihen, että vielä yksi hänen pojistaan kutsuttaisiin johtavaksi auktoriteetiksi. Siitä huolimatta hän tunsi innoitusta tarjota Josephin nimeä harkittavaksi. Muut miehet vaikuttivat heti vastaanottavaisilta ehdotukselle ja tukivat presidentti Smithiä siinä.
”Ilmeisesti presidentti Smith kertoi luottamuksellisesti Josephin valinnasta tämän [Josephin] äidille ennen konferenssissa esitettyä ilmoitusta. Josephin sisko Edith S. Patrick sanoo: ’Muistan äidin kertoneen meille, että vuonna 1910 isä tuli kotiin neuvoston kokouksestaan temppelistä ja vaikutti hyvin huolestuneelta. Kun häneltä kysyttiin, mikä häntä huolestutti, hän sanoi, että Joseph oli valittu yhdeksi kahdestatoista. Hän sanoi, että veljet olivat yksimielisesti valinneet Josephin, ja hän sanoi, että nyt häntä presidenttinä arvosteltaisiin ankarasti siitä, että hän antaisi tehdä pojastaan apostolin. Äiti sanoi hänelle, ettei hänen kannattanut kantaa hetkeäkään huolta siitä, mitä ihmiset sanoisivat. Hän tiesi, että Herra oli valinnut Josephin, ja sanoi tietävänsä, että Joseph toisi kunniaa kutsumukselleen.’
– – Tuohon aikaan oli tapana, että nimityksestä ei ilmoitettu valitulle henkilölle etukäteen vaan hän sai kuulla siitä silloin kun hänen nimensä luettiin konferenssissa hyväksymisäänestystä varten. Siksi olikin niin, että kun Joseph Fielding lähti konferenssiin 6. huhtikuuta 1910, hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, että hänet oli valittu.” Kun hän astui tabernaakkeliin, ovimies kysyi häneltä: ”No, Joseph, kenestä tulee uusi apostoli?” Hän vastasi: ”En tiedä. Mutta se et ole sinä enkä se ole minä!”
Juuri ennen kuin Josephin nimi luettiin uusimpana kahdentoista koorumin jäsenenä, Joseph tunsi Hengen innoituksella, että se saattaisi olla hänen oma nimensä. Silti hän sanoi myöhemmin, että kun hänen nimensä ilmoitettiin, ”olin niin yllättynyt ja mykistynyt, että kykenin tuskin puhumaan”.
Myöhemmin samana päivänä hän meni kotiin kertomaan uutisen Ethelille, joka ei ollut kyennyt osallistumaan kokoukseen. Hän aloitti sanomalla: ”Meidän täytyy varmaan myydä meidän lehmä. Minulla ei ole enää aikaa hoitaa sitä!”35
Niiden 60 vuoden aikana, jotka Joseph Fielding Smith palveli kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä, hän näki monia muutoksia maailmassa. Kun hänet esimerkiksi kutsuttiin apostolin tehtävään, monet ihmiset käyttivät yhä ensisijaisena kulkuvälineenään hevosta ja kärryjä. Palvelukautensa lopulla tuossa koorumissa hän matkusti usein suihkukoneella hoitamaan tehtäviä.
Kahdentoista apostolin koorumi vuonna 1921. Vanhin Joseph Fielding Smith seisoo äärimmäisenä vasemmalla.
Vanhin Smithillä oli monia luottamus- ja vastuutehtäviä hänen palvellessaan kahdentoista koorumin jäsenenä. Ensimmäisten kahdeksan vuoden ajan palvelutyössään apostolina hän palveli epävirallisesti isänsä sihteerinä. Hän palveli tässä tehtävässä siihen asti kunnes hänen isänsä kuoli marraskuussa 1918. Tässä tehtävässä ollessaan Joseph Fielding Smith toimi kirjurina, kun hänen isänsä saneli näyn kuolleiden lunastuksesta, joka on nyt Opin ja liittojen luku 138.
Vanhin Smith palveli kirkon apulaishistorioitsijana ja kirkon historioitsijana lähes 50 vuotta, neuvonantajana Suolajärven temppelin johtokunnassa, Suolajärven temppelin johtajana, Utah Genealogical and Historical Societyn [Utahin sukututkimuksellinen ja historiallinen seura] puheenjohtajana, Utah Genealogical and Historical Magazinen [Utahin sukututkimuksellinen ja historiallinen aikakauslehti] ensimmäisenä päätoimittajana ja johtajana sekä kirkon kouluneuvottelukunnan toimeenpanevan komitean puheenjohtajana. Hän palveli myös kirkon julkaisukomitean puheenjohtajana, tehtävässä, joka edellytti, että hän luki tuhansia käsikirjoitussivuja ennen kuin ne valmisteltiin oppikirjoiksi ja muiksi kirkon julkaisuiksi.
Hänet erotettiin kahdentoista apostolin koorumin virkaa toimittavaksi presidentiksi 6. lokakuuta 1950, ja hän palveli tuossa ominaisuudessa huhtikuuhun 1951, jolloin hänet erotettiin kahdentoista apostolin koorumin presidentin tehtävään. Hän palveli tuossa tehtävässä huhtikuusta 1951 tammikuuhun 1970, jolloin hänestä tuli kirkon presidentti. Vuosina 1965–1970 hän palveli myös neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa samalla kun jatkoi tehtäviensä hoitamista kahdentoista apostolin koorumin presidenttinä.
Ankarien varoitusten ja lempeän anteeksiannon palvelutehtävä
Ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessaan vanhin Joseph Fielding Smith puhui suoraan jokaiselle, joka ”kohottaisi äänensä niiden auktoriteettien tekoja vastaan, jotka johtavat kirkkoa”. Hän antoi tämän ankaran julistuksen: ”Haluan kohottaa varoittavan äänen kaikille sellaisille, jotka ovat jäseniä kirkossa, ja sanoa heille, että heidän on parasta tehdä parannus ja kääntyä Herraan, etteivät Hänen tuomionsa kohtaa heitä, etteivät he menetä uskoa ja ettei heitä käännytetä pois totuudesta.”36
Koko palvelutehtävänsä ajan hän kohotti jatkuvasti varoituksen äänen. Kerran hän sanoi: ”Olen tullut siihen tulokseen, että tehtäväni on ollut, kun olen tuntenut siihen uskoakseni Herran Hengen antamaa innoitusta, matkoillani Siionin vaarnoissa sanoa ihmisille, että nyt on parannuksen päivä. – – Tunnen, että minun tehtäväni on huutaa parannusta ja kutsua ihmisiä palvelemaan Herraa.”37
Tätä asiallista, suoraviivaista lähestymistapaa opettamiseen pehmensi lempeys ja ystävällisyys. Vanhin Boyd K. Packer näki tämän eräässä kokouksessa siihen aikaan, kun Joseph Fielding Smith toimi kirkon lähetyssaarnaajakomitean puheenjohtajana. ”Esitettiin raportti onnettomuudesta, joka koski kahta lähetyssaarnaajavanhinta kirkon omistamassa autossa. Iäkäs vihanneskauppias oli ajanut pysähtymismerkin ohi kuorma-autollaan. Hän oli osunut lähetyssaarnaajien auton kylkeen, ja se oli aivan romuttunut. Poliisi piti kuorma-auton ajajaa syyllisenä. Hänellä ei ollut vakuutusta. Onneksi kumpikaan lähetyssaarnaaja ei loukkaantunut vakavasti.
Presidentti Smith istui hiljaa, kun komitean jäsenet harkitsivat asiaa. Keskusteltuaan jonkin aikaa he antoivat lähetyssaarnaajaosaston toiminnanjohtajalle ohjeen palkata asianajaja ja viedä asia oikeuteen.
Vasta silloin presidentti Smithiltä kysyttiin, oliko hän samaa mieltä tästä toimintasuunnitelmasta. Hiljaa presidentti Smith sanoi: ’Niin, voisimme tehdä noin. Ja jos me painostamme kaikin voimin, saattaisimme jopa onnistua viemään miesparalta sen kuorma-auton, ja kuinka hän sitten ansaitsisi elantonsa?’
’Katsoimme toisiamme vähän häpeissämme’, vanhin Packer sanoi. ’Sitten päätimme, että kirkko voisi ostaa uuden lähetyssaarnaajien auton, jatkaa työtään ja antaa asian olla.’”38
”Hyvä, rakastava aviomies ja isä”
Kun vanhin Smith kutsuttiin apostolin tehtävään, hänellä oli kolme lasta: Josephine ja Julina sekä Ethelin esikoinen, Emily. Seitsemän kuukautta myöhemmin perheeseen saatiin jälleen tytär. Ethel ja Joseph antoivat hänelle nimen Naomi. Synnytyksessä sattuneiden komplikaatioiden vuoksi Naomi joutui taistelemaan elämästään, ja perhe pelkäsi, ettei hän eläisi kauan. Mutta kuten hänen isänsä myöhemmin sanoi, ”kun ilmeni, ettei hän pystynyt hengittämään, hän pelastui rukousten ja siunausten voiman ansiosta”39. Myöhemmin Ethel synnytti vielä seitsemän lasta: Loisin, Amelian, Josephin, Lewisin, Reynoldsin, Douglasin ja Miltonin.
Presidentti Smithin tehtävät apostolina veivät hänet usein pitkiksi ajoiksi kauas kotoa. Mutta kun hän oli kotona, hän keskitti huomionsa perheeseensä. Hänen vaimonsa Ethel kuvaili, että hän oli ”hyvä, rakastava aviomies ja isä, jonka suurin tavoite elämässä on tehdä perheensä onnelliseksi ja joka kokonaan unohtaa itsensä pyrkiessään siihen”40.
Lapsia Smithin perheessä huvitti vaikutelma, joka joillakuilla ihmisillä oli heidän isästään – että tämä oli vakava, ankara mies. ”Kerran – – kun hän oli saarnannut melko pontevan saarnan siitä, miten tärkeää on hallita lapsiaan asianmukaisesti, eräs ärsyyntynyt nainen meni hänen kahden pienen tyttärensä luo ja ilmaisi myötätuntonsa heitä kohtaan [sanoen]: ’Olen varma, että isänne lyö teitä!’” Vastauksena tähän syytökseen tytöt vain kikattivat. He tunsivat isänsä paljon paremmin kuin tuo nainen – isä ei koskaan satuttaisi heitä. Kun isä tuli kotiin pitkiltä matkoiltaan, ”ne olivat onnellisia aikoja siitä hetkestä, kun he innokkaina kohtasivat hänet juna-asemalla, siihen saakka, kun he surullisina jättivät jälleen hänelle jäähyväiset useita päiviä myöhemmin”. He pelasivat pelejä, valmistivat piiraita ja jäätelöä, kävivät retkillä, tekivät junamatkoja ja kävivät läheisissä kanjoneissa ja järvillä. He nauttivat siitä, kun hän kertoi kirkon tehtävistään eri puolilla maailmaa.41 He myös tekivät työtä yhdessä hoitaen ahkerasti askareita kotona.42
Presidentti Smithin pojat harrastivat urheilua, ja hän osallistui heidän peleihinsä aina kun voi.43 Hän nautti myös urheilemisesta heidän kanssaan, etenkin käsipallosta. Hänellä oli hauskaa heidän kanssaan, mutta hän oli kilpailuhenkinen. Hänen poikansa Reynolds ja Lewis muistelivat kertoja, jolloin he kaksi lyöttäytyivät yhteen isäänsä vastaan. Hän antoi heidän valita, kumpaa kättä hän käyttäisi pelin aikana. Jopa toinen käsi selän takana hän aina ”päihitti heidät perin juurin”44.
Surua ja toivoa
Vanhin Smithin tehtävät poissa kotoa olivat vaikeita Ethelille ja lapsille, ja viikkojen erossaolo oli tuskallista myös hänelle itselleen. Huhtikuun 18. päivänä 1924 hän matkusti junalla johtamaan erään vaarnakonferenssin. Ethel oli tuolloin seitsemännellä kuulla raskaana ja teki parhaansa huolehtiakseen lapsista kotona. Kirjeessä vaimolleen Joseph kirjoitti: ”Ajattelen sinua ja toivon, että voisin olla kanssasi jatkuvasti seuraavat muutamat viikot, jotta voisin osaltani pitää sinusta huolta.”45 Kun hän ajatteli kotia, hän päätti kirjeen kirjoittamallaan runolla. Osa tuon runon sanoista on nyt monissa kirkon laulukirjoissa otsikolla ”Onko vaikea ties?”
Onko vaikea ties,
Jyrkät rintehet nuo
Eessäs kohoaa ohdakkeineen?
Kivet haavoja lyö,
Kun sä vaivalla käyt
Päivän helteessä korkeuteen?
Sydän uupunut lie,
Sielu yksinäinen?
Eikö huoliisi lohtua näy?
Raskas taakkako myös,
Jonka harteilles sait,
Eikä ainutkaan auttamaan käy?
Ole rohkea vain,
Kun sä matkahan käyt.
Joku vastaan sua lähetettiin.
Ylös silmäsi luo,
Tartu käteensä vain;
Hän vie uusihin korkeuksiin.
Näet: puhdas on maa,
Vaiva päättynyt on,
Eikä synti sua valtaansa saa.
Kätes anna sä vain,
Kaikki muu taakse jää;
Kanssaan sinne Hän sun johdattaa.46
Vuodesta 1933 alkaen onni Smithin perheessä keskeytyi toisinaan huolten ”raskaaseen taakkaan”, kuten vanhin Smith oli ilmaissut runossaan yhdeksän vuotta aiemmin. Ethel alkoi kärsiä ”kauheasta sairaudesta, jota hän ei kyennyt ymmärtämään. Toisinaan hän syöksyi masennuksen syvyyksiin, kun taas toisinaan hänen ajatuksensa laukkasivat niin, ettei hän kyennyt niitä hillitsemään, ja ne pakottivat hänen uupuneen kehonsa tekemään yhä enemmän. Perheen hellä rakkaus, tuki, rukoukset ja siunaukset, edes sairaalahoito eivät näyttäneet auttavan.”47 Neljä vuotta kärsittyään Ethel kuoli 26. elokuuta 1937. Kirjoittaessaan hänen kuolemastaan hänen sureva aviomiehensä merkitsi muistiin: ”Parempaa naista tai uskollisempaa vaimoa ja äitiä ei voisi olla.”48 Surunsa syvyyksissä hän tunsi lohduttavan tiedon, että pyhä sinetöimisliitto oli sitonut hänet ja Ethel Reynolds Smithin yhteen iankaikkisuuksiksi.
Uusi ystävyys johtaa avioliittoon
Kun Ethel kuoli, Smithien kodissa asui yhä viisi lasta. Kaksi heistä muuttaisi pian pois – Amelia oli kihloissa ja Lewis valmistautui palvelemaan kokoaikaisessa lähetystyössä. Näin kotona olisivat vielä 16-vuotias Reynolds, 13-vuotias Douglas ja 10-vuotias Milton. Huolissaan näistä äidittömistä pojista Joseph Fielding Smith pohti ajatusta mennä jälleen naimisiin.
Tämä ajatus mielessään vanhin Smith keskitti pian huomionsa Jessie Ella Evansiin, Mormonien tabernaakkelikuoron kuuluisaan soololaulajaan. Jessie oli laulanut soolon Ethelin hautajaisissa, ja vanhin Smith oli lähettänyt hänelle viestin ilmaisten kiitollisuutensa. Tuo viesti oli johtanut puhelinkeskusteluihin. Vanhin Smith ja Jessie eivät olleet tunteneet toisiaan ennen näitä keskusteluja, mutta pian heistä tuli hyvät ystävät.
Vanhin Smith mietti päivien ajan mahdollisuutta pyytää Jessietä vaimokseen ja rukoili siitä. Viimein hän kirjoitti Jessielle kirjeen, jossa hän vihjasi, että pitäisi henkilökohtaisemmasta ystävyydestä Jessien kanssa. Neljä päivää myöhemmin hän kokosi rohkeuden toimittaa kirjeen perille henkilökohtaisesti. Hän vei sen kaupunkiin piirikunnan toimistoon, jossa Jessie toimi piirikunnan arkistonhoitajana. Myöhemmin hän kirjoitti päiväkirjaansa seuraavaa: ”Menin piirikunnan arkistonhoitajan toimistoon. – – Minulla oli keskustelu arkistonhoitajan kanssa, hyvin tärkeä, ja jätin hänelle kirjoittamani kirjeen.”49 Viikon jälkeen, jolloin vanhin Smith oli matkustanut junalla vaarnakonferenssikokouksiin, hän palasi kotiin ja tapasi jälleen kerran Jessien.
Tyypillisen suorasukaiseen tapaansa vanhin Smith kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tapasin neiti Jessie Evansin ja minulla oli hänen kanssaan tärkeä keskustelu.” Molemminpuolista ihailua tuntien he järjestivät vanhin Smithin tapaamisen Jessien äidin kanssa ja Jessien tapaamisen vanhin Smithin lapsien kanssa. Vajaata kuukautta myöhemmin, 21. marraskuuta 1937, Jessie otti vastaan kihlasormuksen. Heidät sinetöi Suolajärven temppelissä 12. huhtikuuta 1938 presidentti Heber J. Grant, kirkon seitsemäs presidentti.50
Vanhin Francis M. Gibbons, joka palveli ensimmäisen presidenttikunnan sihteerinä, kun presidentti Smith oli kirkon presidentti, kuvaili Joseph Fielding Smithin ja Jessie Evans Smithin suhdetta: ”Huolimatta 26 vuoden ikäerosta sekä temperamentin, taustan ja koulutuksen erilaisuudesta Joseph Fielding ja Jessie Evans Smith sopivat huomattavan hyvin yhteen. Jessie oli lannistumaton ja ulospäin suuntautunut, täynnä iloa ja hyvää huumoria, ja hän nautti julkisen huomion valokeilasta. Joseph puolestaan oli hiljainen, syrjäänvetäytyvä, sisäänpäinkääntynyt, kunnioitusta herättävä, muista erillään pysyttelevä ja vaikutti aina hieman vaivautuneelta julkisissa tilanteissa eikä koskaan halunnut herättää huomiota. Se, mikä loi sillan näiden kahden erilaisen persoonallisuuden leveän kuilun yli, oli aito rakkaus ja kunnioitus, jota he tunsivat toisiaan kohtaan.”51 Tämä rakkaus ja kunnioitus ulottui Jessien äitiin, Jeanette Buchanan Evansiin, jonka kanssa Jessie oli elänyt avioitumiseensa asti. Sisar Evans muutti tyttärensä luo Smithien kotiin ja auttoi lasten hoitamisessa.
Joseph Fielding Smith ja Jessie Evans Smith pianon ääressä
Sekasortoisen maailman palvelemista
Uusi sisar Smith, jota vanhin Smithin lapset ja lastenlapset kutsuivat Jessie-tädiksi, oli yleensä miehensä mukana, kun tämä matkusti vaarnakonferensseihin. Paikalliset johtajat pyysivät häntä usein laulamaan kokouksissa, ja toisinaan hän suostutteli miehensä laulamaan kanssaan duettoa. Vuonna 1939 presidentti Heber J. Grant antoi vanhin ja sisar Smithin tehtäväksi käydä kaikilla kirkon lähetyskentillä Euroopassa.
Vaikka toinen maailmansota ei ollut vielä puhjennut Smithien saapuessa Eurooppaan, jännitteet kansakuntien välillä olivat lisääntymässä. Elokuun 24. päivänä Smithien ollessa Saksassa ensimmäinen presidenttikunta neuvoi vanhin Smithiä huolehtimaan siitä, että kaikki Saksassa olevat lähetyssaarnaajat siirrettäisiin puolueettomiin maihin. Hän koordinoi tämän työn Kööpenhaminasta käsin. Tämän lähetyssaarnaajien siirron aikana Wallace Toronto, Tšekkoslovakiassa palveleva lähetysjohtaja, katsoi välttämättömäksi lähettää vaimonsa Marthan ja heidän lapsensa turvaan Kööpenhaminaan. Hän jäi jälkeen varmistamaan neljän pidäteltyinä olleen lähetyssaarnaajan turvallisen evakuoinnin. Päivät kuluivat, eikä heistä kuulunut sanaakaan. Martha muisteli myöhemmin:
”Viimein tuli päivä, jolloin kaikki junat, lautat ja veneet tekivät viimeisen matkansa Saksasta, ja me rukoilimme, että Wally [lähetysjohtaja Toronto] ja hänen neljä nuorta suojattiaan olisivat sillä viimeisellä lautalla, kun se lähti kohti kotisatamaansa. Nähdessään, että olin hyvin huolissani ja hermostuin hetki hetkeltä yhä enemmän, presidentti Smith tuli luokseni, kietoi suojelevan kätensä harteilleni ja sanoi: ’Sisar Toronto, tämä sota ei ala, ennen kuin veli Toronto ja hänen lähetyssaarnaajansa saapuvat tähän Tanskan maahan.’ Kun päivä eteni alkuiltaan, tuli puhelu. – – Siellä oli Wally! He viisi olivat tulleet pois Tšekkoslovakiasta brittiläisen lähetystön mukana erityisjunalla, joka oli lähetetty näitä varten, nousseet viimeiseen Saksasta lähteneeseen lauttaan ja olivat nyt [Tanskan] rannikolla odottamassa kuljetusta Kööpenhaminaan. Lähetyskodissa ja 350 lähetyssaarnaajan keskuudessa koettu helpotus ja ilo tuntuivat siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut paljastamaan auringonpaisteen.”52
Vanhin Smith oli kiitollinen tanskalaisille, jotka sallivat niin monien evakuoitujen lähetyssaarnaajien päästä maahansa. Sodan puhjettua hän profetoi, että anteliaisuutensa vuoksi tanskalaiset eivät kärsisi sodan aikana puutetta ruoasta. Vuosia myöhemmin ”tanskalaiset olivat selviytyneet sodasta kenties paremmin kuin mikään toinen Euroopan kansakunta. Tanskalaiset pyhät olivat jopa lähettäneet huoltotyöpaketteja hädänalaisille myöhempien aikojen pyhille Hollantiin ja Norjaan. Jäsenmäärä oli vakaasti lisääntynyt, ja kymmenysrahat Tanskan lähetyskentällä olivat yli kaksinkertaistuneet. – – Tanskalaisten pyhien mielestä heidän olosuhteensa olivat suoraan sen profetian täyttymys, jonka vanhin Joseph Fielding Smith oli lausunut.”53
Kun sota alkoi, vanhin Smith järjesti 697:n Euroopassa palvelleen amerikkalaisen lähetyssaarnaajan evakuoinnin. Koska osa lähetyssaarnaajista oli palvellut piirien ja seurakuntien johtohenkilöinä, vanhin Smith siirsi nuo johtotehtävät paikallisille jäsenille. Hoidettuaan nämä velvollisuudet vanhin Smith purjehti Jessien kanssa Yhdysvaltoihin. He nousivat junaan New Yorkissa ja saapuivat kotiin seitsemän kuukauden kuluttua lähdöstään.
Vaikka vanhin Smith oli iloinen siitä, että amerikkalaiset lähetyssaarnaajat voivat palata turvallisesti koteihinsa, hän ilmaisi huolensa niistä viattomista ihmisistä, jotka olivat nyt jääneet sodan jalkoihin kotimaissaan. Hän kirjoitti: ”Sydämeni oli surullinen joka kerta, kun pidimme kokouksen ja kättelimme sen päätyttyä ihmisiä. He kaikki tervehtivät meitä lämpimästi, ja heidän [ystävyytensä] merkitsi minulle enemmän kuin he kenties ymmärsivätkään. Jotkut heistä vuodattivat kyyneliä ja sanoivat odottavansa vakavia vaikeuksia, emmekä me koskaan enää tapaisi tässä elämässä. Tunnen nyt sääliä heitä kohtaan ja rukoilen joka päivä, että Herra varjelee heitä tänä kauheana aikana.”54
Vanhin Smithin poika Lewis, joka oli Englannissa toisen maailmansodan sytyttyä, oli osa viimeistä lähetyssaarnaajien ryhmää, joka palasi kotiin.55 Noin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Lewis ylitti jälleen Atlantin valtameren, tällä kertaa palvellakseen asevoimissa. ”Tämä tilanne toi meille kaikille surua”, kirjoitti vanhin Smith. ”On sääli, että puhtaat ja vanhurskaat pakotetaan maailmanlaajuiseen konfliktiin ihmisten jumalattomuuden vuoksi.”56
Tammikuun 2. päivänä 1945 vanhin Smith sai sähkeen, jossa ilmoitettiin, että hänen poikansa oli saanut surmansa palvellessaan maataan. Vanhin Smith kirjoitti: ”Tämä viesti tuli meille mitä ankarimpana järkytyksenä, sillä odotuksemme olivat korkealla sen suhteen, että hän palaisi pian Yhdysvaltoihin. Meistä oli tuntunut, että häntä suojeltaisiin, koska hän oli pelastunut useita kertoja vaarasta. Meidän oli vaikea ymmärtää, että sellainen asia voisi tapahtua. – – Niin ankara kuin isku onkin, tunnemme rauhaa ja onnea tietäessämme, että hän oli puhdas ja vapaa paheista, jotka ovat niin yleisiä maailmassa ja joita on armeijassa. Hän oli tosi uskolleen ja on kelvollinen loistokkaaseen ylösnousemukseen, jolloin olemme jälleen yhdessä.”57
Luotettu opettaja ja johtaja
Ollessaan kahdentoista koorumin jäsen Joseph Fielding Smith seisoi usein myöhempien aikojen pyhien edessä todistamassa Jeesuksesta Kristuksesta, opettamassa palautettua evankeliumia ja kutsumassa ihmisiä parannukseen. Hän piti yleiskonferensseissa yli 125 saarnaa, osallistui tuhansiin vaarnakonferensseihin sekä puhui sellaisissa tapahtumissa kuin sukututkimuskonferenssit ja radiolähetykset. Hän opetti myös kirjoitetun sanan avulla. Monen vuoden ajan hän kirjoitti artikkelisarjaa kirkon Improvement Era -lehteen vastaten lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. Hän kirjoitti myös muita artikkeleita kirkon lehtiin sekä Deseret News -sanomalehden kirkkoa koskevaan osioon. Kun hän palveli apostolina vuosina 1910–1972, hänen kirjoituksiaan julkaistiin 25 kirjassa, mukaan lukien julkaisut Essentials in Church History, Pelastuksen oppeja, Church History and Modern Revelation sekä Answers to Gospel Questions.
Kuuntelemalla hänen saarnojaan ja lukemalla hänen kirjoituksiaan kirkon jäsenet oppivat luottamaan siihen, että presidentti Smith tunsi evankeliumin. Mikä vielä tärkeämpää, he oppivat luottamaan Herraan ja seuraamaan Häntä. Presidentti N. Eldon Tanner sanoikin, että Joseph Fielding Smith ”vaikutti satojentuhansien ihmisten elämään eläessään ja opettaessaan sanan ja kynän avulla jokaista evankeliumin periaatetta. Hän ei jättänyt kenenkään mieleen epäilystä siitä, että hän tiesi Jumalan olevan elävä Jumala ja että me olemme Hänen henkilapsiaan, että Jeesus Kristus on Jumalan ainosyntyinen Poika, että Hän antoi henkensä meidän puolestamme, jotta me voisimme saada kuolemattomuuden, ja että ottamalla vastaan evankeliumin ja elämällä sen mukaan me voimme saada iankaikkisen elämän.”58
Vanhin Bruce R. McConkie huomautti:
”Presidentti Joseph Fielding Smithin elämää ja työtä luonnehti kolme asiaa:
1. Hänen rakkautensa Herraan sekä se ehdoton, vankkumaton uskollisuus, jolla hän pyrki ilmaisemaan tuota rakkautta pitämällä Herran käskyt ja tekemällä aina sen, mikä olisi Herralle mieleen.
2. Hänen uskollisuutensa profeetta Joseph Smithille ja tämän kautta palautetuille ikuisille totuuksille; isoisälleen, patriarkka Hyrum Smithille, – – [joka] koki marttyyrikuoleman; ja isälleen presidentti Joseph F. Smithille, jonka nimeä vaalitaan ikuisesti taivaallisessa kaupungissa henkilönä, joka kesti urheasti Hänen asiassaan, jonka veri vuodatettiin, että me saisimme elää.
3. Hänen oma evankeliumin tuntemuksensa ja hengellinen näkemyksensä, hänen oma uupumaton uutteruutensa vanhurskauden saarnaajana ja hänen oma elämäntapansa köyhien ruokkimisessa, alastomien vaatettamisessa, leskien ja isättömien luona käymisessä ja puhtaan jumalanpalveluksen osoittamisessa niin sanoin kuin esimerkilläkin.”59
Presidentti Smithin veljet kahdentoista koorumissa pitivät häntä viisaana, myötätuntoisena johtajana. Hänen 80-vuotispäivänsä kunniaksi muut kahdentoista koorumin jäsenet julkaisivat hänelle kunnianosoituksen. Tuossa kunnianosoituksessa he sanoivat muun muassa:
”Meillä, jotka työskentelemme kahdentoista neuvostossa hänen johdollaan, on tilaisuus nähdä välähdyksiä hänen luonteensa todellisesta jaloudesta. Päivittäin me näemme jatkuvia todisteita siitä, että hän ymmärtää ja ottaa huomaavaisesti huomioon työtoverinsa antaessaan meille tehtäviä ja koordinoidessaan pyrkimyksemme, jotta Herran työ menisi eteenpäin. Me vain toivomme, että koko kirkko voisi tuntea hänen sielunsa lempeyden ja hänen suuren huolensa huono-onnisten ja ahdingossa olevien hyvinvoinnista. Hän rakastaa kaikkia pyhiä eikä koskaan lakkaa rukoilemasta syntisen puolesta.
Hänellä on huomattava erottamisen lahja, ja hänellä näyttää olevan vain kaksi mittapuuta lopullisiin päätöksiin päätymisessä: Mitä ensimmäinen presidenttikunta toivoo? Mikä on Jumalan valtakunnan parhaaksi?”60
Kirkon presidentti
Sapattiaamuna 18. tammikuuta 1970 presidentti David O. McKayn kuolevainen elämä päättyi. Vastuu kirkon johtamisesta lepäsi nyt kahdentoista apostolin koorumilla ja sen presidentillä, 93-vuotiaalla Joseph Fielding Smithillä.
Tammikuun 23. päivänä 1970 kahdentoista koorumi kokoontui hyväksymään virallisesti presidentti Smithin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi. Presidentti Smith valitsi Harold B. Leen ensimmäiseksi neuvonantajaksi ja N. Eldon Tannerin toiseksi neuvonantajaksi. Sen jälkeen kaikki kolme miestä erotettiin hoitamaan uusia vastuullisia tehtäviään.
Presidentti Joseph Fielding Smith ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa: presidentti Harold B. Lee (keskellä) ja presidentti N. Eldon Tanner (oikealla).
Vanhin Ezra Taft Benson, joka oli mukana tuossa kokouksessa, muisteli: ”Kokouksessamme oli suurenmoinen ykseyden henki ja suuri todiste kiintymyksestä veljien kietoessa kätensä toistensa ympärille, kun uusia johtajia oli valittu ja erotettu tehtäviin.”61
Vanhin Boyd K. Packer lausui henkilökohtaisen todistuksensa presidentti Smithin kutsumuksesta:
”Lähdin eräänä perjantai-iltapäivänä toimistosta ajatellen sinä viikonloppuna pidettävään konferenssiin saamaani tehtävää. Odotin hissiä, joka oli tulossa alas viidennestä kerroksesta.
Kun hissin ovet avautuivat äänettömästi, seisoi edessäni presidentti Joseph Fielding Smith. Yllätyin hetkeksi nähdessäni hänet, sillä hänen toimistonsa on alemmassa kerroksessa.
Nähdessäni hänet siinä hissin ovipielien muodostamissa kehyksissä minut valtasi voimakas todistus: siinä seisoo Jumalan profeetta. Tuo valoa muistuttava Hengen suloinen ääni, jolla on jotakin yhteyttä puhtaaseen tietoon, vahvisti minulle, että tämä oli Jumalan profeetta.”62
Presidentti Smithin johdolla kirkko jatkoi kasvamistaan. Perustettiin esimerkiksi 81 uutta vaarnaa, mukaan lukien ensimmäiset vaarnat Aasiaan ja Afrikkaan, ja kirkon jäsenmäärä ylitti kolme miljoonaa. Vihittiin kaksi uutta temppeliä – Ogdenissa Utahissa ja Provossa Utahissa.
Vaikka kirkko kasvoi maailmanlaajuisesti, presidentti Smith tähdensi yksittäisten kotien ja perheiden tärkeyttä. Hän muistutti myöhempien aikojen pyhiä siitä, että ”kirkko-organisaation tarkoituksena itse asiassa onkin perheen ja sen jäsenten auttaminen korotukseen”63. Hän opetti: ”Perhe on tärkein organisaatio ajassa ja iankaikkisuudessa. – – Herran tahtona on vahvistaa perheyksikköä ja säilyttää se.”64 Pyrkimyksessään vahvistaa perheitä ja yksilöitä kirkko painotti aiempaa enemmän perheiltaa, ohjelmaa, johon oli kannustettu vuodesta 1909, kun presidentti Smithin isä oli kirkon presidenttinä. Presidentti Joseph Fielding Smithin johdolla maanantait varattiin virallisesti perheiltaa varten. Noina iltoina ei pidettäisi mitään kirkon kokouksia, ja paikalliset kirkon rakennukset olisivat kiinni.
Vaikka presidentti Smith oli hyvin iäkäs, hän suhtautui kutsumukseensa lapsenkaltaisella nöyryydellä ja nuorekkaalla tarmolla. Niiden kahden vuoden ja viiden kuukauden aikana, jolloin hän palveli kirkon profeettana, näkijänä ja ilmoituksensaajana, hänen sanomansa innoittivat myöhempien aikojen pyhiä kautta maailman.
Hän julisti, että ”me olemme Jumalan, taivaallisen Isämme, henkilapsia”65 ja että ”meidän täytyy uskoa Kristukseen ja ottaa Hänet esimerkiksi elämäämme”66. Hän todisti, että Joseph Smith ”näki Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja seisoi todella Heidän edessään”67 ja ”on ilmoittanut maailmalle meidän päivinämme ja tämän sukupolven aikana tiedon Kristuksesta ja pelastuksesta”68.
Hän kannusti pyhiä ”[hylkäämään] monia maailman tavoista”69, mutta rakastamaan kaikkia ihmisiä maailmassa – ”näkemään ihmisissä olevan hyvyyden, vaikka yritämmekin auttaa heitä voittamaan yhden tai pari pahaa tapaa”70. Hän muistutti heitä siitä, että yksi tapa osoittaa tätä ”rakkauden ja veljeyden henkeä” on kertoa evankeliumista – kehottaa ”kaikkia ihmisiä kaikkialla ottamaan vaarin iankaikkisen elämän sanoista, jotka näinä päivinä on ilmoitettu”71.
Hän tarjosi apuaan kirkon nuorille kokoontuen nuorista myöhempien aikojen pyhistä koostuvien suurten kuulijakuntien kanssa ja kannusti heitä ”pysymään lujina uskossa kaikesta vastustuksesta huolimatta”72.
Hän puhui usein pappeudenhaltijoille muistuttaen heitä siitä, että heidät oli ”kutsuttu edustamaan Herraa ja pitämään hallussaan Hänen valtuuttaan”, ja kehottaen heitä ”muistamaan, keitä [he] ovat, ja toimimaan sen mukaisesti”73.
Hän kannusti kaikkia myöhempien aikojen pyhiä ottamaan vastaan temppelisiunauksia, olemaan uskollisia temppeliliitoille ja palaamaan temppeliin ottamaan vastaan pyhiä toimituksia esivanhempiensa puolesta. Ennen Ogdenin temppelin vihkimistä hän sanoi: ”Saanen muistuttaa teitä siitä, että kun me vihimme huoneen Herralle, oikeastaan vihimme itsemme Herran palvelukseen tekemällä liiton, että käytämme tuota rakennusta Hänen tarkoittamallaan tavalla.”74
”Pitäkää käskyt”, hän kehotti. ”Vaeltakaa valossa. Kestäkää loppuun asti. Olkaa uskolliset jokaiselle liitolle ja velvoitteelle, niin Herra on siunaava teitä enemmän kuin olette suurimmissa unelmissannekaan saattaneet toivoa.”75
Presidentti Harold B. Lee lainasi presidentti Brigham Youngia kuvaillessaan presidentti Smithin vaikutusta ja johtajuutta: ”Presidentti Young sanoi näin: ’Jos me elämme pyhän uskontomme mukaan ja annamme Hengen hallita, siitä ei tule tylsää eikä typerää, vaan kun ruumis lähestyy loppuaan, Henki ottaa lujemman otteen siitä kestävästä aineesta verhon toisella puolen ammentaen tuosta elämän iankaikkisesta lähteestä älyn säkenöiviä jalokiviä, jotka ympäröivät hauraan ja rappeutuvan maallisen majan kuolemattoman viisauden sädekehällä.’
Olemme nähneet tämän yhä uudelleen, kun olemme olleet keskustelemassa hyvin vakavista asioista – päätöksistä, jotka vain kirkon presidentin tulee tehdä. Juuri silloin me olemme nähneet tämän säkenöivän viisauden ilmenevän, kun hän [presidentti Smith] on kertonut epäilemättä omaa nykyistä ymmärrystään syvemmin asioista, jotka hän on kutsunut avukseen sielunsa syvyyksistä.”76
”Kutsui Herra – – muihin ja suurempiin tehtäviin”
Elokuun 3. päivänä 1971 Jessie Evans Smith kuoli, ja näin presidentti Joseph Fielding Smith jäi leskeksi kolmannen kerran. Sen johdosta presidentti Smith muutti asumaan tyttärensä Amelia McConkien ja hänen aviomiehensä Brucen luo. Hänen muut lapsensa kävivät säännöllisesti ja vuorotellen hänen luonaan ja veivät häntä ajeluille. Hän kävi edelleen toimistossaan joka arkipäivä, osallistui kokouksiin ja matkusti kirkon asioissa.
Kesäkuun 30. päivänä 1972 presidentti Smith lähti päivän päättyessä toimistostaan, joka oli kirkon hallintorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Sihteerinsä D. Arthur Haycockin kanssa hän meni kirkon historioitsijan toimistoon, jossa hän oli työskennellyt ennen kuin hänestä tuli kirkon presidentti. Hän halusi tervehtiä kaikkia, jotka palvelivat siellä. Käteltyään heidät hän meni rakennuksen pohjakerrokseen kättelemään puhelunvälittäjiä ja muita, jotka työskentelivät sillä alueella, koska hän halusi osoittaa kiitollisuutensa. Se oli hänen viimeinen päivänsä toimistossa.
Sunnuntaina 2. heinäkuuta 1972, vain 17 päivää ennen 96. syntymäpäiväänsä, hän osallistui sakramenttikokoukseen kotiseurakunnassaan. Myöhemmin samana iltapäivänä hän kävi poikansa Reynoldsin kanssa esikoisensa Josephinen luona. Istuessaan sinä iltana lempituolissaan McConkien perheen kotona hän nukkui rauhaisasti pois. Kuten presidentti Smithin vävy myöhemmin sanoi, hänet ”kutsui Herra, jota hän rakasti niin paljon ja jota hän oli palvellut niin hyvin, muihin ja suurempiin tehtäviin iankaikkisessa viinitarhassaan”77.
Presidentti Harold B. Lee, joka oli nyt virkaiältään vanhin apostoli maan päällä, kävi McConkien kotona kuultuaan presidentti Smithin kuolemasta. Hän ”käveli hiljaa sohvan luo ja polvistuttuaan otti toisen profeetan käsistä omaansa. Hän pysyi siinä asennossa jonkin aikaa puhumatta rukoillen tai mietiskellen. Sitten hän nousi ilmaisemaan osanottonsa perheelle, ihailunsa heidän isäänsä kohtaan ja kehotuksensa heille, että he kunnioittaisivat presidentti Smithiä elämällä kelvollisesti.”78
Kunnianosoituksia omistautuneelle Jumalan miehelle
Presidentti Smithin hautajaisissa presidentti N. Eldon Tanner puhui hänestä ”omistautuneena Jumalan miehenä, joka on palvellut hyvin ylevästi sekä Jumalaa että lähimmäisiään ja joka on johtanut esimerkillään perhettään ja kaikkia, joita hänet on kutsuttu johtamaan, miehenä, josta voi todella sanoa, ettei hänessä ollut vilppiä eikä ylpeyttä. Hänestä ei voisi koskaan sanoa”, presidentti Tanner huomautti, ”että ’ihmisten kunnia oli [hänelle] rakkaampi kuin Jumalan antama’ [Joh. 12:43].”79
Presidentti Harold B. Lee sanoi: ”Veli Tanner ja minä olemme rakastaneet tätä miestä nämä viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Se ei ole ollut teeskenneltyä. Hän herätti rakkautta, koska hän rakasti meitä, ja me olemme seisseet hänen rinnallaan niin kuin hän seisoi meidän rinnallamme ja luotti meihin.”80
Eräs sanomalehti, joka oli arvostellut presidentti Smithiä, jopa asettanut kyseenalaiseksi hänen kutsunsa kahdentoista koorumiin yli 60 vuotta aiemmin, julkaisi nyt seuraavan kunnianosoituksen: ”Joseph Fielding Smith, mies, joka oli tiukka omistautumisessaan uskonnolleen, otti silti lempeästi huomioon ihmisten välttämättömät tarpeet kaikkialla, antoi viisaita neuvoja työtovereilleen, piti hellästi huolta perheestään ja osoitti erinomaista johtajuutta vastuullisissa kirkon tehtävissään. Häntä tullaan kaipaamaan mutta muistamaan erityisen arvostaen.”81
Ehkäpä merkityksellisin kunnianosoitus oli yhden perheenjäsenen, presidentti Smithin vävyn Bruce R. McConkien, julistus. Hän kuvasi presidentti Smithiä ”Jumalan pojaksi, Herran Jeesuksen Kristuksen apostoliksi, Korkeimman profeetaksi ja ennen kaikkea isäksi Israelissa!” Vanhin McConkie profetoi: ”Tulevina vuosina hänen äänensä puhuu tomusta, kun vielä syntymättömät sukupolvet oppivat evankeliumin oppeja hänen kirjoituksistaan.”82
Kun tutkit tätä kirjaa, presidentti Joseph Fielding Smithin opetukset auttavat tuon julistuksen toteutumisessa. Hänen äänensä ”puhuu tomusta” sinulle, kun opit evankeliumin oppeja.