Joseph Smith – historia

1 Niiden monien huhujen vuoksi, joita pahansuovat ja vehkeilevät henkilöt ovat panneet liikkeelle Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon synnystä ja kehityksestä ja jotka kaikki niiden sepittäjät ovat tarkoittaneet hyökkäyksiksi sen mainetta vastaan kirkkona ja kehittymistä vastaan maailmassa, olen joutunut kirjoittamaan tämän historian oikaistakseni yleisen mielipiteen vääriä käsityksiä ja saattaakseni kaikkien totuutta etsivien tietoon tosiasiat, sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, mitä tulee sekä minuun itseeni että kirkkoon, sikäli kuin minulla on tällaisia tosiasioita tiedossani.

2 Tässä historiassa esitän tähän kirkkoon liittyvät eri tapahtumat totuudellisesti ja vanhurskaasti, sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet tai sellaisina kuin ne nykyisellään ovat, nyt [1838] kahdeksantena vuonna mainitun kirkon järjestämisestä.

3 Minä synnyin Herramme vuonna tuhatkahdeksansataaviisi joulukuun kahdentenakymmenentenäkolmantena päivänä Sharonin kaupunkipiirissä Windsorin piirikunnassa, Vermontin osavaltiossa. – – Isäni Joseph Smith vanhempi lähti Vermontin osavaltiosta ja muutti Palmyraan Ontarion (nykyiseen Waynen) piirikuntaan New Yorkin osavaltioon, kun olin kymmenennellä vuodellani tai niillä main. Noin neljä vuotta Palmyraan saapumisensa jälkeen isäni muutti perheineen Manchesteriin samassa Ontarion piirikunnassa.

4 Hänen perheensä käsitti yksitoista sielua, nimittäin isäni Joseph Smithin, äitini Lucy Smithin (jonka nimi ennen hänen avioliittoansa oli Mack, Solomon Mackin tyttären), veljeni Alvinin (joka kuoli 26. ikävuotenaan marraskuun 19. päivänä 1823), Hyrumin, minut itseni, Samuel Harrisonin, Williamin, Don Carlosin sekä sisareni Sophronian, Catherinen ja Lucyn.

5 Jolloinkin toisena vuotena Manchesteriin muuttomme jälkeen asuinpaikkakunnallamme ilmeni tavatonta kuohuntaa uskonnon asioissa. Se alkoi metodisteista mutta tuli pian yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa tuolla seutukunnalla. Tosiaankin, se näytti koskettaneen koko aluetta, ja ihmisiä liittyi suurin joukoin eri uskonnollisiin ryhmiin, jotka saivat aikaan suurta kuohuntaa ja hajaannusta ihmisten keskuudessa toisten huutaessa: ”Katso, täällä!” ja toisten: ”Katso, tuolla!” Jotkut kiistelivät metodistisen uskon puolesta, jotkut presbyteerisen ja jotkut baptistisen.

6 Sillä huolimatta suuresta rakkaudesta, jota näiden eri uskonsuuntien käännynnäiset kääntymisensä aikoihin ilmaisivat, sekä suuresta palavuudesta, jota osoittivat kunkin uskonsuunnan papit, jotka toimivat tämän merkillisen uskonnollisten tunteiden näytelmän lavastajina ja edistäjinä saadakseen kaikki käännytetyiksi, niin kuin he mielivät sanoa, liittyivätpä ihmiset mihin lahkoon halusivat – kuitenkin, kun käännynnäiset alkoivat marssia pois yksi yhteen ryhmään ja toinen toiseen, nähtiin, että niin pappien kuin käännynnäistenkin näennäisen ystävälliset tunteet olivat enemmän teeskenneltyjä kuin aitoja, sillä seurauksena oli suuren sekasorron ja epäystävällisten tunteiden näytelmä papin kamppaillessa pappia vastaan, käännynnäisen käännynnäistä vastaan, niin että kaikki heidän ystävälliset tunteensa toisiaan kohtaan, sikäli kuin heillä oli niitä koskaan ollutkaan, olivat täysin kadonneet kiistelyyn sanoista ja riitelyyn näkemyksistä.

7 Olin näihin aikoihin viidennellätoista vuodellani. Isäni perhe oli kääntynyt presbyteeriseen uskoon, ja neljä siitä liittyi tuohon kirkkoon, nimittäin äitini Lucy, veljeni Hyrum ja Samuel Harrison sekä sisareni Sophronia.

8 Tämän suuren kuohunnan aikana pohdin asioita mielessäni vakavasti ja sangen levottomana; mutta vaikka tuntemukseni olivat syvällisiä ja usein kipeitä, pysyttelin kuitenkin loitolla kaikista näistä ryhmäkunnista, vaikka kävin niiden kunkin kokouksissa niin usein kuin tilaisuus tarjoutui. Ajan mittaan aloin taipua mielessäni jonkin verran metodistilahkon suuntaan ja tunsin hieman halua liittyä siihen, mutta niin suuri oli sekasorto ja kiista eri kirkkokuntien kesken, että sellaisen nuoren henkilön kuin minä olin, ja niin ihmisiä ja asioita tuntemattoman, oli mahdotonta päästä mihinkään varmaan tulokseen siitä, kuka oli oikeassa, kuka väärässä.

9 Mieleni oli toisinaan sangen kiihtynyt, huuto ja melske oli niin kovaa ja alituista. Presbyteerit olivat mitä päättäväisimmin baptisteja ja metodisteja vastaan ja käyttivät kaikki niin älyn- kuin viisastelunlahjansakin näiden erheiden osoittamiseksi tai ainakin saadakseen ihmiset ajattelemaan, että he olivat väärässä. Toisaalta baptistit ja metodistit puolestaan olivat yhtä kiivaita pyrkimyksessään osoittaa omat opinkappaleensa oikeiksi ja kaikkien muiden vääriksi.

10 Tämän sanasodan ja mielipidetemmellyksen keskellä sanoin usein itselleni: Mitä on tehtävissä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä?

11 Kamppaillessani äärettömissä vaikeuksissa, jotka nämä uskonkiihkoilijoiden ryhmäkunnat olivat riitelyllään saaneet aikaan, luin eräänä päivänä Jaakobin kirjettä, ensimmäistä lukua ja viidettä jaetta, jossa lukee: Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.

12 Milloinkaan ei mikään kirjoitusten kohta ole tullut voimallisemmin ihmissydämeen kuin tämä silloin minun sydämeeni. Se tuntui käyvän hyvin voimakkaana sydämeni jokaiseen tunteeseen. Mietin sitä yhä uudestaan tietäen, että jos joku ihminen tarvitsi viisautta Jumalalta, niin minä, sillä en tiennyt, mitä tehdä, ja ellen saisi enemmän viisautta kuin minulla silloin oli, en koskaan saisikaan tietää, sillä eri lahkojen uskonnonopettajat ymmärsivät samat kirjoitusten kohdat niin eri tavoin, että se hävitti kaiken luottamuksen kysymyksen ratkaisemiseen Raamattuun vetoamalla.

13 Lopulta päädyin siihen tulokseen, että joko minun oli jäätävä pimeyteen ja ymmälle tai sitten minun oli tehtävä, niin kuin Jaakob neuvoo, eli pyydettävä Jumalalta. Lopulta päätin pyytää Jumalalta päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta puuttuu viisautta, ja antaa auliisti ja soimaamatta, minä saattaisin uskaltaa.

14 Niinpä tämän päätökseni mukaan pyytää Jumalalta vetäydyin metsään yrittämään. Se oli kauniin, kirkkaan päivän aamuna aikaisin keväällä tuhatkahdeksansataakaksikymmentä. Yritin sitä ensimmäisen kerran elämässäni, sillä kaikkien huolieni keskellä en ollut vielä milloinkaan siihen mennessä yrittänyt rukoilla ääneen.

15 Vetäydyttyäni paikalle, jonne olin edeltä käsin aikonut mennä, katsottuani ympärilleni ja havaittuani olevani yksin polvistuin maahan ja aloin esittää sydämeni toiveita Jumalalle. Olin tuskin tehnyt niin, kun minuun kävi heti käsiksi jokin voima, joka valtasi minut kokonaan ja jolla oli sellainen hämmästyttävä vaikutus minuun, että se kahlitsi kieleni, niin etten voinut puhua. Synkkä pimeys tiheni ympärilläni, ja minusta tuntui hetken kuin olisin ollut tuomittu äkilliseen tuhoon.

16 Mutta ponnistaessani kaikki voimani Jumalan avuksi huutamiseen, jotta hän vapauttaisi minut tämän vihollisen vallasta, joka oli käynyt minuun käsiksi, ja juuri sinä hetkenä, jona olin valmis vaipumaan epätoivoon ja antautumassa turmioon – eikä mihinkään kuviteltuun perikatoon vaan jonkun todellisen näkymättömästä maailmasta olevan olennon valtaan, olennon, jolla oli sellainen ihmeellinen voima, jollaista en ollut milloinkaan ennen tuntenut missään olennossa – juuri tämän suuren hädän hetkellä minä näin valopatsaan aivan pääni yläpuolella, aurinkoa kirkkaamman, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun.

17 Heti sen ilmestyessä havaitsin itseni vapautetuksi minua kahlinneesta vihollisesta. Valon levätessä päälläni näin kahden persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!

18 Aikomuksenani mennessäni kysymään Herralta oli saada tietää, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa, jotta tietäisin, mihin liittyä. Sen tähden, heti kun hallitsin itseni, niin että pystyin puhumaan, kysyin persoonilta, jotka seisoivat yläpuolellani valossa, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa (sillä tähän mennessä mieleeni ei ollut tullut, että kaikki olisivat väärässä) ja mihin minun piti liittyä.

19 Minulle vastattiin, etten saanut liittyä yhteenkään niistä, sillä ne olivat kaikki väärässä; ja minulle puhuva persoona sanoi, että kaikki niiden uskontunnustukset olivat iljettäviä hänen silmissään, että nämä julistajat olivat kaikki turmeltuneita, että ”he lähestyvät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; he opettavat oppeina ihmiskäskyjä, ja he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman”.

20 Jälleen hän kielsi minua liittymästä mihinkään niistä; ja hän sanoi minulle monia muita asioita, joita en voi kirjoittaa tällä kertaa. Kun toinnuin ennalleni, havaitsin makaavani selälläni katsellen ylös taivaalle. Kun valo oli poistunut, olin voimaton; mutta toivuin pian jonkin verran ja menin kotiin. Ja kun nojasin takkaan, äiti kysyi, mikä minua vaivasi. Vastasin: ”Älä huoli, kaikki on hyvin – voin aivan hyvin.” Sitten sanoin äidilleni: ”Olen saanut tietää omalta osaltani, että presbyteriaanisuus ei ole totta.” Näyttää siltä kuin vastustaja olisi tiennyt sangen varhaisessa vaiheessa elämääni, että minun oli määrä osoittautua hänen valtakuntansa häiritsijäksi ja kiusaksi; minkäpä muun vuoksi pimeyden vallat olisivat yhdistyneet minua vastaan? Miksi vastustus ja vaino, joka nousi minua vastaan melkeinpä lapsuudessani?

21 Muutaman päivän kuluttua siitä, kun olin saanut tämän näyn, satuin erään metodistisaarnaajan seuraan, joka oli sangen toimelias edellä mainitussa uskonnollisessa kuohunnassa; ja keskustellessani hänen kanssaan uskonnon asioista käytin hyväksi tilaisuutta kertoa hänelle saamastani näystä. Hämmästyin suuresti hänen käyttäytymistään; hän ei suhtautunut kertomaani ainoastaan kevyesti vaan sangen halveksuvasti ja sanoi sen kaiken olevan Paholaisesta, ettei näinä aikoina ollut mitään sellaista kuin näyt ja ilmoitukset, että kaikki sellainen oli lakannut apostolien mukana ja ettei niitä enää koskaan tulisi olemaankaan.

22 Havaitsin kuitenkin pian, että kertomani oli herättänyt sangen paljon ennakkoluuloa minua vastaan uskonnon julistajien keskuudessa ja oli aiheena suureen vainoon, joka yhä yltyi; ja vaikka olin tuntematon poika, iältäni vasta neljäntoista ja viidentoista vuoden välillä, ja oloni elämässä sellaiset, että ne tekivät pojan merkityksettömäksi maailmassa, kuitenkin korkeassa asemassa olevat miehet kiinnittivät minuun riittävästi huomiota kiihottaakseen yleisen mielipiteen minua vastaan ja herättääkseen katkeran vainon; ja tämä oli yleistä kaikkien lahkojen keskuudessa – kaikki liittyivät yhteen vainotakseen minua.

23 Se sai minut silloin ja on saanut monesti sen jälkeenkin pohtimaan vakavasti, kuinka perin outoa oli, että tuntematonta poikaa, iältään vähän yli neljätoistavuotiasta, ja myös sellaista poikaa, jonka osana oli välttämättä hankkia niukka toimeentulonsa jokapäiväisellä työllään, pidettäisiin riittävän tärkeänä henkilönä kiinnittämään aikakauden suosituimpien lahkojen mahtimiesten huomio itseensä ja sellaisella tavalla, joka herätti heissä mitä katkerimman vainon ja herjan hengen. Mutta outoa tai ei, niin oli, ja se oli minulle usein suuren surun aiheena.

24 Mutta tosiasia kuitenkin oli, että olin nähnyt näyn. Olen ajatellut sen jälkeen, että minusta tuntui melkein samalta kuin Paavalista, kun hän puolustautui kuningas Agrippan edessä ja kertoi näystä, jonka hän sai, kun hän näki valon ja kuuli äänen; mutta kuitenkin vain muutama uskoi häntä; toiset sanoivat häntä epärehelliseksi, toiset sanoivat häntä hulluksi; ja häntä pilkattiin ja herjattiin. Mutta kaikki tämä ei muuttanut hänen näkynsä todellisuutta. Hän oli nähnyt näyn, hän tiesi nähneensä, eikä kaikki vaino taivaan alla voinut sitä muuksi muuttaa; ja vaikka häntä vainottaisiin kuolemaan saakka, kuitenkin hän tiesi ja tietäisi viimeiseen hengenvetoonsa asti, että hän oli sekä nähnyt valon että kuullut äänen puhuvan hänelle, eikä koko maailma voinut saada häntä ajattelemaan tai uskomaan toisin.

25 Niin oli minunkin laitani. Olin tosiaankin nähnyt valon, ja tuon valon keskellä näin kaksi persoonaa, ja he todella puhuivat minulle; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että olin sanonut nähneeni näyn, se oli kuitenkin totta; ja kun minua vainottiin ja herjattiin ja minusta puhuttiin valheellisesti kaikkea pahaa, koska sellaista väitin, jouduin sanomaan sydämessäni: Miksi vainota minua totuuden kertomisen tähden? Olen todella nähnyt näyn; ja mikä minä olen vastustamaan Jumalaa, ja miksi maailma aikoo saada minut kieltämään sen, mitä olen todella nähnyt? Sillä minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan sitä tehdä; joka tapauksessa tiesin, että niin tehdessäni rikkoisin Jumalaa vastaan ja joutuisin tuomion alaiseksi.

26 Olin nyt saanut mieleni tyydytetyksi, mitä tulee lahkojen maailmaan – ettei minun pitänyt liittyä mihinkään niistä, vaan että minun oli oltava edelleen niin kuin olin, kunnes saisin lisää ohjeita. Olin havainnut todeksi Jaakobin todistuksen – että se, jolta puuttuu viisautta, saisi pyytää Jumalalta, niin hänelle annettaisiin eikä häntä soimattaisi.

27 Harjoitin edelleen elämäni tavallisia ammatteja aina syyskuun kahdenteenkymmenenteenyhdenteen päivään tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme saakka kokien kaiken aikaa ankaraa vainoa kaikenlaisten ihmisten käsissä, sekä uskonnollisten että uskonnottomien, koska vakuutin yhä, että olin nähnyt näyn.

28 Sinä ajanjaksona, joka jäi näyn saamisen ja vuoden tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme väliin – kun minua oli kielletty liittymästä mihinkään sen ajan uskonlahkoon ja olin vuosiltani hyvin nuori sekä niiden vainoama, joiden olisi pitänyt olla ystäviäni ja kohdella minua hyväntahtoisesti ja joiden, jos he luulivat minua johdetun harhaan, olisi pitänyt yrittää soveliaalla ja rakkaudellisella tavalla voittaa minut takaisin – olin alttiina kaikenkaltaisille kiusauksille; ja liikkuessani kaikenlaisessa seurassa lankesin usein moneen mielettömään hairahdukseen ja osoitin nuorukaisen heikkoutta sekä ihmisluonnon erehtyväisyyttä, jotka, ikävä sanoa, johtivat minut erilaisiin kiusauksiin, loukkaaviin Jumalan silmissä. Kun tämän tunnustan, kenenkään ei tarvitse luulla minun syyllistyneen mihinkään suuriin tai pahoihin synteihin. Taipumus tehdä sellaista ei ole koskaan kuulunut luontooni. Mutta minä syyllistyin kevytmielisyyteen, ja toisinaan liityin iloluontoiseen seuraan jne., mikä ei sopinut sellaiseen luonteeseen, joka miehen, jonka Jumala oli kutsunut, niin kuin minut oli kutsuttu, kuului säilyttää. Mutta tämä ei näyttäne kovin kummalliselta kenestäkään, joka muistaa nuoruuteni ja tuntee synnynnäisen iloisen luonteenlaatuni.

29 Näiden asioiden vuoksi tunsin itseni usein tuomituksi heikkouksieni ja vajavaisuuksieni tähden; ja silloin, edellä mainitun syyskuun kahdennenkymmenennenyhdennen päivän iltana, käytyäni yöksi vuoteeseen, antauduin rukoilemaan ja anomaan kaikkivaltiaalta Jumalalta anteeksiantoa kaikista synneistäni ja mielettömyyksistäni sekä vielä itselleni ilmoitusta, että tuntisin tilani ja asemani hänen edessänsä, sillä luotin täysin siihen, että saisin jumalallisen ilmoituksen, koska olin aikaisemminkin saanut.

30 Ollessani näin huutamassa avuksi Jumalaa havaitsin huoneeseeni ilmestyvän valon, joka voimistui voimistumistaan, kunnes huone oli valoisampi kuin keskipäivällä, kun samassa vuoteeni viereen ilmestyi persoona, joka seisoi ilmassa, sillä hänen jalkansa eivät koskettaneet lattiaa.

31 Hänellä oli yllään häikäisevän valkoinen väljä viitta. Se oli valkoisempi kuin mikään maanpäällinen, mitä olin milloinkaan nähnyt, enkä usko, että mikään maanpäällinen voitaisiinkaan tehdä niin tavattoman valkoiseksi ja loistavaksi. Hänen kätensä olivat paljaat, samoin hänen käsivartensa hieman ranteen yläpuolelle; niin myös hänen jalkansa olivat paljaat, kuten hänen säärensäkin olivat vähän nilkkojen yläpuolelle. Myös hänen päänsä ja kaulansa olivat paljaat. Saatoin havaita, ettei hänellä ollut yllään muuta vaatetta kuin tämä viitta, koska se oli auki, niin että saatoin nähdä hänen poveensa.

32 Ei ainoastaan hänen viittansa ollut tavattoman valkoinen, vaan hänen koko olemuksensa oli sanoin kuvaamattoman kirkas, ja hänen kasvonsa olivat todella kuin salama. Huoneessa oli tavattoman valoisaa, muttei niin perin kirkasta kuin aivan hänen olemuksensa ympärillä. Kun ensi kerran katsoin häntä, pelkäsin, mutta pian pelkoni väistyi.

33 Hän kutsui minua nimeltä ja sanoi minulle olevansa Jumalan luota minulle lähetetty sanansaattaja ja että hänen nimensä on Moroni, että Jumalalla oli minulle työ tehtäväksi ja että nimeäni tultaisiin mainitsemaan hyvällä ja pahalla kaikkien kansakuntien, sukujen ja kielten keskuudessa, eli että siitä puhuttaisiin sekä hyvää että pahaa kaikkien ihmisten keskuudessa.

34 Hän sanoi, että oli olemassa talteen pantu kirja, kultalevyihin kirjoitettu, joka kertoi tämän mantereen muinaisista asukkaista ja mistä he olivat lähtöisin. Hän sanoi myös, että siihen sisältyi ikuisen evankeliumin täyteys sellaisena kuin Vapahtaja antoi sen muinaisille asukkaille;

35 edelleen, että oli olemassa kaksi hopeakehyksiin kiinnitettyä kiveä – ja nämä rintakilpeen kiinnitetyt kivet muodostivat niin kutsutut urimin ja tummimin – levyjen mukana talletettuina; ja muinaisina eli entisinä aikoina näiden kivien hallussa pitäminen ja käyttäminen olivat se, mikä teki henkilöistä ”näkijöitä”; ja että Jumala oli valmistanut ne kirjan kääntämisen tarkoitusta varten.

36 Kerrottuaan minulle nämä asiat hän alkoi lainata Vanhan testamentin profetioita. Ensiksi hän lainasi alkuosaa Malakian kolmannesta luvusta; ja hän lainasi myös tuon luvun loppuosaa samasta profetiasta, vaikkakin poiketen vähän siitä, mitä meidän Raamatuissamme lukee. Sen sijaan että olisi lainannut yhdeksättätoista jaetta sellaisena kuin se on meidän kirjoissamme, hän lainasi sitä näin:

37 Sillä katso, se päivä tulee, joka palaa kuin uuni, ja kaikki ylpeät, niin, ja kaikki jumalattomuuden tekijät palavat kuin oljenkorret, sillä ne, jotka tulevat, polttavat heidät, sanoo Herra Sebaot, niin ettei siitä jää heille juurta eikä oksaa.

38 Ja vielä, hän lainasi kahdettakymmenettäkolmatta jaetta näin: Katso, minä ilmoitan teille pappeuden profeetta Elian käden kautta ennen Herran suuren ja pelottavan päivän tuloa.

39 Hän lainasi myös seuraavaa jaetta toisin: Ja hän istuttaa lasten sydämiin isille annetut lupaukset, ja lasten sydämet kääntyvät heidän isiensä puoleen. Ellei niin tapahtuisi, koko maa hävitettäisiin täysin hänen tullessaan.

40 Näiden lisäksi hän lainasi Jesajan yhdettätoista lukua ja sanoi sen olevan täyttymässä. Hän lainasi myös Apostolien tekojen kolmannen luvun kahdettakymmenettäkahdetta ja kahdettakymmenettäkolmatta jaetta tarkoin sellaisina kuin ne ovat meidän Uudessa testamentissamme. Hän sanoi, että tuo profeetta oli Kristus; mutta vielä ei ollut tullut päivä, jolloin ”ne, jotka eivät tahdo kuulla hänen ääntänsä, erotetaan pois kansan keskuudesta”, mutta pian se tulisi.

41 Hän lainasi myös Joelin kolmatta lukua ensimmäisestä jakeesta viimeiseen. Hän sanoi myös, ettei tämä ollut vielä täyttynyt mutta täyttyisi pian. Ja edelleen hän lausui, että pakanat saisivat pian täyteyden. Hän lainasi monia muita kirjoitusten kohtia ja antoi monia selityksiä, joita ei voida tässä mainita.

42 Vielä hän sanoi minulle, että kun saisin nuo levyt, joista hän oli puhunut – sillä aika, jolloin ne saataisiin, ei ollut vielä täyttynyt – minä en saisi näyttää niitä kenellekään, en myöskään rintakilpeä enkä siinä olevia urimia ja tummimia; ainoastaan niille, joille minun käskettäisiin näyttää ne; jos näyttäisin, minut hävitettäisiin. Hänen kertoessaan minulle levyistä mieleeni avautui näky, niin että saatoin nähdä paikan, johon levyt oli talletettu, ja sen niin selvästi ja tarkasti, että tunsin paikan käydessäni sillä.

43 Tämän sanoman jälkeen näin valon huoneessa alkavan kokoontua aivan minulle puhuneen persoonan ympärille, ja sitä jatkui, kunnes huone jäi jälleen pimeäksi, paitsi aivan hänen ympäriltänsä, jolloin näin silmänräpäyksellisesti ikään kuin käytävän avautuvan suoraan ylös taivaaseen, ja hän nousi, kunnes hän hävisi kokonaan, ja huone jäi sellaiseksi kuin se oli ollut ennen tämän taivaallisen valon ilmestymistä.

44 Makasin mietiskellen tätä merkillistä tapahtumaa ja ihmetellen suuresti sitä, mitä tämä epätavallinen sanansaattaja oli kertonut minulle, kun kesken mietiskelyni äkkiä havaitsin huoneeni alkavan valjeta uudelleen, ja hetkessä, kuten minusta tuntui, sama taivaallinen sanansaattaja oli jälleen vuoteeni vierellä.

45 Hän aloitti ja kertoi uudestaan aivan samat asiat kuin ensimmäisellä käynnillään, ilman vähäisintäkään poikkeamaa; sen tehtyään hän ilmoitti minulle suurista tuomioista, jotka kohtaisivat maata nälänhädän, miekan ja ruttotaudin suurien hävitysten myötä, ja että nämä ankarat tuomiot kohtaisivat maata tämän sukupolven aikana. Nämä asiat kerrottuaan hän nousi jälleen ylös kuten oli tehnyt aikaisemminkin.

46 Vaikutukset mieleeni olivat tähän mennessä olleet niin syvällisiä, että uni oli kaikonnut silmistäni ja makasin hämmästyksissäni sekä näkemäni että kuulemani vallassa. Mutta kuinka yllätyinkään, kun näin saman sanansaattajan jälleen vuoteeni vierellä ja kuulin hänen vielä kerran kertovan eli toistavan minulle samat asiat kuin aikaisemminkin; ja hän lisäsi varoituksen minulle, sanoen minulle, että Saatana yrittäisi kiusata minua (isäni perheen puutteenalaisten olojen tähden) ottamaan levyt tarkoituksena rikastua. Siitä hän kielsi minua sanoen, että kun saisin levyt, minulla ei saisi olla mielessäni muuta pyrkimystä kuin Jumalan kirkastaminen, eikä minulla saisi olla mitään muuta vaikutinta kuin hänen valtakuntansa rakentaminen; muutoin en voisi saada niitä.

47 Tämän kolmannen käynnin jälkeen hän nousi jälleen taivaaseen kuten ennenkin, ja minä jäin jälleen pohtimaan juuri kokemani eriskummallisuutta, kun kukko kiekui melkein heti taivaallisen sanansaattajan noustua luotani kolmannen kerran, ja havaitsin, että päivä alkoi sarastaa, niin että keskustelujemme oli täytynyt viedä koko tuo yö.

48 Pian tämän jälkeen nousin vuoteestani ja, kuten tavallista, lähdin päivän välttämättömiin töihin; mutta kun yritin tehdä työtä kuten muulloinkin, havaitsin voimani niin huvenneiksi, että olin täysin kykenemätön. Isäni, joka työskenteli kanssani, havaitsi jonkin olevan minussa vialla ja käski minun mennä kotiin. Lähdin aikomuksenani mennä talolle, mutta yrittäessäni ylittää sen pellon aidan, jolla olimme, voimani pettivät kokonaan, ja vaivuin avuttomana maahan ja olin hetken aivan tietämätön kaikesta.

49 Ensimmäinen asia, jonka saatan muistaa, oli ääni, joka puhui minulle kutsuen minua nimeltä. Nostin katseeni ja näin saman sanansaattajan seisovan pääni yläpuolella valon ympäröimänä kuten aikaisemminkin. Sitten hän taas kertoi minulle kaiken, mitä hän oli kertonut minulle edellisenä yönä, ja käski minun mennä isäni luo ja kertoa hänelle näystä ja käskyistä, jotka olin saanut.

50 Minä tottelin; palasin isäni luokse pellolle ja kerroin hänelle koko asian. Hän vastasi minulle, että se oli Jumalasta, ja käski minun mennä ja tehdä niin kuin sanansaattaja oli käskenyt. Lähdin pellolta ja menin paikalle, jossa sanansaattaja oli sanonut minulle levyjen olevan talletettuina; ja paikasta saamani näyn selvyyden vuoksi tunsin sen heti sille saavuttuani.

51 Lähellä Manchesterin kylää Ontarion piirikunnassa New Yorkissa on huomattavan kokoinen kukkula ja korkein kaikista lähiseudulla. Tämän kukkulan länsilaidalla, lähellä lakea, huomattavan kokoisen kiven alla levyt olivat kivilokeroon talletettuina. Tämä kivi oli paksu ja kupera päällyspuolen keskeltä ja ohuempi reunoilta, niin että keskikohta oli näkyvissä maan pinnalla, mutta koko reuna oli maan peitossa.

52 Poistettuani maan otin vivun, jonka panin kiven reunan alle, ja hieman ponnistamalla nostin sen ylös. Katsoin sisään ja näin siellä tosiaan levyt, urimin ja tummimin sekä rintakilven, niin kuin sanansaattaja oli kertonut. Lokero, jossa ne olivat, oli muodostettu jonkinlaisella sementillä yhteen liitetyistä kivistä. Lokeron pohjalle oli pantu kaksi kiveä lokeron poikki, ja näiden kivien päällä olivat levyt ja niiden ohessa muut esineet.

53 Yritin ottaa ne esiin, mutta sanansaattaja kielsi minua, ja minulle ilmoitettiin jälleen, ettei niiden julki tuomisen aika ollut vielä tullut eikä tulisikaan ennen kuin neljän vuoden kuluttua tuosta hetkestä; mutta hän sanoi minulle, että minun piti tulla tuolle paikalle tasan yhden vuoden kuluttua tuosta hetkestä ja että hän tapaisi minut siellä ja että minun pitäisi tehdä niin jatkuvasti, kunnes tulisi aika saada levyt.

54 Sen mukaisesti, kuten minua oli käsketty, menin aina vuoden kuluttua ja tapasin siellä saman sanansaattajan joka kerta ja sain häneltä jokaisen keskustelumme aikana opetusta ja tietoa siitä, mitä Herra aikoi tehdä ja miten ja millä tavalla hänen valtakuntaansa oli määrä johtaa viimeisinä aikoina.

55 Koska isäni aineelliset olot olivat hyvin rajalliset, meidän oli välttämätöntä tehdä työtä käsillämme päiväpalkkalaisina ja muulla tavoin, kun saimme mahdollisuuden. Toisinaan olimme kotosalla, toisinaan muualla, ja lakkaamatta työtä tehden pystyimme hankkimaan riittävän toimeentulon.

56 Vuonna 1823 isäni perhettä kohtasi suuri suru vanhimman veljeni Alvinin kuollessa. Lokakuussa 1825 pestauduin Josiah Stoal -nimisen Chenangon piirikunnassa New Yorkin osavaltiossa asuvan vanhan herran palvelukseen. Hän oli kuullut jotakin hopeakaivoksesta, jonka espanjalaiset olisivat avanneet Harmonyssa Susquehannan piirikunnassa Pennsylvanian osavaltiossa, ja hän oli ennen pestautumistani hänen palvelukseensa suorittanut kaivauksia tarkoituksenaan, mikäli mahdollista, löytää kaivos. Mentyäni asumaan hänen luokseen hän vei minut ja muut työmiehensä kaivamaan hopeakaivoksen löytämiseksi, jossa työssä jatkoin lähes kuukauden ilman että yrityksellämme olisi ollut menestystä, ja lopulta sain vanhan herran taivutetuksi lopettamaan kaivaukset sen löytämiseksi. Tästä sai alkunsa sangen laajalle levinnyt puhe rahankaivajana olostani.

57 Tässä työssä oloni ajaksi minut pantiin täysihoitoon sikäläisen herra Isaac Halen luokse; siellä näin ensi kerran vaimoni (hänen tyttärensä) Emma Halen. Tammikuun 18. päivänä 1827 menimme naimisiin ollessani vielä herra Stoalin palveluksessa.

58 Sen vuoksi että väitin edelleen nähneeni näyn, vaino seurasi minua yhä ja vaimoni isän perhe vastusti hyvin paljon naimisiinmenoamme. Siksi minun oli välttämätöntä viedä morsiameni muualle; niinpä lähdimme, ja meidät vihittiin rauhantuomari Tarbillin talossa South Bainbridgessa Chenangon piirikunnassa New Yorkissa. Heti naimisiin mentyäni lähdin herra Stoalin luota ja menin isäni kotiin ja tein hänen kanssaan maatöitä sen kauden.

59 Vihdoin tuli levyjen, urimin ja tummimin sekä rintakilven saamisen aika. Syyskuun kahdentenakymmenentenäkahdentena päivänä tuhatkahdeksansataakaksikymmentäseitsemän, mentyäni kuten aina taas vuoden kuluttua paikalle, jossa ne olivat talletettuina, sama taivaallinen sanansaattaja antoi ne minulle tällaisin ohjein: että minä olisin niistä vastuussa; että jos huolimattomuuttani tai jonkin laiminlyöntini tähden kadottaisin ne, minut erotettaisiin pois, mutta jos tekisin kaikkeni niiden varjelemiseksi, kunnes hän, sanansaattaja, tulisi hakemaan ne, ne olisivat turvassa.

60 Pian ymmärsin syyn, miksi olin saanut niin ankarat ohjeet niiden turvassa pitämiseksi ja minkä vuoksi sanansaattaja oli sanonut, että kun olisin tehnyt, mitä kädestäni vaaditaan, hän tulisi hakemaan ne. Sillä tuskin tuli tunnetuksi, että ne olivat hallussani, kun ne yritettiin saada minulta mitä sitkeimmin ponnistuksin. Tuon aikeen vuoksi turvauduttiin kaikkiin kuviteltavissa oleviin juoniin. Vaino kävi entistä katkerammaksi ja ankarammaksi, ja joukolti ihmisiä oli jatkuvasti valppaana saadakseen ne minulta, mikäli mahdollista. Mutta Jumalan viisauden avulla ne pysyivät turvassa minun käsissäni, kunnes olin saanut niiden avulla päätökseen, mitä kädestäni vaadittiin. Kun sanansaattaja, kuten oli sovittu, tuli hakemaan niitä, luovutin ne hänelle; ja hänen hallussaan ne ovat vielä tänäkin päivänä, toukokuun toisena päivänä vuonna tuhatkahdeksansataakolmekymmentäkahdeksan.

61 Kuitenkin kuohunta jatkui yhä, ja huhu tuhansine kielineen oli kaiken aikaa työssä levittäen valheita isäni perheestä ja minusta itsestäni. Jos kertoisin niistä tuhannennenkin osan, siitä täyttyisi kirjoja. Vaino kävi joka tapauksessa niin sietämättömäksi, että minun oli välttämätöntä lähteä Manchesterista ja mennä vaimoni kanssa Susquehannan piirikuntaan Pennsylvanian osavaltioon. Valmistautuessamme lähtemään – olimme hyvin köyhiä, ja vaino kohdistui meihin niin ankarana, ettei ollut todennäköistä, että koskaan muuta olisimmekaan – keskellä ahdinkojamme löysimme ystävän eräästä miehestä nimeltä Martin Harris, joka tuli luoksemme ja antoi minulle viisikymmentä dollaria avuksi matkallemme. Herra Harris asui Palmyran kaupunkikunnassa Waynen piirikunnassa New Yorkin osavaltiossa ja oli kunnioitettu maanviljelijä.

62 Tämän oikeaan aikaan tulleen avun turvin kykenin pääsemään perille määräpaikkaani Pennsylvaniaan; ja heti sinne saavuttuani ryhdyin jäljentämään levyistä kirjoitusmerkkejä. Jäljensin niitä huomattavan määrän, ja urimin ja tummimin avulla käänsin niistä muutamia, ja tein sen vaimoni isän kotiin joulukuussa saapumiseni ja seuraavan helmikuun välisenä aikana.

63 Jolloinkin tässä helmikuussa edellä mainittu herra Martin Harris tuli meidän luoksemme, sai kirjoitusmerkit, jotka olin jäljentänyt levyistä, ja lähti ne mukanaan New Yorkin kaupunkiin. Mitä tulee siihen, mitä hänelle ja kirjoitusmerkeille tapahtui, viittaan hänen omaan kertomukseensa tapahtumista, sellaisina kuin hän kertoi niistä minulle paluunsa jälkeen, ja se oli seuraava:

64 ”Menin New Yorkin kaupunkiin ja esitin käännetyt kirjoitusmerkit käännöksineen professori Charles Anthonille, kirjallisista saavutuksistaan kuululle miehelle. Professori Anthon totesi, että käännös on oikea, oikeampi kuin mikään, mitä hän oli aikaisemmin nähnyt käännetyn egyptistä. Sitten näytin hänelle ne, joita ei ollut vielä käännetty, ja hän sanoi niiden olevan egyptiläisiä, kaldealaisia, assyrialaisia ja arabialaisia; ja hän sanoi niiden olevan oikeita kirjoitusmerkkejä. Hän antoi minulle todistuksen, joka todistaisi Palmyran asukkaille, että ne olivat oikeita kirjoitusmerkkejä ja että niiden merkkien käännös, jotka oli käännetty, oli myös oikea. Otin todistuksen ja panin sen taskuuni, ja olin juuri lähtemässä talosta, kun herra Anthon kutsui minut takaisin ja kysyi minulta, kuinka nuori mies sai tietää, että kultalevyt olivat paikassa, josta hän ne löysi. Vastasin, että Jumalan enkeli oli ilmoittanut sen hänelle.

65 Silloin hän sanoi minulle: ’Antakaapas minun katsoa tuota todistusta.’ Niinpä otin sen taskustani ja annoin sen hänelle, jolloin hän otti sen ja repi palasiksi ja sanoi, ettei nykyisin ole mitään sellaista kuin enkelien palvelus ja että jos toisin levyt hänelle, hän kääntäisi ne. Ilmoitin hänelle, että osa levyistä oli sinetöity ja että minua on kielletty tuomasta niitä. Hän vastasi: ’En voi lukea sinetöityä kirjaa.’ Lähdin hänen luotaan ja menin tohtori Mitchellin luo, joka vahvisti, mitä professori Anthon oli sanonut, mitä tulee niin kirjoitusmerkkeihin kuin käännökseenkin.”

· · · · · · ·

66 Oliver Cowdery tuli kotiini huhtikuun 5. päivänä 1829, mitä ennen en ollut koskaan nähnyt häntä. Hän sanoi minulle, että koska hän oli opettanut koulussa isäni asuinpaikan lähistöllä ja koska isäni oli yksi niistä, jotka lähettivät lapsensa kouluun, hän meni joksikin aikaa täysihoitoon hänen taloonsa, ja hänen siellä ollessaan perhe kertoi hänelle, kuinka olin saanut levyt, ja niinpä hän oli tullut kysymään minulta.

67 Kaksi päivää herra Cowderyn saapumisen jälkeen (se oli huhtikuun 7. päivänä) aloin kääntää Mormonin kirjaa, ja hän ryhtyi kirjurikseni.

· · · · · · ·

68 Jatkoimme yhä käännöstyötä, kun seuraavassa kuussa (toukokuussa 1829) menimme eräänä päivänä metsään rukoillaksemme ja kysyäksemme Herralta kasteesta syntien anteeksisaamiseksi, josta olimme havainneet mainitun levyjen käännöksessä. Ollessamme näin rukoilemassa ja huutamassa avuksi Herraa sanansaattaja taivaasta laskeutui valopilven sisässä, ja pantuaan kätensä päällemme hän asetti meidät sanoen:

69 Teille, palvelustovereilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen ja parannuksen evankeliumin sekä syntien anteeksisaamiseksi suoritettavan upotuskasteen avaimet; eikä tätä enää milloinkaan oteta pois maan päältä, kunnes Leevin pojat uhraavat jälleen uhrin Herralle vanhurskaasti.

70 Hän sanoi, ettei tällä Aaronin pappeudella ollut valtuutta kätten päällepanemiseen Pyhän Hengen lahjan antamiseksi mutta että tämä annettaisiin meille tämän jälkeen; ja hän käski meidän mennä ja ottaa kaste ja antoi meille ohjeet, että minun tuli kastaa Oliver Cowdery ja että sen jälkeen hänen tuli kastaa minut.

71 Sen mukaisesti me menimme ja otimme kasteen. Minä kastoin ensin hänet, ja hän kastoi sen jälkeen minut – minkä jälkeen minä panin käteni hänen päänsä päälle ja asetin hänet Aaronin pappeuteen, ja sen jälkeen hän pani kätensä minun päälleni ja asetti minut samaan pappeuteen – sillä niin meitä oli käsketty.*

72 Luonamme tällöin käynyt ja pappeuden meille antanut sanansaattaja sanoi, että hänen nimensä oli Johannes, sama, jota kutsutaan Johannes Kastajaksi Uudessa testamentissa, ja että hän toimi Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen käskystä, joilla oli hallussaan Melkisedekin pappeuden avaimet, mikä pappeus, hän sanoi, suotaisiin aikanaan meille, ja että minua tulisi kutsua kirkon ensimmäiseksi vanhimmaksi ja häntä (Oliver Cowderya) toiseksi. Asettamisemme tämän sanansaattajan käden alla ja kastamisemme tapahtuivat toukokuun viidentenätoista päivänä 1829.

73 Heti vedestä noustuamme, sen jälkeen kun meidät oli kastettu, saimme suuria ja loistavia siunauksia taivaalliselta Isältämme. Tuskin olin kastanut Oliver Cowderyn, kun Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ja hän nousi ja profetoi monia asioita, jotka tapahtuisivat pian. Ja jälleen, niin pian kuin hän oli kastanut minut, minäkin sain profetian hengen, jolloin nousin ja profetoin tämän kirkon kasvusta ja monista muista kirkkoon liittyvistä asioista sekä tästä ihmislasten sukupolvesta. Me olimme täynnä Pyhää Henkeä ja riemuitsimme pelastuksemme Jumalasta.

74 Kun mielemme oli nyt valaistu, kirjoitukset alkoivat avautua ymmärryksellemme ja niiden hämärien kohtien todellinen merkitys ja tarkoitus paljastua meille tavalla, joka ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tavoitettavissamme ja jota emme olleet milloinkaan ennen ajatelleetkaan. Samalla meidän oli pakko pitää salassa ne seikat, että olimme saaneet pappeuden ja ottaneet kasteen, sen vainon hengen vuoksi, jota oli jo ilmennyt naapuristossa.

75 Meitä oli uhattu väkivallalla aika ajoin, ja tämänkin olivat tehneet uskonnon julistajat. Ja heidän aikeensa käydä joukolla kimppuumme estyivät ainoastaan vaimoni isän perheen vaikutusvallalla (jumalallisesta kaitselmuksesta), perheen, joka oli tullut erittäin ystävälliseksi minua kohtaan ja joka vastusti väkivaltaa ja halusi, että minun sallittaisiin jatkaa käännöstyötä keskeytyksettä, ja tarjosi ja lupasi meille sen tähden suojaa kaikkia laittomuuksia vastaan, sikäli kuin se heistä riippui.