2007
Iowaa muistaen
Heinäkuu 2007


Iowaa muistaen

Käsikärryistä ja pioneereista, jotka kulkivat jalkaisin Siioniin, on tullut myöhempien aikojen pyhien länteen muuton ja kirkon vahvistamisen vertauskuva.

Eräänä kesäaamuna vuonna 1856 16-vuotias Janetta McBride lähti jalkaisin Iowasta kohti Suolajärven laaksoa. Hänen matkansa oli alkanut kuukausia aiemmin, kun hän lähti Englannista perheensä kanssa ja purjehti Atlantin valtameren yli. Yhdysvaltoihin päästyään he jatkoivat matkaa rautateitse Iowa Cityyn Iowan osavaltioon, jonne länteen vievä rautatielinja päättyi.

Iowa Cityssä Janettan perhe liittyi myöhempien aikojen pyhiin näiden kootessa voimia ja tarvikkeita matkan viimeiselle osuudelle – 1 300 mailin (2 100 km) kävelymatkaan käsikärryjä vetäen. Janetta McBride määrättiin Martinin käsikärrykomppaniaan, yhteen seitsemästä komppaniasta, jotka lähtivät Iowa Citystä vuosien 1856 ja 1857 aikana.

Kohti länttä

Nyt 150 vuotta myöhemmin eletään kesäkuun 9. päivää 2006. Jälleen yksi käsikärrykomppania on lähdössä Iowa Citystä.

Tällä kertaa komppania koostuu noin 70 nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, jotka kuuluvat Iowa Cityn vaarnaan. Pioneeriasuihin pukeutuneina ja käsikärryt täynnä tarvikkeita nämä nuoret ovat kokoontuneet Mormon Handcart -puistoon aivan Iowa Cityn lähettyville – samaan paikkaan, josta ensimmäinen käsikärrykomppania lähti tarkalleen 150 vuotta aiemmin, 9. kesäkuuta 1856. Länteen katsoessaan he eivät voi olla ajattelematta niitä alkuperäisiä pioneereja, jotka seisoivat samalla paikalla niin kauan sitten.

Kameron Hansen Iowa Cityn 1. seurakunnasta ajattelee isoäitinsä isoäitiä, Janetta McBridea. 14-vuotias Kameron on melkein samanikäinen kuin Janetta oli lähtiessään kävelemään kohti Siionia.

”Haluan ajatella, kuinka onnellinen hän olisi nähdessään minun tekevän näin”, Kameron sanoo. ”Toivon, että hän on ylpeä siitä, että hänen perheensä on edelleen uskollinen kirkossa.” Kameron tietää matkansa olevan paljon lyhyempi ja helpompi kuin Janettan, mutta hän tuntee silti kiitollisuutta mahdollisuudesta muistella esivanhempiaan ja osoittaa heille kunnioitusta.

Anna Shaner Fairfieldin seurakunnasta on myös kiitollinen siitä, että voi osoittaa kunnioitusta pioneereille. Häntä hämmästyttää se, että he kävelivät rajaseudulle tietämättä, selviytyisivätkö he siitä hengissä. Anna saa paljon voimaa ihmisistä, joilla, kuten hän asian ilmaisee, ”oli uskoa siihen, mitä heidän oli määrä tehdä, ja rohkeutta tehdä se”.

Tämä vaellus on kaikille Iowa Cityn nuorille suurenmoinen tilaisuus osoittaa kunnioitusta esivanhempiaan kohtaan. Olipa nuorilla käsikärrypioneereja suvussaan tai ei, he ovat kirkon jäseniä, joten käsikärrypioneerit ovat heidän hengellisiä esivanhempiaan.

Miksi Iowa?

Nykypäivän Iowa City sijaitsee Yhdysvaltojen keski-

lännen sydämessä, mutta 150 vuotta sitten se oli rajaseutua – niin kaukana lännessä kuin junalla pääsi. Useimmat varhaiset käännynnäiset, jotka leiriytyivät Iowa Cityn reunamille vuonna 1856, olivat Euroopasta tulleita siirtolaisia. He olivat jo matkustaneet kauas, eikä heillä ollut paljon rahaa vankkureiden ja tarvikkeiden ostamiseen. Iowa Cityn asukkaat suhtautuivat suvaitsevasti myöhempien aikojen pyhiin, ja pioneeripäiväkirjat kertovat iowalaisten ystävällisyydenosoituksista.

Kun presidentti Brigham Young ilmoitti matkanteon käsikärryjä käyttäen olevan halvempi ja nopeampi vaihtoehto päästä Siioniin, nämä pyhät tarttuivat siihen innokkaasti. Ensimmäinen käsikärrykomppania lähti Iowa Citystä 9. kesäkuuta 1856.

Useimmat käsikärrykomppaniat tekivät uuvuttavan matkan Suolajärven laaksoon turvallisesti, mutta Janetta McBriden ryhmällä eli Martinin komppanialla sekä Willien komppanialla oli vaikeampaa. Molemmat komppaniat joutuivat varhaisten lumimyrskyjen kouriin, ja yli 200 ihmistä kuoli. Heidän matkansa vaati suuren uhrin, joka oli mahdollista kestää vain uskomalla taivaalliseen Isään ja Hänen suunnitelmaansa. Sama usko motivoi kaikkia käsikärrykomppanioita, jotka työnsivät ja vetivät käsikärryjä matkallaan Siioniin.

Vuoden 2006 käsikärryvaellus kuului osana 150-vuotisjuhlien viettoon, jolla osoitettiin kunnioitusta tälle uskolle. Iowa Cityn vaarnan jäsenet järjestivät sellaisia tapahtumia kuten akateeminen symposiumi, pioneerifestivaali ja eri uskontojen yhteinen hartaustilaisuus. Näillä tapahtumilla osoitettiin kunnioitusta paitsi käsikärrypioneereja niin myös heitä auttaneita iowalaisia kohtaan.

Profeettaa seuraten

Vaellettuaan pitkän päivän Iowan kukkuloilla nuorilla on nyt hetki aikaa pohtia kokemustaan. Emma Pauley lukee uudelleen Eterin luvun 12, uskosta kertovan luvun, johon hän muistaa tutustuneensa seminaarissa.

”En tiedä, olisinko pystynyt kävelemään koko matkan Utahiin”, Emma sanoo, ”mutta pioneerit pystyivät siihen, ja tiedän, että se johtui heidän uskostaan. Kaikki suuret asiat tehdään uskon turvin.”

Koska käsikärrypioneereilla oli uskoa, he pystyivät vastaamaan presidentti Youngin kutsuun kokoontua Suola-järven laaksoon. Heidän esimerkkinsä ansiosta Iowa Cityn nuorten on helpompi noudattaa nykyajan profeetan neuvoja.

Yksi tapa, jolla Kameron Hansenin kaltaiset nuoret miehet voivat noudattaa profeetan neuvoa, on suorittaa Uskollisuus Jumalalle -ohjelma. Hän selittää: ”Kun ajattelen pioneereja ja heidän uhriaan, haluan täyttää vaatimukseni, jotta minäkin voin seurata profeettaa.”

Profeetan seuraaminen on tärkeää näille nuorille, ja he odottavat näkevänsä hänet seuraavana sunnuntaina juhlatakkavalkeaillassa. Mahdollisuus kuulla profeetan ääntä on juhlallisuuksien kohokohta.

Varhaiset pioneerit ovat varmaankin tunteneet samaa intoa kävellessään Suolajärven laaksoon ja tietäessään, että jokainen askel vei heitä lähemmäksi johtajaansa ja hänen äänensä kuulemista.

”Se on kuin aarre, joka odottaa minua lopussa”, sanoo Skylar Hansen Iowa Cityn 1. seurakunnasta.

Päätettyään vaelluksensa Iowa Cityn nuoret ovat nyt päässeet lähemmäs aarrettaan, mutta he eivät ole vielä perillä. Seuraava päivä on lauantai, ja työtä on vielä paljon.

Kiittäen

Vuonna 2006 Iowa Cityn vaarnan jäsenet palvelivat innokkaasti avun tarvitsijoita koko vaarnan alueella. Se oli jäsenten tapa kiittää yhteisöä, joka auttoi aikoinaan varhaisia pyhiä.

Tänään nuoret saivat mahdollisuutensa palvella. Vaikka puoli seitsemän tuntui varhaiselta ajankohdalta, Marc Humbert Iowa Cityn 1. seurakunnasta sanoi, että edellispäivän vaelluksen ansiosta hänen oli itse asiassa helpompi nousta ja lähteä palvelemaan. osallistuminen auttoi minua muistamaan, mikä on tärkeää”, hän sanoi, ”ja oli helppoa palvella.”

Marc ei ollut ainoa, joka oli innokas palvelemaan. Kaatosateesta huolimatta into oli silminnähtävää, kun nuoret vuorotellen kävivät vanhainkodeissa, pesivät poliisiautoja, täyttivät ruokahyllyjä paikallisissa yömajoissa ja siivosivat puistoa.

Tällainen palveleminen oli vähintä, mitä he voivat tehdä kiittääkseen kaupunkia, joka auttoi varhaisia pyhiä.

Käsikärryhistoria on minun historiaani

Koko perjantain kestäneen vaelluksen ja lauantain palvelemisen jälkeen nuoret ovat onnellisia siitä, että on sunnuntai – aika kuunnella profeettaa, joka on paikalla. Istuessaan nyt perheidensä kanssa juhla- takkavalkeaillassa nuoret miehet ja nuoret naiset tuntevat kiitollisuutta siitä, että he ovat oppineet ymmärtämään uudella tavalla käsikärrykomppanioiden kokemuksia. Presidentti Gordon B. Hinckleyn sanat innoittavat heitä jatkamaan käsikärrypioneerien jättämää uskon perintöä. Profeetta sanoo heille: ”Meidän täytyy aina muistella niitä, jotka maksoivat niin kauhean hinnan siitä, että laskivat perustuksen tälle suurelle myöhempien aikojen työlle.”

Iowa Citystä vuonna 1856 lähteneet pioneerit olisivat iloinneet kuullessaan nykyajan pioneereista, jotka asuvat Iowa Cityn vaarnassa. Ehkäpä heitä innoittaisi nykypäivän nuorten rohkeus näiden pyrkiessä elämään evankeliumin mukaan hyvin hämmentävässä maailmassa.

Esimerkiksi Anna Shaner tekee kovasti töitä ollakseen vanhurskas esimerkki ystävilleen ja perheelleen. Hänen uskonsa antaa hänelle voimaa, jota hän tarvitsee pysyäkseen oikealla tiellä. Hän sanoo: ”Pioneerien kokemus merkitsee minulle paljon, koska he tekivät sen minun vuokseni. Se on minun historiaani.”

Käsikärryhistoria

Tässä hieman taustaa käsikärrypioneereista:

  • Presidentti Brigham Young johti myöhempien aikojen pyhät matkustamaan Siioniin käsikärryjä vetäen, koska se oli halvempaa kuin vankkureilla matkustaminen ja useammat pyhät kykenivät tekemään matkan.

  • Käsikärrykomppanioita oli kaikkiaan 10 vuosina 1856–1860.

  • Pyhät matkustivat rautateitse Iowa Cityyn Iowan osavaltioon. Matkaan varustauduttuaan seitsemän kymmenestä käsikärrykomppaniasta lähti Iowa Citystä. Loput lähtivät Florencesta Nebraskan osavaltiosta.

  • Useimmat käsikärrypioneereista olivat siirtolaisia Euroopasta. He tulivat Englannista, Walesista, Skotlannista, Irlannista, Tanskasta, Ruotsista, Norjasta, Sveitsistä ja Italiasta.

  • Willien ja Martinin komppanioita (jotka lähtivät matkaan myöhään ja joutuivat varhaisten lumimyrskyjen kouriin) lukuun ottamatta käsikärrykomppanioiden matkalla sattui suhteellisen vähän kuolemantapauksia.

  • Vaikka käsikärrykomppanioilla oli vaikeuksia, monien usko pysyi lujana. Bunkerin komppaniaan kuulunut Priscilla M. Evans sanoi: ”Ihmiset pilkkasivat meitä, kun kävelimme kärryjämme vetäen, mutta ilma oli hyvä ja tiet erinomaiset, ja vaikka olin sairas ja olimme hyvin väsyneitä iltaisin, ajattelimme silti, että se oli loistava tapa mennä Siioniin.”

Julkaisusta LeRoy R. Hafen ja Ann W. Hafen, Handcarts to Zion, 1960.