Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma

Kätkettyjen kiilojen vaara

Presidentti Thomas S. Monson

ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Vuoden 1966 huhtikuun kirkon yleiskonferenssissa vanhin Spencer W. Kimball (1895–1985) kahdentoista apostolin koorumista piti mieleenpainuvan puheen. Hän esitti Samuel T. Whitmanin kirjoittaman kertomuksen ”Unohdetut kiilat”. Minäkin haluan lainata Whitmanin kuvausta ja kertoa sen jälkeen esimerkkejä omasta elämästäni.

Whitman kirjoitti: ”[Sen talven] lumimyrsky ei aiheuttanut yleisesti ottaen suurtakaan tuhoa. Tosin joitakin johtoja katkeili, ja liikenneonnettomuudet valtatiellä lisääntyivät äkisti. – – Tavallisesti suuri saksanpähkinäpuu olisi hyvin kestänyt sen pitkille oksille kertyneen painon. Vahingon aiheutti sen sydämessä ollut rautakiila.

Kertomus rautakiilasta alkoi vuosia sitten, jolloin valkohapsinen maanviljelijä [joka nyt asui sillä maatilalla, jolla puu kasvoi], oli pikkuinen poika isänsä pientilalla. Saha oli siirretty vasta vähän aikaisemmin pois laaksosta, ja uudisasukkaat löysivät yhä silloin tällöin työkaluja ja muita tarvekaluja eri puolilta. – –

Sinä päivänä [poika oli löytänyt] kaatokiilan – leveän, litteän ja painavan, yli 30 cm pitkän ja ankarista iskuista levinneen. [Kaatokiila, jota käytetään apuna puunkaadossa, työnnetään sahausrakoon, ja sitä isketään lekalla raon levittämiseksi.] – – Koska poika oli jo myöhässä päivälliseltä, hän pani kiilan – – isänsä portinpieleen istuttaman nuoren saksan- pähkinäpuun oksanhaaraan. Hän veisi kiilan liiteriin heti ruoan jälkeen tai joskus, kun hän kulkisi siitä ohi.

Niin poika todellakin aikoi, mutta aikomukseksi se jäi. Kun hän varttui mieheksi, [kiila] oli vieläkin oksanhaarassa, aika tiukassa. Kun hän meni naimisiin ja otti hoitaakseen isänsä tilan, kiila oli entisellä paikallaan, nyt lujasti kiinni tarttuneena. Se oli kasvanut puoliksi puun sisään sinä päivänä, kun puintiväki aterioi puun juurella. – – Sinä talvena, jolloin tuli lumimyrsky, kiila oli yhä puussa kokonaan sen sisään kasvaneena.

Keskellä talviyön jäätävää hiljaisuutta – – yksi puun kolmesta päähaarasta repesi irti rungosta ja rysähti maahan. Se aiheutti jäljelle jääneen puun latvukseen niin suuren epätasapainon, että sekin halkesi ja romahti maahan. Kun myrsky päättyi, kerran niin komeassa puussa ei ollut jäljellä pienintäkään oksaa.

Varhain seuraavana aamuna maanviljelijä meni ulos suremaan menetystään. – –

Silloin hän näki pirstoutuneessa puussa jotakin. ’Kiila’, hän mutisi itseään soimaten, ’kiila, jonka löysin eteläniityltä.’ Yhdellä silmäyksellä hänelle selvisi, miksi puu oli kaatunut. Kiila oli jäänyt kasvavan puun sisään teräpuoli ylöspäin ja estänyt siten puunsyitä kasvamasta yhteen niin kuin niiden olisi pitänyt.”¹

Elämämme kiiloja

Monien tuntemiemme ihmisten elämässä – ehkä omassa perheessämmekin – on kätkettyjä kiiloja.

Haluan kertoa teille elinikäisestä ystävästäni, joka on jo poistunut kuolevaisuudesta. Hänen nimensä oli Leonard. Hän ei ollut kirkon jäsen, vaikka hänen vaimonsa ja lapsensa olivat. Hänen vaimonsa palveli Alkeisyhdistyksen johtajana, hänen poikansa palveli kunniakkaasti lähetystyössä. Hänen tyttärensä ja poikansa solmivat avioliittonsa juhlavin seremonioin ja perustivat omat perheensä.

Kaikki, jotka tunsivat Leonardin, pitivät hänestä kuten minäkin. Hän tuki vaimoaan ja lapsiaan heidän tehtävissään kirkossa. Hän osallistui moniin kirkon järjestämiin tapahtumiin heidän kanssaan. Hän eli hyvää ja puhdasta elämää, vieläpä palvellen ja ystävällisyyttä osoittaen. Hänen perheensä ja myös monet muut ihmettelivät, miksi Leonard oli kulkenut kautta kuolevaisuuden ilman evankeliumin jäsenille tuomia siunauksia.

Ikävuosien karttuessa Leonardin terveys heikkeni. Lopulta hän joutui sairaalaan, ja hänen elämänsä läheni loppuaan. Viimeiseksi osoittautuneessa keskustelussani Leonardin kanssa hän sanoi: ”Tom, olen tuntenut sinut siitä saakka, kun olit poika. Tunnen, että minun pitää selittää sinulle, miksi en ole koskaan liittynyt kirkkoon.” Hän kertoi sitten, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut monia, monia vuosia aiemmin. Perhe huomasi vastoin tahtoaan ajautuneensa tilanteeseen, jossa heidän oli pakko myydä maatilansa, ja he olivat saaneet tarjouksen. Sitten naapurissa asuva maanviljelijä pyysi, että maatila myytäisiin sen sijaan hänelle – vaikkakin halvemmalla hinnalla – ja lisäsi: ”Olemme olleet niin läheisiä ystäviä. Jos minä omistan tilan, pystyn silloin huolehtimaan siitä.” Lopulta Leonardin vanhemmat suostuivat, ja maatila myytiin. Ostajalla – naapurilla – oli vastuullinen asema kirkossa, ja sen aikaansaama luottamus auttoi taivuttamaan perheen myymään hänelle, vaikkeivät he saaneet kaupasta yhtä paljon rahaa kuin olisivat saaneet myydessään ensimmäiselle kiinnostuneelle ostajalle. Pian kaupan solmimisen jälkeen naapuri myi sekä oman että Leonardin perheeltä hankkimansa maatilan yhtenä kokonaisuutena, mikä korotti arvon ja siten kauppahinnan mahdollisimman suureksi. Pitkään pohdittu kysymys siitä, miksei Leonard ollut koskaan liittynyt kirkkoon, oli saanut vastauksen. Hänestä tuntui aina, että hänen perhettään oli petetty.

Keskustelumme jälkeen Leonard uskoutui minulle ja kertoi, että hän tunsi suuren taakan vihdoin poistuneen, kun hän valmistautui kohtaamaan Luojansa. Tragedia on siinä, että kätketty kiila oli estänyt Leonardia kohoamasta suurempiin korkeuksiin.

Rakastamisen valinta

Tunnen erään perheen, joka tuli Amerikkaan Saksasta. Englannin kieli oli heille vaikeaa. Heillä oli vain vähän omaisuutta, mutta jokaista siunattiin tahdolla tehdä työtä ja rakastaa Jumalaa.

Perheen kolmas lapsi syntyi, eli vain kaksi kuukautta ja sitten kuoli. Isä oli huonekalupuuseppä ja teki kauniin arkun kallisarvoisen lapsensa ruumiille. Hautajaispäivä oli synkkä kuvastaen siten heidän menetyksestään tuntemaansa surua. Kun perhe käveli kappelille isän kantaessa pikkuruista arkkua, pieni joukko ystäviä oli kokoontunut yhteen. Kappelin ovi oli kuitenkin lukossa. Kiireinen piispa oli unohtanut hautajaiset. Yritykset hänen tavoittamisekseen eivät tuottaneet tulosta. Tietämättä, mitä tehdä, isä otti arkun kainaloonsa ja perhe vierellään kantoi sen kotiin kaatosateessa kävellen.

Ellei perheellä olisi ollut niin paljon luonteenlujuutta, he olisivat voineet syyttää piispaa ja kantaa kaunaa. Kun ikävä tapaus selvisi piispalle, hän kävi vierailulla perheen luona ja pyysi anteeksi. Yhä selvästi mielensä pahoittaneena mutta kyyneleet silmissään isä hyväksyi anteeksipyynnön, ja miehet syleilivät sovinnon hengessä. Ei jäänyt mitään kätkettyä kiilaa aiheuttamaan lisää suuttumuksen tunteita. Rakkaus ja hyväksyntä vallitsivat.

Henki täytyy vapauttaa vahvoista liekanaruista ja tunteista, joista ei ole milloinkaan päästetty irti, niin että elämänilo voisi keventää sielun taakkaa. Monissa perheissä on loukattuja tunteita ja haluttomuutta antaa anteeksi. Sillä, mikä riitakysymys oli, ei itse asiassa ole merkitystä. Sitä ei voida eikä sitä pitäisi jättää vahingoittamaan. Syyttely pitää haavat avoimina. Ainoastaan anteeksianto parantaa. George Herbert, 1600-luvun alkupuolella elänyt runoilija, on kirjoittanut nämä säkeet: ”Se, joka ei voi antaa anteeksi toisille, särkee sillan, jonka yli hänen itsensä on kuljettava voidakseen koskaan päästä taivaaseen, sillä jokainen tarvitsee anteeksiantoa.”

Kauniita ovat Vapahtajan sanat Hänen ollessaan kuolemaisillaan julmalla ristillä. Hän sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”²

Anteeksi antaminen

On joitakuita, joiden on vaikea antaa anteeksi itselleen ja jotka viipyvät kaikissa vajavaisuuksissaan, joita ovat havainneet. Pidän kovasti kertomuksesta uskonnollisesta johtajasta, joka meni kuolevan naisen luo yrittäen lohduttaa tätä – mutta turhaan. ”Minä olen kadotettu”, nainen sanoi. ”Olen pilannut elämäni ja kaikkien ympärilläni olevien elämän. Minulla ei ole mitään toivoa.”

Mies huomasi piirongin päällä kehystetyn kuvan, joka esitti ihastuttavaa tyttöä. ”Kuka tämä on?” hän kysyi.

Nainen piristyi. ”Hän on tyttäreni, ainoa ihana asia elämässäni.”

”Auttaisitteko häntä, jos hän olisi vaikeuksissa tai hän olisi tehnyt virheen? Antaisitteko hänelle anteeksi? Rakastaisitteko häntä siitä huolimatta?”

”Tietenkin rakastaisin!” nainen huudahti. ”Tekisin mitä tahansa hänen puolestaan. Miksi te sellaista kysytte?”

”Koska haluan teidän tietävän”, mies sanoi, ”että vertauskuvallisesti puhuen taivaallisella Isällä on piironkinsa päällä teidän kuvanne. Hän rakastaa teitä ja auttaa teitä. Kääntykää Hänen puoleensa.”

Naisen onnea varjostanut kätketty kiila oli poistettu.

Vaaran kohdatessa tai koettelemusten hetkinä sellainen tieto, sellainen toivo ja sellainen ymmärrys tuo lohtua huolten painamalle mielelle ja surevalle sydämelle. Koko Uuden testamentin sanoma henkii ihmis- sielun heräämistä. Epätoivon varjot väistyvät toivon säteiden tieltä, suru häipyy ilon tieltä ja eksyksissä olon tunne katoaa sen varmuuden tieltä, että taivaallinen Isämme välittää meistä jokaisesta.

Vapahtaja vahvisti tämän totuuden opettaessaan, ettei varpunenkaan putoa maahan Isän sallimatta. Sitten Hän päätti tämän kauniin ajatuksensa sanomalla: ”Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”³

Luin jokin aika sitten sanomalehdestä seuraavan Associated Pressin uutissähkeen. Vanhahko mies kertoi asuneensa nuoresta miehestä lähtien veljensä kanssa yhden huoneen mökissä lähellä Canisteota New Yorkin osavaltiossa. Veljensä hautajaisissa mies kertoi, että kerran nuorina miehinä riideltyään he olivat jakaneet huoneen kahtia liituviivalla, eikä kumpainenkaan ollut astunut viivan yli eikä puhunut sanaakaan toisilleen sen jälkeen – 62 vuoteen. Kuinka vahva ja tuhoisa kätketty kiila.

Alexander Pope kirjoitti: ”Erehtyminen on inhimillistä, anteeksiantaminen jumalallista.”⁴

Aloitteen tekeminen

Joskus me saatamme loukkaantua hyvin helposti. Toisissa tilanteissa olemme liian itsepäisiä hyväksymään vilpitöntä anteeksipyyntöä. Kuka alistaa oman minänsä, ylpeytensä ja loukkaantumisensa – ja astuu sitten esiin sanoen: ”Olen todella pahoillani! Olkaamme jälleen kuten ennen: ystäviä. Älkäämme siirtäkö tuleville sukupolville kaunaa, oman aikamme vihaa”? Poistakaamme kaikki kätketyt kiilat, jotka eivät saa aikaan muuta kuin tuhoa.

Mistä kätketyt kiilat ovat peräisin? Jotkin aiheutuvat selvittämättömistä kiistoista, jotka johtavat kaunaan ja edelleen tunnonvaivoihin ja katumukseen. Toiset saavat alkunsa pettymyksistä, kateudesta, väittelyistä ja kuvitelluista loukkauksista. Meidän täytyy selvittää ne – tehdä niistä loppu eikä jättää niitä jäytämään, myrkyttämään ja lopulta tuhoamaan.

Eräänä päivänä suloinen yli 90-vuotias nainen keskusteli kanssani ja kertoi yllättäen monista murheistaan. Hän mainitsi, että useita vuosia aiemmin naapurissa asunut maanviljelijä, jonka kanssa hänellä ja hänen aviomiehellään oli silloin tällöin ollut riitaa, pyysi lupaa oikaista hänen maidensa halki päästäkseen omille tiluksilleen. Nainen piti tauon kertomuksessaan ja sanoi ääni väristen: ”Tommy, en antanut hänelle lupaa kulkea maidemme poikki vaan vaadin häntä – vaikka hän kulki jalkaisin – kiertämään pitkän matkan päästäkseen maillensa. Olin väärässä ja kadun sitä. Hän on nyt kuollut, mutta voi kuinka toivon, että voisin sanoa hänelle olevani pahoillani. Kuinka toivonkaan, että saisin toisen tilaisuuden.”

Naista kuunnellessani mieleeni tulivat John Greenleaf Whittierin kirjoittamat sanat: ”Lause murheellisin, joka on koskaan soinut, on tämä: ’Niin olisi olla voinut.’”⁵

Mormonin kirjan Kolmannen Nefin kirjassa on tämä innoitettu neuvo: ”Eikä teidän keskuudessanne pidä olla kiistoja – –.

Sillä totisesti, totisesti minä sanon teille, että se, jossa on kiistelyn henki, ei ole minusta vaan on Perkeleestä, joka on kiistelyn isä, ja hän yllyttää ihmisten sydämet kiistelemään vihaisina keskenään.

Katso, minun oppini ei ole yllyttää ihmisten sydämiä vihaisina toisiaan vastaan, vaan minun oppini on, että sellaisen on loputtava.”⁶

Saanen päättää kertomukseen kahdesta miehestä, joita pidän sankareina. Heidän rohkeita tekojaan ei suoritettu kansallisessa mittakaavassa vaan rauhallisessa paikassa, joka tunnetaan Utahin Midwayna.

Kuilun ylittäminen

Useita vuosia sitten Roy Kohler ja Grant Remund palvelivat yhdessä kirkon tehtävissä. He olivat parhaat ystävykset. He olivat maanviljelijöitä ja maitotilallisia. Sitten syntyi väärinkäsitys, joka aiheutti vähäisen särön heidän välilleen.

Kun Roy Kohler myöhemmin sairastui vakavasti syöpään ja hänellä oli enää vähän elinaikaa, vaimoni Frances ja minä kävimme Royn ja hänen vaimonsa luona, ja minä annoin Roylle siunauksen. Jälkeenpäin jutellessamme veli Kohler sanoi: ”Kuulkaas, kun kerron teille yhden hienoimmista kokemuksista, mitä minulla on elämäni varrella ollut.” Sitten hän kertoi minulle erimielisyydestään Grant Remundin kanssa ja sitä seuranneesta vieraantumisesta. Hän selitti: ”Me olimme tavallaan riidoissa keskenämme.”

”Sitten”, Roy jatkoi, ”olimme juuri saaneet heinän korjatuksi talven varalle, kun eräänä yönä kuumentunut heinä syttyi itsestään palamaan, paloi ja poltti maan tasalle ladon ja kaiken, mitä siellä oli. Olin aivan poissa tolaltani”, Roy sanoi. ”En tiennyt, mitä ihmettä voisin tehdä. Yö oli pimeä lukuun ottamatta tulen hiipuvaa hiillosta. Silloin näin tiellä Grant Remundin maatilalta päin lähestyvät traktorien ja muun raskaan kaluston valot. ’Pelastuspartion’ kääntyessä pihatiellemme ja kohdatessa minut kyynelissä Grant sanoi: ’Roy, sinulla on melkoinen sotku siivottavanasi. Poikani ja minä olemme täällä. Ryhdytäänpä työhön.’” Yhdessä he kävivät käsiksi urakkaan. Kätketty kiila, joka oli lyhyen aikaa erottanut heitä, oli hävinnyt ikiajoiksi. He tekivät työtä läpi yön ja vielä seuraavana päivänä monien muiden paikkakuntalaisten liittyessä mukaan.

Roy Kohler ja Grant Remund ovat kuolleet. Heidän poikansa ovat palvelleet yhdessä seurakuntansa piispakunnassa. Pidän suuressa arvossa näiden kahden suurenmoisen perheen ystävyyttä.

Olkaamme aina esimerkillisiä kodeissamme ja uskollisia kaikkien käskyjen pitämisessä, ettemme hautoisi mielessämme kätkettyjä kiiloja vaan pikemminkin muistaisimme Vapahtajan kehotuksen: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”⁷

Ajatuksia kotiopettajille

Tutkittuasi tätä sanomaa rukouksen hengessä esitä se käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa kuulijoitasi osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä:

Pyydä yhtä perheenjäsentä sitomaan kengännauha yhdellä kädellä. Keskustelkaa siitä, kuinka kaunan kantaminen on kuin käyttäisi vain yhtä kättä ja kieltäytyisi avusta. Kerro joitakin presidentti Monsonin esimerkkejä siitä, kuinka ihmisten elämä parani heidän antaessaan anteeksi toisilleen. Pyydä toista henkilöä auttamaan kengännauhan sitomisessa. Todista, että voimme saada suurempia siunauksia antaessamme toisille anteeksi.
Tee yhteenveto kertomuksesta kiilasta ja puusta. Kysy, kuinka se, ettei anna anteeksi, on kuin jättäisi kiilan puuhun. Miten se, ettemme anna anteeksi, heikentää meitä? Kuinka anteeksiantaminen johtaa tervehtymiseen? Lue jokin presidentti Monsonin kertomuksista havainnollistaaksesi anteeksiannon tarpeellisuutta. Todista siunauksista, joita olet saanut noudattamalla Herran esimerkkiä anteeksiannosta.
Ota mukaan narua, jolla jaat huoneen kahtia. Pyydä muutamia perheenjäseniä seisomaan toisella puolen huonetta ja muita toisella. Esitä kertomus kahdesta veljeksestä. Ota naru pois, ja keskustelkaa keinoista välttää riidan henki. Lukekaa Joh. 13:35, ja anna perheenjäsenille haaste osoittaa rakkautta toisiaan kohtaan.