Kuninkaallinen papisto
Ajat voivat muuttua, olosuhteet voivat vaihtua, mutta Jumalan pappeuden todellisen haltijan tuntomerkit pysyvät muuttumattomina.
Veljet, kun katson tämän majesteettisen rakennuksen puolelta toiselle, voin vain sanoa, että te olette innoittava näky. On ihmeellistä tietää, että tuhansissa kappeleissa kautta maailman te muut Jumalan pappeuden haltijat seuraatte tätä lähetystä satelliitin välityksellä. Te edustatte monia eri kansallisuuksia ja puhutte monia eri kieliä, mutta yksi tekijä liittää meidät yhteen. Meille on uskottu pappeus ja valtuus toimia Jumalan nimessä. Me olemme saaneet pyhän luottamustehtävän. Meiltä odotetaan paljon.
Me, joilla on Jumalan pappeus ja jotka kunnioitamme sitä, olemme niiden joukossa, jotka on varattu tätä erityistä historian aikakautta varten. Apostoli Pietari kuvaili meitä Ensimmäisen Pietarin kirjeen toisen luvun yhdeksännessä jakeessa: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”
Kuinka te ja minä voisimme täyttää vaatimukset ja ansaita tuon nimityksen ”kuninkaallinen papisto”? Mitä ovat elävän Jumalan todellisen pojan ominaisuudet? Tänä iltana haluaisin meidän pohtivan vain joitakin noista ominaisuuksista.
Ajat voivat muuttua, olosuhteet voivat vaihtua, mutta Jumalan pappeuden todellisen haltijan tuntomerkit pysyvät muuttumattomina.
Saanen ehdottaa, että me jokainen omaksumme ensinnäkin näkemyksen tuntomerkin. Muuan kirjailija sanoi, että historian portti kääntyy pienten saranoiden varassa, ja niin kääntyy myös ihmisten elämä. Jos soveltaisimme tuota ohjetta elämäämme, voisimme sanoa, että olemme monien pienten päätösten lopputulos. Itse asiassa olemme valintojemme tuote. Meidän on saatava kykyä muistaa menneisyyttä, arvioida nykyisyyttä ja katsoa tulevaisuuteen tehdäksemme elämässämme sen, mitä Herra haluaisi meidän tekevän.
Teillä nuorilla miehillä, joilla on Aaronin pappeus, tulee olla kyky kuvitella mielessänne päivä, jolloin teillä on Melkisedekin pappeus, ja sitten valmistautua diakoneina, opettajina ja pappeina ottamaan vastaan Jumalan pyhä Melkisedekin pappeus. Teillä on vastuu siitä, että olette valmiit, kun saatte Melkisedekin pappeuden, että reagoitte kutsuun palvella lähetyssaarnaajana ottamalla kutsun vastaan ja sitten täyttämällä sen. Kuinka rukoilenkaan, että jokaisessa pojassa ja jokaisessa miehessä on näkemyksen tuntomerkki.
Toinen periaate, jota haluaisin tähdentää Jumalan todellisen pappeudenhaltijan ominaisuutena, on vaivannäön tuntomerkki. Ei riitä, että haluaa nähdä vaivaa ja sanoo, että me näemme vaivaa. Meidän täytyy todella nähdä vaivaa. Juuri tekemällä eikä vain ajattelemalla me saavutamme tavoitteemme. Jos jatkuvasti siirrämme tavoitteitamme, emme koskaan näe niiden täyttyvän. Joku esitti asian näin: Jos elät vain huomista varten, niin sinulla on tänään paljon tyhjiä eilisiä.1
Heinäkuussa 1976 juoksija Garry Bjorklund päätti päästä Yhdysvaltojen olympiajoukkueeseen 10 000 metrillä, mikä kilpailu juostaisiin Montrealin olympialaisissa. Mutta puolivälissä raskasta näytönantokilpailua hänen vasemmasta jalastaan lähti kenkä. Mitä te ja minä tekisimme, jos meille kävisi niin? Hän olisi varmaankin voinut luovuttaa ja lopettaa juoksemisen. Hän olisi voinut syyttää huonoa onneaan ja menettää tilaisuuden osallistua elämänsä suurimpaan kilpailuun, mutta tämä mestariluokan urheilija ei tehnyt niin. Hän juoksi ilman kenkäänsä. Hän tiesi, että hänen olisi juostava lujempaa kuin koskaan aiemmin elämässään. Hän tiesi, että hänen kilpakumppaneillaan oli nyt etu, jota heillä ei ollut kilpailun alkaessa. Siinä hän juoksi hiilimurskalla toisessa jalassa kenkä ja toinen ilman kenkää, tuli kolmanneksi ja sai tilaisuuden osallistua kilpailuun kultamitalista. Hänen oma juoksuaikansa oli paras, mihin hän oli koskaan päässyt. Hän näki vaivan, jota tarvittiin hänen tavoitteensa saavuttamiseen.
Me pappeudenhaltijat saatamme huomata, että elämässämme on hetkiä, jolloin horjumme, jolloin uuvumme tai väsymme tai jolloin koemme jonkin pettymyksen tai syvää murhetta. Kun niin tapahtuu, toivoisin, että jatkaisimme sitkeästi nähden vielä enemmän vaivaa saavuttaaksemme tavoitteemme.
Kukin meistä kutsutaan joskus johonkin tehtävään kirkossa, ehkä diakonien koorumin johtajaksi, opettajien koorumin sihteeriksi, neuvojaksi pappeudessa, luokan opettajaksi, piispaksi. Voisin mainita lisää, mutta ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olin vain 22-vuotias, kun minut kutsuttiin 67. seurakunnan piispaksi Salt Lake Cityssä. Koska seurakunnassa oli 1 080 jäsentä, vaati paljon vaivannäköä varmistua siitä, että jokainen asia, joka piti hoitaa, tuli hoidetuksi, ja jokainen seurakunnan jäsen tunsi kuuluvansa joukkoon ja koki saavansa huolenpitoa. Vaikka tehtävä oli laajuudeltaan suunnaton, en antanut sen lannistaa itseäni. Ryhdyin työhön kuten muutkin ja tein kaiken voitavani palvellakseni. Jokainen meistä voi tehdä samoin kutsumuksesta tai tehtävästä riippumatta.
Vasta viime vuonna päätin ottaa selville, kuinka monta asuintaloa oli vielä pystyssä siltä ajalta vuodesta 1950 vuoteen 1955, kun palvelin tuon alueen piispana. Ajoin hitaasti kunkin korttelin ympäri, joista silloinen seurakunta koostui. Yllätyin huomatessani etsinnässäni, että kaikista niistä omakoti- ja kerrostaloista, joissa 1 080 jäsentämme olivat asuneet, vain kolme oli vielä pystyssä. Yhdessä noista taloista nurmikko rehotti villinä, puut olivat leikkaamatta, ja huomasin, ettei siellä asunut ketään. Kahdesta muusta vielä jäljellä olevasta talosta toinen oli laudoitettu umpeen ja asumaton ja toisessa oli jonkinlaisen vaatimattoman liikeyrityksen toimisto.
Pysäköin autoni, sammutin moottorin ja istuin vain siinä pitkän aikaa. Näin sieluni silmin jokaisen omakoti- ja kerrostalon, jokaisen siellä asuneen jäsenen. Vaikka kodit ja rakennukset olivat poissa, muistot kussakin asunnossa asuneista perheistä olivat yhä hyvin eläviä. Ajattelin kirjailija James Barrien sanoja hänen kirjoittaessaan, että Jumala antoi meille muistoja, jotta meillä olisi kesäkuun ruusuja elämämme joulukuussa.2 Kuinka kiitollinen olinkaan tilaisuudesta palvella tuossa tehtävässä. Jokainen meistä voi saada sellaisen siunauksen, jos uhraamme tehtävällemme kaiken vaivannäkömme.
Jokaiselta pappeudenhaltijalta edellytetään vaivannäön tuntomerkkiä.
Kolmas periaate, jota haluaisin tähdentää, on uskon tuntomerkki. Meillä täytyy olla uskoa itseemme ja uskoa taivaallisen Isämme kykyyn siunata meitä ja ohjata meitä pyrkimyksissämme. Monta vuotta sitten psalminkirjoittaja ilmaisi erään kauniin totuuden. ”On parempi turvata Herraan kuin luottaa ihmisten apuun. On parempi turvata Herraan kuin luottaa mahtavien apuun.”3 Toisin sanoen pankaamme luottamuksemme Herran kykyyn ohjata meitä. Tiedämme, että ystävyyssuhteet voivat muuttua ja vaihtua, mutta Herra on muuttumaton.
Näytelmässään Kuningas Henrik kahdeksas Shakespeare opetti tämän totuuden kardinaali Wolseyn avulla – miehen, joka oli hyvin arvovaltaisessa ja loistavassa asemassa, koska oli ystävä kuninkaan kanssa. Kun heidän ystävyytensä päättyi, kardinaali Wolseylta vietiin hänen toimivaltansa, mikä johti arvoaseman ja arvovallan menettämiseen. Hän oli mies, joka oli saanut kaiken ja sitten menettänyt kaiken. Suru sydämessä hän esitti palvelijalleen Cromwellille täyden totuuden. Hän sanoi:
Oi, Cromwell, Cromwell!
Jumalaa jos puoliks
Niin oisin palvellut kuin kuningasta,
Hän ei mua vanhoillani syössyt ois
Näin alastonna vihamiesten käsiin.4
Luotan siihen, että meidän jokaisen täällä tänä iltana olevan sydämessä on uskon tuntomerkki.
Lisään luettelooni hyveen tuntomerkin. Herra sanoi, että meidän tulee antaa hyveen kaunistaa ajatuksiamme lakkaamatta.5
Muistan erään pappeuskokouksen, joka pidettiin Salt Lake Cityn tabernaakkelissa, kun olin Aaronin pappeuden haltija. Kirkon presidentti puhui pappeudenhaltijoille ja esitti ajatuksen, jota en ole koskaan unohtanut. Hänen sanomansa ydin oli, että miehet, jotka syyllistyvät sukupuolisyntiin tai muihin synteihin, eivät tee niin silmänräpäyksessä. Hän tähdensi, että tekojamme edeltävät ajatuksemme, ja kun teemme syntiä, se johtuu siitä, että olemme ensin ajatelleet tekevämme tuon tietyn synnin. Sitten presidentti julisti, että keino välttää synti on pitää ajatuksemme puhtaina. Pyhät kirjoitukset ilmoittavat meille, että olemme sellaisia kuin sydämessämme ajattelemme.6 Meissä täytyy olla hyveen tuntomerkki.
Ollaksemme lähetyssaarnaajia taivaallisen Isämme valtakunnassa meidän täytyy elää niin, että meillä on oikeus Hänen Pyhän Henkensä kumppanuuteen, ja meille on nimenomaan sanottu, ettei Hänen Henkensä asu epäpuhtaissa eikä epäpyhissä temppeleissä.
Lopuksi haluan lisätä rukouksen tuntomerkin. Halu olla yhteydessä taivaalliseen Isään on Jumalan pappeuden todellisen haltijan tuntomerkki.
Kun rukoilemme Jumalaa perheemme kanssa ja yksinämme, tehkäämme se uskoen ja luottaen Häneen. Muistakaamme apostoli Paavalin kehotus heprealaisille: ”Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.”7 Jos joku meistä on ollut hidas kuuntelemaan neuvoa rukoilla alati, ei ole parempaa hetkeä aloittaa kuin nyt. William Cowper julisti: ”Saatana vapisee, kun hän näkee heikoimman pyhän polvillaan.”8 Niiden, joista tuntuu, että rukous saattaa osoittaa fyysistä heikkoutta, tulee muistaa, ettei ihminen ole koskaan suurempi kuin silloin kun hän on polvillaan.
Muistakaamme siis aina:
Rukous sielun halu on
Ken sen voi selittää?
Se niin kuin liekki levoton
Rinnassa väräjää. – –
Kun vaalimme rukouksen tuntomerkkiä, saamme siunaukset, jotka taivaallisella Isällämme on meitä varten.
Yhteenvetona: Olkoon meillä näkemystä. Nähkäämme vaivaa. Olkaamme esimerkkinä uskosta ja hyveestä ja sisällyttäkäämme aina elämäämme rukous. Silloin me olemme todellakin kuninkaallinen papisto. Se olisi rukoukseni, henkilökohtainen rukoukseni tänä iltana, ja rukoilen niin koko sydämestäni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.