Sävyisyys
Herra siunatkoon teitä ja innoittakoon teitä elämään ilman vihaa.
Rakkaat veljeni, missä tahansa lienettekin, täällä konferenssikeskuksessa tai jossakin kirkon salissa kaukana merten takana. Miten merkittävää onkaan, että voimme puhua tässä konferenssikeskuksessa ja että te voitte kuulla, mitä sanomme, niinkin kaukana kuin Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa.
Olen päättänyt tänä iltana puhua vihasta. Käsitän, että tämä on hieman epätavallista, mutta arvelen sen olevan ajankohtaista.
Eräässä Vanhan testamentin sananlaskussa sanotaan: ”Sävyisyys on sankaruutta arvokkaampi, maltti enemmän kuin kaupungin valtaus” (Sananl. 16:32).
Juuri vihastuessamme joudumme hankaluuksiin. Rattiraivo, joka vaikuttaa valtateillämme, on vastenmielinen vihan ilmentymä. Uskallan väittää, että useimmat vankiloidemme vangeista ovat kärsimässä rangaistusta siksi, että he ovat tehneet jotakin ollessaan vihaisia. Vihapäissään he ovat kironneet, he ovat menettäneet itsensä hallinnan, ja on seurannut kauheita asioita. Suuttumuksen hetkiä ovat seuranneet katumuksen vuodet.
Seuraavaa tarinaa kerrotaan Charles W. Penrosesta. Hän oli käännynnäinen kirkossa ja palveli lähetyssaarnaajana Englannissa noin 11 vuoden ajan. Kun hänet vapautettiin, hän myi joitakin tavaroitaan maksaakseen matkansa Siioniin. Jotkut häntä tarkkailleista pyhistä sanoivat hänen ottaneen kirkon omaisuutta.
Tämä suututti häntä siinä määrin, että hän meni asuntonsa yläkertaan ja istuutui kirjoittamaan nämä teille tutut säkeet. (Ks. Karen Lynn Davidson, Our Latter-day Hymns: The Stories and the Messages, 1988, s. 323.)
Hallitse sä tunteitasi,
Veli, sielus lämmin on,
Vaali mietteit rinnassasi,
Elos olkoon nuhteeton.
Kouluta sä tunteitasi
Mieli tyynnä, rauhaisna,
Kiihko jäytää järkeäsi,
Aatos liikkuu alhaalla. – –
Älä tuomitse sä koskaan
Vihamiestä, ystävää,
Vaikka syytteet päätään nostaa,
Kaiken todeks ilmentää.
Kuule ensin veljen mieltä,
Anna hänen puolustaa
Itseään, niin ehkä sieltä
valo, totuus kajastaa.
Hallitse sä tunteitasi,
Veli, sielus lämmin on,
Vaali mietteit rinnassasi,
Elos olkoon nuhteeton.
(”Hallitse sä tunteitasi”, MAP-lauluja, 1974, 19.)
Monia vuosia sitten työskentelin rautateillämme. Yhtenä päivänä eräs vaihdemies kuljeskeli asemasillalla päämäärättä. Pyysin häntä siirtämään erään vaunun toiselle raiteelle. Hän joutui suunniltaan. Hän paiskasi lakkinsa kiveykselle ja hyppi ylös ja alas sen päällä kiroillen kuin juopunut merimies. Minä vain seisoin ja nauroin hänen lapselliselle käytökselleen. Huomatessaan nauruni hänkin alkoi nauraa omalle naurettavuudelleen. Sitten hän nousi hiljaisena vaihtoveturiin, ajoi sen tyhjän vaunun luo ja siirsi sen tyhjälle raiteelle.
Mieleeni tuli jae Saarnaajasta: ”Älä vähällä vihastu, sillä kauna pesiytyy tyhmän rintaan” (Saarn. 7:9).
Viha on kaikkien pahojen tekojen äiti.
Leikkasin aamun lehdestä kertomuksen, joka alkoi tällä väittämällä:
”Yli puolet amerikkalaisista, jotka olisivat saattaneet juhlia 25. hääpäiväänsä vuoden 2000 jälkeen, ovat eronneet, asuvat erillään tai ovat jääneet leskeksi ennen tämän virstanpylvään saavuttamista” (Sam Roberts, ”Most U.S. Marriages Don’t Get to Silver”, Deseret Morning News, 20. syyskuuta 2007, s. A1).
Leskeksi jääminen ei tietenkään ole osapuolten päätettävissä, mutta avioero ja asumusero ovat.
Avioero on liian usein vihan katkeraa hedelmää. Mies ja nainen rakastuvat, kuten sanotaan; kumpikin on hurmaava toisen silmissä; he tuntevat romanttisia tunteita yksinomaan toisiaan kohtaan; he venyttävät rahavarojaan ostaakseen timanttisormuksen; he menevät naimisiin. Kaikki on autuutta – tai siis, jonkin aikaa. Sitten pienet merkityksettömät teot johtavat arvostelemiseen. Pieniä puutteita suurennellaan isoiksi vikojen kaivelun ryöpyiksi; suhde kariutuu, he muuttavat erilleen, ja kaunaa ja katkeruutta tuntien he sitten eroavat.
Tämä kaava toistuu tuhansissa tapauksissa yhä uudestaan. Se on traagista, ja kuten olen sanonut, se on useimmissa tapauksissa vihan katkeraa hedelmää.
Ajattelen omaa avioliittoani. Iankaikkinen kumppanini kuoli kolme ja puoli vuotta sitten. Mutta me elimme yhdessä 67 vuotta. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, että meillä olisi koskaan ollut riitaa. Hän matkusti kanssani ja puhui jokaisella mantereella vedoten itsehillinnän, ystävällisyyden ja rakkauden osoittamisen puolesta.
Eräässä pienessä julkaisussa, joka tuli minulle joitakin vuosia sitten, kirjoitettiin seuraavaa:
Kerran eräs mies, jota oli parjattu eräässä sanomalehdessä, tuli Edward Everettin luo kysymään, mitä tehdä asialle. Everett sanoi: ”Älä tee mitään! Puolet niistä, jotka ostivat lehden, eivät koskaan huomanneet artikkelia. Puolet niistä, jotka huomasivat sen, eivät lukeneet sitä. Puolet niistä, jotka lukivat sen, eivät ymmärtäneet sitä. Puolet niistä, jotka ymmärsivät sen, eivät uskoneet sitä. Puolet niistä, jotka uskoivat sen, ovat joka tapauksessa merkityksettömiä.” (”Sunny Side of the Street”, marraskuu 1989; ks. myös Zig Ziglar, Staying Up, Up, Up in a Down, Down World, 2000, s. 174.)
Niin monet meistä tekevät suuren numeron vähäpätöisistä asioista. Me loukkaannumme niin helposti. Onnellinen on se, joka osaa kevyesti sivuuttaa toisen ihmisen loukkaavat huomautukset ja jatkaa elämäänsä.
Jos kaunojen annetaan jäädä kalvamaan, ne voivat kasvaa vakaviksi ongelmiksi. Vakavan sairauden tavoin ne voivat kokonaan viedä meidän aikamme ja huomiomme. Guy de Maupassant on kirjoittanut mielenkiintoisen novellin, joka valaisee tätä.
Siinä kerrotaan mestari Hauchecornesta, joka meni toripäivänä kauppalaan. Hän sairasti reumatismia, ja kompuroidessaan eteenpäin hän huomasi maassa edessään narunpätkän. Hän nosti sen maasta ja laittoi sen huolellisesti taskuunsa. Hänen vihamiehensä, satulaseppä, näki hänen tekevän niin.
Samaan aikaan määrille ilmoitettiin lompakon katoamisesta. Ihmiset olettivat, että Hauchecorne olikin nostanut maasta juuri kyseisen lompakon, ja häntä syytettiin sen ottamisesta. Hän kielsi syytökset kiivaasti. Kun hänen vaatteensa tutkittiin, löytyi vain narunpätkä. Häneen kohdistunut panettelu vaivasi häntä kuitenkin niin kovasti, että siitä tuli hänelle pakkomielle. Minne tahansa hän menikin, hän näki vaivaa kertoakseen ihmisille siitä. Hänestä tuli sellainen maanvaiva, että ihmiset vastustivat häntä äänekkäästi. Se teki hänet sairaaksi.
”Mestari tunsi silloin pistoksen aivan sielunsa pohjalla ja se heikensi häntä. Joulukuun loppupuolella hän kävi vuoteeseen.
Hän kuoli tammikuun ensimmäisinä päivinä, mutta vielä kuolinhoureissaan hän vakuutti viattomuuttaan toistellen:
– Pieni naru… pieni naru… tässä se on, herra määri.” (Ks. ”Naru”, Koru ja muita novelleja, suom. Reino Hakamies, 1980, s. 1–9.)
Kerrotaan, että toimittajat haastattelivat erästä miestä hänen syntymäpäivänään. Hän oli saavuttanut korkean iän. Häneltä kysyttiin, kuinka hän oli päässyt siihen.
Mies vastasi: ”Kun vaimoni ja minä menimme naimisiin, päätimme, että jos koskaan joutuisimme riitaan, toinen meistä lähtisi ulos. Pitkän ikäni salaisuus on siinä, että olen saanut kaikkina avioliittovuosinani paljon raitista ilmaa.”
Joissakin olosuhteissa viha saattaa olla perusteltua. Pyhät kirjoitukset kertovat meille, että Jeesus ajoi rahanvaihtajat temppelistä sanoen: ”’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te teette siitä rosvojen luolan.” (Matt. 21:13.) Mutta tämänkin Hän puhui pikemminkin ojennuksena kuin hillitsemättömän vihan purkauksena.
Rakkaat veljeni, puheeni päätteeksi pyydän teitä hallitsemaan mielenne, pukemaan kasvoillenne hymyn, joka pyyhkii pois vihan; puhumaan rakkauden ja rauhan, arvostuksen ja kunnioituksen sanoin. Jos teette niin, teidän ei tarvitse katua elämässänne. Avioliittonne ja perhesuhteenne säilyvät. Olette paljon onnellisempia. Teette enemmän hyvää. Tunnette rauhaa, joka on ihmeellistä.
Herra siunatkoon teitä ja innoittakoon teitä elämään ilman vihaa, ilman minkäänlaista katkeruutta, ja sen sijaan auttamaan toisia osoittaen ystävyyttä, arvostusta ja rakkautta. Tämä on nöyrä rukoukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.