Kestämme yhdessä

Piispa Richard C. Edgley

ensimmäinen neuvonantaja johtavassa piispakunnassa

Seurakunta on järjestetty huolehtimaan niiden tarpeista, jotka kohtaavat jopa kaikkein vaikeimpia ja sydäntä särkevimpiä koettelemuksia.

Pari vuotta sitten eräs paikallisen sanomalehden humoristinen kolumnisti kirjoitti vakavasta ja ajatuksia herättävästä aiheesta. Lainaan tätä artikkelia: ”Kirkossa käyvä mormoni Utahissa merkitsee sitä, että asuu niin lähellä seurakunnan muita jäseniä, ettei paljoakaan pääse tapahtumaan ilman että koko seurakunta tietäisi siitä enintään viidessä minuutissa.”

Kirjoittaja jatkaa: ”Tämänkaltainen vieri vieressä asuminen voi olla tungettelevaa. – – Se sattuu olemaan myös suurimpia vahvuuksiamme.”

Kirjoittaja jatkaa sanomalla: ”Tiistaina satuin näkemään töissä televisiosta keskipäivän uutislähetyksen. Eräs pakettiauto oli tuhoutunut liikenneonnettomuudessa aivan täysin. Nuorta äitiä ja kahta pientä lasta oltiin kiidättämässä ensiapuasemille helikopterilla ja ambulanssilla. – – Muutaman tunnin kuluttua sain tietää, että pakettiauto kuului nuorelle avioparille, joka asui minua vastapäätä Herrimanissa – Eric ja Jeana Quigleylle.

Sen lisäksi että näen Quigleyjä kirkossa, – – söimme onnettomuutta edeltävänä iltana heidän kanssaan päivällistä naapureiden juhlissa. Lastenlapsemme leikkivät Bianca- ja Miranda-tyttärien kanssa. – –

Vuoden ja kahden kuukauden ikäinen Miranda sai vakavia vammoja päähän ja kuoli kolme päivää myöhemmin Alkeisyhdistyksen lastensairaalassa.

Tässä tulee mukaan kuvaan se, mitä hyötyä – – uteliaisuudesta on. Vaikka onnettomuus tapahtui usean mailin päässä kotoa, pöly ei sananmukaisesti ollut ehtinyt laskeutua, kun jo joku seurakuntalaisista oli pysähtynyt auttamaan onnettomuuden uhreja. Loput seurakuntalaisista saivat tietää onnettomuudesta ennen kuin poliisi ja ensihoitajat ehtivät paikalle.

Seurakuntalaisia meni kaikkiin kolmeen sairaalaan, he ilmoittivat Ericille töihin ja järjestäytyivät työryhmiksi. Ihmiset, jotka eivät päässeet vastaamaan välittömiin tarpeisiin, yrittivät kuumeisesti keksiä muita tapoja auttaa.

Kahden vuorokauden kuluessa Quigleyjen pihanurmikko oli leikattu, koti siivottu, pyykit pesty, jääkaappi täytetty ja sukulaiset ruokittu, ja paikalliseen pankkiin oli avattu varainkeruutili. Jos heillä olisi ollut koira, olisimme kylvettäneet senkin.”

Kirjoittaja lopettaa tähän oivaltavaan kommenttiin: ”Siinä seurakuntamikroskoopissa, jonka alla seurakuntamme elää, on myönteinenkin puoli. – – Se, mitä tapahtuu muutamalle, tapahtuu kaikille.” (”Well-Being of Others Is Our Business”, Salt Lake Tribune, 30. heinäkuuta 2005, s. C1.)

Myötätunto ja palvelu, jota huolehtivat seurakuntalaiset tarjosivat tämän traagisen onnettomuuden takia, ei liity ainoastaan tähän nimenomaiseen tapahtumaan. Mormonin kirjan profeetta Alma selitti Kristuksen tuleville seuraajille: ”Koska te haluatte tulla Jumalan lammastarhaan ja tulla nimitetyiksi hänen kansakseen ja olette halukkaita kantamaan toistenne kuormia, jotta ne olisivat keveitä; niin, ja olette halukkaita suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 18:8–9), niin siinä tapauksessa, kuten Alma selitti, he olivat valmiita kastetta varten. Tämä pyhien kirjoitusten kohta laskee perustan mitä myötätuntoisimmalle palvelemiselle ja huolenpidolle.

Seurakunta on järjestetty huolehtimaan niiden tarpeista, jotka kohtaavat jopa kaikkein vaikeimpia ja sydäntä särkevimpiä koettelemuksia. Piispa, jota pidetään usein seurakunnan ”isänä”, tarjoaa neuvoja ja voimavaroja. Lähellä ovat kuitenkin myös Melkisedekin ja Aaronin pappeuden johtajat, Apuyhdistyksen johtokunta, kotiopettajat, kotikäyntiopettajat ja seurakuntalaiset – aina seurakuntalaiset. Hädän hetkinä he ovat kaikki valmiina tarjoamaan lohtua ja osoittamaan myötätuntoa.

Omassa lähinaapurustossamme olemme saaneet oman osamme sydäntä raastavista murhenäytelmistä. Vuoden 1998 lokakuussa 19-vuotias Zac Newton, joka asui vain kolme taloa meistä itään, sai surmansa traagisessa auto-onnettomuudessa.

Vajaat kaksi vuotta myöhemmin heinäkuussa 19-vuotias Andrea Richards, joka asui aivan Newtoneita vastapäätä, sai surmansa auto-onnettomuudessa.

Eräänä lauantai-iltapäivänä vuoden 2006 heinäkuussa Travis Bastian, 28-vuotias kotiin palannut lähetyssaarnaaja, sekä hänen 15-vuotias sisarensa Desiree, jotka asuivat toisella puolen katua pari taloa meistä pohjoiseen, saivat surmansa hirvittävässä auto-onnettomuudessa.

Kuukausi myöhemmin vuoden 2006 elokuussa 32-vuotias Eric Gold, joka varttui aikuiseksi naapurissamme, kohtasi ennenaikaisen kuoleman. Ja muutkin tässä naapurustossa ovat kärsineet sydäntä raastavia kokemuksia, jotka he ovat kestäneet itsekseen ja joista tietävät vain he itse ja Jumala.

Voisi olettaa, että viiden nuoren menettäminen on epätavallinen määrä koettelemuksia yhden pienen naapuruston osalle. Minä haluan ajatella, että lukumäärä vain tuntuu suurelta läheisen, huolehtivan seurakunnan takia, jonka jäsenet tietävät, milloin on pakottava tarve. Tällaisessa seurakunnassa jäsenet seuraavat Alman ja Vapahtajan kehotusta – jäsenet välittävät ja rakastavat ja kantavat toistensa kuormia, he ovat halukkaita suremaan surevien kanssa, he ovat halukkaita lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa, he kestävät yhdessä.

Jokaisessa näistä tapauksista näimme sellaisen rakkauden, palvelun ja myötätunnon tulvan, että se innoitti kaikkia. Piispat tulivat paikalle, koti- ja kotikäyntiopettajat ryhtyivät toimeen ja Melkisedekin ja Aaronin pappeuden koorumit sekä Apuyhdistys järjestäytyivät huolehtimaan sekä hengellisistä että ajallisista tarpeista. Jääkaappeja täytettiin, koteja siivottiin, nurmikoita leikattiin, pensaita tasoitettiin, aitoja maalattiin, siunauksia annettiin, ja tarjottiin helliä olkapäitä, joita vasten itkeä. Jäseniä oli kaikkialla.

Jokaisessa näistä tapauksista perheet, jotka olivat menettäneet rakkaan jäsenen, ilmaisivat yhä suurempaa uskoa, yhä suurempaa rakkautta Vapahtajaa kohtaan, yhä suurempaa kiitollisuutta sovituksesta sekä syvää kiitollisuutta organisaatiosta, joka vastaa jäsentensä syvimpiin emotionaalisiin ja hengellisiin tarpeisiin. Nykyään nämä perheet kertovat siitä, kuinka he vastoinkäymistensä myötä tulivat tuntemaan Herran. He kertovat monista suloisista kokemuksista, joita koitui heidän tuskastaan. He todistavat, että syvästä surusta voi kasvaa esiin siunauksia. He ylistävät Herraa ja toistaisivat Jobin sanat: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21.)

Kannettuamme seurakunnan jäseninä toinen toisemme taakkoja olemme oppineet muutamia asioita:

1. Herran järjestelmä on täysin sopiva jakamaan tiedon sekä huolehtimaan niistä, joilla on suurimpiakin emotionaalisia ja hengellisiä tarpeita.

2. Vastoinkäymiset voivat tuoda meitä lähemmäksi Jumalaa sekä saada meidät uudella ja oivaltavalla tavalla arvostamaan rukousta sekä sovitusta, joka käsittää tuskat ja kärsimykset kaikissa niiden ilmenemismuodoissa.

3. Jäsenet, jotka kohtaavat murhenäytelmän omakohtaisesti, kokevat usein, että heidän kykynsä rakastaa, osoittaa myötätuntoa ja ymmärrystä kasvaa. He ovat ensimmäisiä, viimeisiä ja usein parhaita auttajia antamassa lohtua ja osoittamassa myötätuntoa muille.

4. Seurakunta, samoin kuin perhe, tulee läheisemmäksi, kun se kestää yhdessä – se, mitä tapahtuu yhdelle, tapahtuu kaikille.

5. Ja mikä kenties tärkeintä, meistä jokainen voi olla myötätuntoisempi ja huolehtivampi, koska meillä jokaisella on ollut omat henkilökohtaiset koettelemuksemme ja kokemuksemme, joista ammentaa. Voimme kestää yhdessä.

Minä riemuitsen siitä, että kuulun niin rakastavaan ja huolehtivaan organisaatioon. Kukaan ei osaa paremmin kantaa toinen toisensa kuormia, surra surevien kanssa ja lohduttaa niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa. Minä haluan kutsua sitä ”yhdessä kestämiseksi”. Se, mitä tapahtuu yhdelle, tapahtuu kaikille. Me kestämme yhdessä.

Rukoilen, että voimme olla välineenä keventämässä toisten kuormaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.