Jouluihme
Talvi on kylmää aikaa vuodesta Moskovan lähetyskentällä Venäjällä. Lähetyssaarnaajan mielestä se tuntuu joskus pitävän paikkansa paitsi sään niin myös ihmisten suhteen. Heistä tulee sisäänpäin kääntyneitä. Jokainen näyttää kiiruhtavan töiden jälkeen kotiin. Ihmiset sairastavat, tiet ovat hirveän liukkaita ja pakkanen puree armottomasti jokaista suojaamatonta kohtaa ihossa. Hymyt ovat harvassa.
Toverini ja minä olimme tällaisissa oloissa talvella 2005. Halusimme piristää ihmisiä kertomalla sanomaamme uskosta, toivosta ja rakkaudesta, mutta kukaan ei halunnut kuunnella. Ja jos olen rehellinen, mielialani ei ollut kovinkaan kummoinen. En voinut mitään sille, että tunsin itseni lannistuneeksi. Päivä toisensa jälkeen kävelimme jalat luihin ja ytimiin asti jäässä kylmillä kaduilla etsimässä ihmisiä, joita voisimme opettaa. Masentavista olosuhteistamme huolimatta emme halunneet antaa periksi. Joulu oli tulossa, ja me halusimme auttaa ihmisiä tuntemaan joulun hengen. Mutta kuinka?
Eräänä iltana, kun olimme junassa palaamassa kotiin, junanvaunuun tuli pieni muusikkoryhmä. He soittivat hienosti, mutta yllätyksekseni heidän esityksellään ei ollut vaikutusta kehenkään. Ehkäpä pari ihmistä antoi heille joitakin kolikoita taskustaan, mutta loput vain tuijottivat ulos kuuraisista ikkunoista. Minun kävi sääliksi soittajia ja annoin heille muutaman kolikon.
Pian saavuimme asuntomme lähellä olevalle asemalle ja juoksimme kotiin. Heti kun olin sulkenut asunnon oven, puhelin soi. Nostin kuulokkeen ja tunnistin piirijohtajamme äänen. Meillä piti olla sinä päivänä mietittynä ideoita siihen, kuinka lähetyssaarnaajina viettäisimme joulua. Olin kokonaan unohtanut sen, mutta en halunnut hänen tietävän sitä. Yrittäessäni keksiä jotakin ideaa muistin muusikkoryhmän ja ehdotin, että piirimme voisi laulaa joululauluja junissa. Voisin säestää heitä viululla. Yllätyksekseni ja kenties myös kauhukseni piirijohtajamme ihastui ajatukseen. Sovimme päivän. ”Mitä oikein ajattelin!” sanoin itselleni muistaessani, ettei kolmella piirimme lähetyssaarnaajista ollut lainkaan sävelkorvaa.
Sovittu päivä tuli, ja lähetyssaarnaajat tapasivat asemalaiturilla. Aurinko oli laskenut kauan sitten, ja oli hirvittävän kylmä. Jalkani olivat jo kohmeessa. Harjoittelimme noin viiden minuutin ajan, kunnes juna mateli hitaasti laituriin. Me työnnyimme avoimista ovista sisään mielissämme siitä, että pääsimme pois kylmästä tuulesta ja tuiskusta. Otin viuluni kotelosta ja rukoilin mielessäni, että Jumala koskettaisi kuulijoiden sydäntä.
Kun nousimme junaan, useimmat ihmiset eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Sormeni eivät olleet vielä lämmenneet, joten alkaessani soittaa viulun ääni kuulosti hyvin koruttomalta mutta hyvin läpitunkevalta. Äkkiä tunnelma junanvaunussa muuttui. Se oli melkein kuin jotakin, jonka saattoi tuntea ilmassa. Matkustajat tuntuivat pidättelevän hengitystään. Muut lähetyssaarnaajat liittyivät mukaan laulaen ”Jouluyö, juhlayön” sanoja:
Jouluyö, juhlayö!
Päättynyt kaikk on työ.
Kaks vain valveill on puolisoa
Lapsen herttaisen nukkuessa
Seimikätkyessään,
Seimikätkyessään.1
Kun minä soitin ja muut lähetyssaarnaajat lauloivat, kukaan junanvaunussa ei sanonut sanaakaan. Lopettaessamme laulun katselin ihmisten kasvoja ympärilläni. Jokainen katsoi meitä tarkkaavaisesti. Monien naisten poskille vieri kyyneliä. Jonkin aikaa oli hiljaista aivan kuin kukaan ei olisi halunnut keskeyttää hetkeä. Viimein eräs junanvaunun perällä seisova mies huudahti: ”He ovat pyhimyksiä, aitoja pyhimyksiä!” Kaikki alkoivat taputtaa.
Kävellessämme pitkin käytävää monet ihmiset halusivat antaa meille rahaa. Kun emme ottaneet sitä vastaan, he kaikki yllättyivät vielä enemmän. Kuulin jonkun sanovan hiljaa: ”Tällaista ei vain tapahdu.” Yksi mies yritti jopa antaa meille tuhat ruplaa ja järkyttyi, kun emme suostuneet ottamaan rahaa. Sen sijaan tarjosimme hänelle kampanjakortin, jonka hän otti mielellään. Pian muutkin matkustajat alkoivat pyydellä kampanjakortteja. He kyselivät myös kirkosta ja meistä. Tuntui että kaikkialla, minne katsoimme, meitä oli vastassa hymyileviä kasvoja ja lämpimiä tervehdyksiä. Junanvaunun toisessa päässä toivotimme matkustajille hyvää joulua ja vilkutimme hyvästiksi uusille ystävillemme.
Oven toisella puolen katsoimme toisiamme epäuskon vallassa. ”Mitä juuri tapahtui?” kyselimme. Sitten kaksin verroin innokkaampina astuimme sisään seuraavasta ovesta. Ensin matkustajat eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota, mutta kun olimme esittäneet laulun, heidän reaktionsa oli yhtä ihmeenomainen. Lopun iltaa etenimme junanvaunusta toiseen kokien saman jokaisessa vaunussa. Koskaan aiemmin en ollut kokenut sellaista hyväksyntää ja rakkautta.
Palatessamme sinä iltana kotiin tajusin, että olin kokenut musiikin, Vapahtajastamme kertovan sanoman ja joulun hengen aikaansaaman ihmeen. Jopa kylmimpinäkin aikoina elämässämme Herran mukanaolo voi lohduttaa meitä. Kuinka siunattu olinkaan, kun olin saanut nähdä, kuinka valtavasti ihmiset voivat muuttua Hengen vaikutuksesta. Tulen aina muistamaan sen illan ja vaalimaan sitä sydämessäni. Saakoon Henki aina aikaan sellaisia ihmeitä!
Kuvitus Gregg Thorkelson