Kokoontukaa temppeliin
Kun Benedito Carlos do Carmo Mendes Martins päätti viedä perheensä lähimpään temppeliin vuonna 1992, hänen piti saada 15 päivän vapaa työstä tehdäkseen vaivalloisen edestakaisen matkan sinne kotoaan Manausista Pohjois-Brasiliasta. Hänen työpaikallaan oli kuitenkin silloin kiireinen aika, ja hänen esimiehensä kieltäytyi antamasta hänelle vapaata.
Koska perhe oli valmistautunut, uhrannut ja säästänyt rahaa matkan tekemiseen, he rukoilivat, että he pääsisivät silti jollakin tavoin lähtemään. Heidän rukouksiinsa vastattiin pian.
”Päivää ennen matkaa minulla havaittiin loisia”, veli Martins sanoi. ”Olin todella iloinen siitä, että olin sairas!”
Hänen lääkärinsä määräsi heti lääkityksen ja kahden viikon sairausloman, jonka hänen työnantajansa oli lain mukaan velvoitettu antamaan. Perhe lähti seuraavana päivänä kohti temppeliä.
”Otin lääkkeet mukaani ja sain matkan aikana ruiskeita”, veli Martins sanoi. Heidän palatessaan loiset olivat poissa.
”Tulin kotiin mukanani usko temppelin toimituksiin ja todistus niistä”, hän sanoi, ”etenkin toimitukseen, jossa minut sinetöitiin vaimooni ja kolmeen lapseemme.”
Ennen kuin Manausista tuli osa Venezuelassa sijaitsevan Caracasin temppelin piiriä vuonna 2005, lähin temppeli oli São Paulossa Kaakkois-Brasiliassa tuhansien kilometrien päässä. Jotkut myöhempien aikojen pyhät Manausissa halusivat niin päättäväisesti mennä temppeliin, että he myivät kotinsa, kulkuvälineensä, työkalunsa – kaiken, millä oli rahallista arvoa – saadakseen rahaa.
São Pauloon päästäkseen jäsenet matkustivat veneellä Rio Negroa pitkin lähimpään kohtaan, jossa joki yhtyy Amazoniin, ja sieltä itään Rio Madeiralle – noin 70 mailin (115 km) päähän. Sieltä he matkustivat yli 600 mailia (965 km) lounaaseen Rio Madeiraa pitkin Pôrto Velhon kaupunkiin. Siellä he nousivat linja-autoon ja matkasivat vielä 1 500 mailia (2 400 km) São Pauloon. Palveltuaan Herran huoneessa he tekivät seitsemän päivää kestävän paluumatkan.
Kun Manausin pyhät valmistautuivat ensimmäiselle matkalleen Caracasin temppeliin, he olivat hyvin onnellisia julistaessaan: ”Nyt meiltä kestää enää 40 tuntia päästä temppeliin!” Caracasiin päästäkseen pyhien oli tehtävä tuhannen mailin (1 600 km) linja-automatka, jonka aikana matkattiin Amazonin viidakon asumattomien osien halki ja Brasilian ja Venezuelan välisellä rajalla vaihdettiin suuremmasta linja-autosta pienempään. Etäisyys oli lyhyempi, mutta matka edellytti yhä melkoista rahallista uhrausta sekä passien hankkimisesta johtuvia lisäkustannuksia.
Aloittaessaan matkan pyhät lauloivat: ”Nouskaa pyhät, temppeliin käykää”1. Säilyttääkseen kunnioituksen ja pitääkseen mielessään matkansa tarkoituksen he pitivät linja-autossa takkavalkeailtoja ja katselivat kirkon elokuvia kuten elokuvan The Mountain of the Lord [Herran vuori].
Tuolla ensimmäisellä matkalla olleiden kokoamassa päiväkirjassa kirkon jäsenet muistelivat siunauksiaan, eivät uhrauksiaan. Eräs sisar kirjoitti: ”Tänään menen temppeliin ensimmäisen kerran. Eilen vietin kirkon jäsenyyden 20-vuotispäivääni – niin monta odotuksen ja valmistautumisen tuntia, päivää ja vuotta. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta ja iloa ystävistäni, pappeusjohtajistani ja etenkin Jeesuksesta Kristuksesta, Hänen sovituksestaan ja tästä tilaisuudesta mennä taivaallisen Isäni huoneeseen.”
Eräs veli, joka sinetöitiin sillä matkalla vaimoonsa ja lapsiinsa, sanoi, että temppeli antoi hänelle välähdyksen iankaikkisuudesta. ”Olen aivan varma siitä, että jos me pidämme temppelissä tekemämme liitot, me olemme onnellisempia ja elämme yltäkylläisemmin”, hän kirjoitti. ”Rakastan perhettäni ja teen kaiken voitavani, että voin pitää heidät luonani selestisessä valtakunnassa.”
Manausin lähetyskenttä perustettiin 1. heinäkuuta 1990 evankeliumin viemiseksi kuuteen osavaltioon Pohjois-Brasiliassa. Tuolloin kirkko oli suhteellisen tuntematon noissa osavaltioissa, ja niissä oli vähän jäseniä. Mutta kuten Herra julisti Mormonin kirjassa, niin ne, jotka tekevät parannuksen ja tulevat Hänen luokseen, luetaan Hänen kansansa joukkoon myöhempinä aikoina (ks. 3. Nefi 16:13).
Nykyään Manausin kaupungissa, joka kuuluu Amazonasin osavaltioon, on kahdeksan vaarnaa, läheisissä osavaltioissa niitä on lisää, ja lähetyskentän alueeseen kuuluu seitsemän piiriä. Kun tarkastelen kirkon kasvua ja osaa, joka temppeleillä on Herran pyrkimyksissä koota lapsensa, mieleeni tulee Hänen lupauksensa Mormonin kirjassa: ”Niin, ja silloin työ alkaa kaikkien kansakuntien keskuudessa Isän raivatessa tien, niin että hänen kansansa voidaan koota kotiin perintömaahansa” (3. Nefi 21:28).
Ollessani lähetysjohtajana Manausissa vuosina 1990–1993 näin monien amazonasilaisten omaksuvan Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin periaatteet, liittyvän kirkkoon ja tulevan ”osallisiksi liitosta” (3. Nefi 21:22). Sen seurauksena pappeuden voima alkoi siunata heidän elämäänsä ja perheitään – etenkin temppelitoimitusten myötä.
Kirkon jäsenet Pohjois-Brasiliassa riemuitsivat toukokuussa 2007, kun ensimmäinen presidenttikunta ilmoitti, että Brasilian kuudes temppeli rakennettaisiin Manausiin. Martinsin perheelle ja kasvavalle joukolle myöhempien aikojen pyhiä Pohjois-Brasiliassa temppelin saaminen Manausiin on suuri siunaus. Temppelissä käyminen vaatii kuitenkin edelleenkin suuria uhrauksia monilta pyhiltä eri puolilla maailmaa.
Osoittakoot ne meistä, jotka asuvat lähellä temppeliä, kiitollisuutensa käymällä temppelissä useammin. Ja jäljitelkäämme me, kuten pyhät Pohjois-Brasiliassa, niiden nefiläisten esimerkkiä, jotka ”ponnistelivat tavattomasti” kokoontuakseen temppeliin, ”voidakseen olla – – sillä paikalla, missä Jeesus näyttäytyisi väkijoukolle” (3. Nefi 19:3).
Kuvitus Steve Kropp
Luonnos Manausin temppelistä Craig Lofgreen
Arkkitehtiluonnos Manausiin Brasiliaan rakennettavasta temppelistä.