Tilaa majapaikassa
Artikkeli ”Tilaa majapaikassa” julkaistiin alun perin teoksessa Christmas Treasures, 1994.
Kirkkaana, kirpeänä talvisena iltapäivänä suuntasimme automme kohti lähetyskotia Bordeaux’ssa Ranskassa. Oli joulukuun 24. päivä 1990, ja me olimme menossa jouluksi kotiin.
Vaimoni Kathy ja minä sekä neljä lastamme – 14-vuotias Camey, 13-vuotias Brandt, 10-vuotias Kristen ja 8-vuotias Derek – olimme juuri kokeneet ikimuistoisen viikon. Koska välimatkat lähetyskentällämme olivat pitkiä, emme olleet kutsuneet lähetyssaarnaajia yhteen viettämään joulua. Sen sijaan olimme perheenä matkustaneet jokaiseen kaupunkiin lähetyskentällä tuoden tunteen perheen yhdessäolosta ja lasten esittämän erityisen jouluohjelman. Perheemme oli riemuinnut jokaisen lähetyssaarnaajan kanssa suurenmoisesta etuoikeudesta kertoa Kristuksen palautetusta evankeliumista tähän ihanaan aikaan vuodesta.
Viimeisenä päivänämme mukanamme oli neljä hienoa lähetyssaarnaajaa. Suuri sininen nyt täpötäysi auto oli täynnä myös joulun henkeä, ja joululaulut ja lempikertomukset saivat matkan kulumaan nopeasti. Kristen ja Derek alkoivat jännittää tunti tunnilta yhä enemmän, kun he odottivat yllätyksiä, joita jouluaamu toisi. Saatoimme melkein haistaa kalkkunapäivällisen, jota paluutamme odottava suurenmoinen lähetyssaarnaajapariskunta valmisti lähetyskodissa. Ilmassa oli joulun tuntu.
Vasta myöhään iltapäivällä tajusimme, että meillä saattaisi olla ongelma. Suuren osan aamua meillä oli ollut hieman vaikeuksia, kun vaihdoimme vaihteita autossamme. Olimme pysähtyneet tarkistamaan vaihteistoöljyn määrän, mutta kaikki näytti olevan kunnossa. Nyt kun oli tulossa pimeä ja olimme edelleen kahden tunnin ajomatkan päässä Bordeaux’sta, kolmos-, nelos- ja viitosvaihde lakkasivat kokonaan toimimasta.
Köröttelimme puiden reunustamaa maalaistietä kakkosvaihteella. Siinä kunnossa olevalla autolla olisi mahdotonta ajaa Bordeaux’hon, ja etsimme mahdollista apua. Ensimmäinen toivomme oli lähikauppa, joka valmistautui juuri sulkemaan ovensa. Kyselin mahdollisten autonvuokrausyritysten sijaintia tai lähellä olevia rautatieasemia. Olimme kuitenkin kaukana kaikenkokoisista kaupungeista, eivätkä kysymykseni juurikaan tuottaneet tulosta.
Palasin autolle. Huoli ja pettymys näkyivät nuorempien lastemme kasvoilla. Eivätkö he ehtisi kotiin jouluaattona? Viettäisivätkö he tämän vuoden tärkeimmän yön täpötäydessä lähetyskentän autossa? Tuotuaan onnea ja iloa lähetyssaarnaajille, jotka olivat kaukana kotoa, joutuisivatko he sitten viettämään joulun unohdetulla Ranskan maalaistiellä kaukana omasta kodistaan?
Kristen tiesi, keneltä voisimme pyytää apua, ja ehdotti heti rukousta. Olimme perheenä rukoilleet monta kertaa apua tarvitsevien puolesta – lähetyssaarnaajien, tutkijoiden, kirkon jäsenten, johtajiemme, ranskalaisten, oman perheemme puolesta. Painoimme päämme rukoukseen ja pyysimme nöyrästi apua.
Nyt oli jo pimeä. Automme ryömi eteenpäin edeten hölkkävauhtia mäntymetsän halki. Toivoimme pääsevämme pikkukaupunkiin, joka oli vain kolmen mailin (5 km) päässä. Pian automme valot toivat näkyviin pienen kyltin, jonka nuoli ohjasi meidät Villeneuve-de-Marsaniin.
Olimme ajaneet kaksikaistaista tietä Pausta Bordeaux’hon monta kertaa, mutta emme olleet koskaan poikenneet valtatieltä Villeneuve-de-Marsanin pikkukaupunkiin. Kun ajoimme hitaasti kaupunkiin, näkymä oli monien pienten ranskalaiskylien kaltainen. Kodit ja pienet kaupat olivat tiiviisti kiinni toisissaan kaupunkiin johtavan kapean tien varrella. Ihmiset olivat sulkeneet ikkunaluukkunsa aikaisin, ja kaduilla oli pimeää ja autiota. Kaupungin keskustassa olevan ikivanhan katolisen kirkon valot olivat ainoa elonmerkki niiden loisteen kutsuessa perinteiseen keskiyön messuun. Automme rullasi kirkon ohi. Sitten se empi ja pysähtyi. Onneksi huomasimme olevamme ihastuttavan majatalon edessä. Valot paloivat, ja me tulimme siihen tulokseen, että siinä oli meidän viimeinen mahdollisuutemme saada apua.
Jotta emme olisi pelästyttäneet majatalon pitäjiä, Kathy, Camey ja lähetyssaarnaajat jäivät autoon, samalla kun minä vein kolme nuorinta lastamme sisälle. Selitin tilanteemme vastaanottotiskillä olevalle nuorelle naiselle. Hän näki lastemme uupuneet kasvot ja pyysi meitä ystävällisesti odottamaan, kun hän kutsuisi paikalle majatalon pitäjän, herra Francis Darrozen.
Camey tuli sisälle katsomaan, kuinka pärjäsimme. Odottaessamme herra Darrozen saapumista pidin hiljaa mielessäni kiitosrukouksen. Emme kenties pääsisi yöksi takaisin Bordeaux’hon, mutta kuinka hyvä taivaallinen Isämme olikaan johdattaessaan meidät siistiin hotelliin! Minua puistatti tajutessani, kuinka helposti olisimme saattaneet joutua viettämään yön autossa Ranskan syrjäseudulla. Huomasin viereisessä huoneessa ravintolan ja hämmästyin havaitessani, että se oli avoinna jouluaattona. Saisimme hyvän aterian, pääsisimme lämpimään suihkuun ja voisimme nukkua mukavasti.
Herra Darroze saapui pukeutuneena perinteisiin ranskalaiskokin vaatteisiin, ja kaksirivinen kokintakki oli napitettu aina leukaan asti. Hän oli hotellin omistaja ja tärkeä mies paikkakunnalla. Hänen lämmin katseensa ja nopea hymynsä kertoivat, että hän oli myös herrasmies.
Kerroin hänelle ongelmallisesta tilanteestamme – että meitä oli autossa kymmenen ja että määränpäämme oli Bordeaux’ssa. Kun hän huomasi vierasperäisen puhetapani, lisäsin, että olimme amerikkalaisia, ja kerroin hänelle yhdellä lauseella, miksi olimme Ranskassa.
Hän pyrki heti auttamaan meitä. Noin kymmenen mailin (16 km) päässä oli keskikokoinen kaupunki, josta oli hyvät junayhteydet. Hän soitti ja kysyi seuraavaa junaa Bordeaux’hon, mutta sai tietää, että se lähtisi vasta neljännestä yli kymmenen joulupäivän aamuna. Kaikki autovuokraamot tuossa suuremmassa kaupungissa olivat kiinni.
Pettymys näkyi selvästi nuorten lastemme kasvoilla. Kysyin herra Darrozelta, olisiko hänellä täksi yöksi tilaa majatalossaan perheellemme ja neljälle lähetyssaarnaajalle. Vaikka emme pääsisi kotiin, niin oli ainakin suuri siunaus, että olimme löytäneet niin sopivan majapaikan.
Herra Darroze katsoi lapsia. Hän oli tuntenut meidät vain muutaman minuutin, mutta hänen sydäntään oli koskettanut veljeys, joka ylittää kaikki valtameret ja tekee meistä yhtä perhettä. Jouluna vallitseva antamisen henki täytti hänen sielunsa. ”Herra Andersen”, hän sanoi, ”tietenkin minulla on täällä huoneita, jotka voitte vuokrata. Mutta ette te halua viettää jouluaattoa täällä majatalossa. Lasten pitäisi olla kotona, kun he odottavat jännittävää jouluaamua. Minä lainaan teille autoni, niin voitte lähteä Bordeaux’hon tänä iltana.”
Hämmästyin hänen huomaavaisuuttaan. Useimmat ihmiset suhtautuisivat varauksellisesti vieraisiin ihmisiin, etenkin meidän kaltaisiimme ulkomaalaisiin. Kiitin häntä, mutta selitin, että meitä oli kymmenen eikä pieni ranskalaisauto mitenkään riittäisi.
Hän epäröi hetken, mutta hänen epäröintinsä tarkoituksena ei ollut pienentää lahjaa vaan suurentaa sitä.
”Minulla on maatilallani noin 15 kilometrin päässä täältä vanha pakettiauto. Sitä käytetään maanviljelykseen ja siinä on edessä vain kaksi istumapaikkaa. Se kulkee vain noin 70 km tunnissa, enkä ole varma, toimiiko lämmitin hyvin. Mutta jos haluatte sen, vien teidät 15 kilometrin päähän maatilalleni hakemaan sen.”
Lapset hyppivät ilosta. Työnsin käteni taskuun ottaakseni rahani tai luottokorttini. Hän pudisti heti paheksuvasti päätään ja heristi sormeaan.
”Ei”, hän sanoi, ”minä en ota mitään. Voitte tuoda autoni takaisin, kun joulun jälkeen ehditte. On jouluaatto. Viekää perheenne kotiin.”
Jossakin vaiheessa pian keskiyön jälkeen saimme näkyviimme Bordeaux’n valot. Lapset ja lähetyssaarnaajat olivat nukahtaneet majatalonpitäjän auton takaosaan. Kun ajoimme Kathyn kanssa tuttuja kotiin vieviä katuja pitkin, kiitimme hyvää taivaallista Isäämme omasta jouluihmeestämme. Hetkenä, jolloin vain Hän saattoi tuoda meidät kotiin, Hän oli kuullut rukouksemme.
Me pääsimme jouluksi kotiin, vaikka Villeneuve-de-Marsanissa oli tilaa majapaikassa.
Kuvitus Richard Bird
Herra Darroze pudisti heti paheksuvasti päätään ja heristi sormeaan. Jouluna vallitseva antamisen henki täytti hänen sielunsa. ”Ei”, hän sanoi. ”Minä en ota mitään.”