”Oi Jeesuksen laupeus, mi mua varjoaa”
Suolajärven temppelin temppelityöntekijöille 24. marraskuuta 1985 pidetystä puheesta.
Yksi lempilauluistamme kirkossa alkaa englanninkielisenä sanoilla ”Olen aivan ihmeissäni”1. Kun ajattelemme Kristuksen elämää, olemme aivan ihmeissämme joka tavalla. Olemme aivan ihmeissämme Hänen kuolevaisuutta edeltäneestä roolistaan suurena Jehovana, Isänsä valtuuttamana edustajana, maailman Luojana, koko ihmiskunnan suojelijana. Olemme aivan ihmeissämme Hänen tulostaan maan päälle ja olosuhteista, jotka ympäröivät Hänen tulemistaan.
Olemme aivan ihmeissämme, että jo 12-vuotiaana Hän oli Isänsä asialla. Olemme aivan ihmeissämme Hänen palvelutyönsä virallisesta alkamisesta, Hänen kasteestaan ja hengellisistä lahjoistaan.
Olemme aivan ihmeissämme tietäessämme, että Jeesus karkotti ja voitti pahan voimat kaikkialla, missä Hän kulki, samalla kun Hän sai rammat kävelemään, sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, vaivaiset seisomaan. Kun mietin Vapahtajan palvelutyötä, ihmettelen: ”Kuinka Hän teki sen?”
Hän on anteeksiantava
Eniten ihmettelen hetkeä, jolloin Jeesus horjuttuaan taakkansa alla Golgatan kukkulalle sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34.)
Mitään muuta hetkeä en todellakaan ihmettele siinä määrin kuin sitä. Kun mietin sitä, miten Hän kantoi kaikkien syntiemme painon ja antoi anteeksi niille, jotka naulasivat Hänet ristille, en kysy: ”Kuinka Hän teki sen?” vaan ”Miksi Hän teki sen?” Verratessani omaa elämääni Hänen armollisuuteensa huomaan, etten pysty tekemään niin paljon kuin minun Mestaria seuratessani pitäisi.
Minulle se on suurempi ihmetyksen aihe. Hänen kykynsä parantaa sairaat ja herättää kuolleet hätkähdyttää minua jo kyllin, mutta olen saanut jonkin verran kokemuksia parantamisesta suppeassa mitassa. Me olemme kaikki vähäisempiä astioita, mutta olemme nähneet Herran ihmeitä toistuvasti omassa elämässämme ja omassa kodissamme ja pappeuden tehtävissämme. Mutta armo? Anteeksianto? Sovitus? Sovinnonteko? Liian usein se onkin aivan toinen asia.
Kuinka Hän voi antaa anteeksi piinaajilleen sillä hetkellä? Kaikessa siinä tuskassa, veren vuodettua jokaisesta huokosesta, Hän yhä ajatteli muita. Se on jälleen yksi ihmeellinen lisätodiste siitä, että Hän todella oli täydellinen ja haluaa meidänkin olevan. Vuorisaarnassa, ennen kuin Hän julisti tavoitteeksemme täydellisyyden, Hän esitti tavallaan viimeisen vaatimuksen. Hän sanoi, että kaikkien täytyy rakastaa vihamiehiään, siunata niitä, jotka heitä kiroavat, tehdä hyvää niille, jotka heitä vihaavat, ja rukoilla niiden puolesta, jotka vahingoittavat heitä ja vainoavat heitä (ks. 3. Nefi 12:44).
Sen tekeminen on yksi vaikeimpia asioita.
Jeesus Kristus oli puhtain ja ainoa täydellinen henkilö, joka on koskaan elänyt. Hän on ainoa henkilö koko maailmassa Aadamista tähän hetkeen asti, joka ansaitsee palvontaa ja kunnioitusta ja ihailua ja rakkautta, ja silti Häntä vainottiin, Hänet hylättiin ja otettiin hengiltä. Koko sinä aikana Hän ei tuominnut niitä, jotka vainosivat Häntä.
Hän on täydellinen uhri
Kun ensimmäiset vanhempamme Aadam ja Eeva oli karkotettu Eedenin puutarhasta, Herra käski heidän palvella Herraa Jumalaansa ja uhrata ”katraidensa esikoiset uhriksi Herralle” (Moos. 5:5). Enkeli sanoi Aadamille: ”Tämä on Isän Ainosyntyisen uhrin vertauskuva, hänen, joka on täynnä armoa ja totuutta” (Moos. 5:7).
Uhraaminen toimi jatkuvana muistuttajana siitä nöyryytyksestä ja kärsimyksestä, jotka Poika maksaisi lunastaakseen meidät. Se oli jatkuva muistuttaja siitä sävyisyydestä ja armosta ja laupeudesta – niin, anteeksiannosta – minkä pitäisi olla tunnusomaista jokaisen kristityn elämälle. Kaikista näistä syistä ja vielä muistakin noita puhtaita ja virheettömiä, joka tavalla täydellisiä esikoiskaritsoita uhrattiin noilla kivialttareilla vuosi toisensa perään sukupolvesta toiseen suunnaten meidät kohti suurta Jumalan Karitsaa, Hänen ainosyntyistä Poikaansa, täydellistä ja tahratonta Esikoistaan.
Meidän taloudenhoitokaudellamme meidän on määrä nauttia sakramentti – vertauskuvallinen uhri, joka kuvastaa särkynyttä sydäntämme ja murtunutta mieltämme (ks. OL 59:8). Kun me nautimme sen, me lupaamme muistaa Hänet aina ja pitää Hänen käskynsä, ”jotta hänen Henkensä olisi aina [meidän kanssamme]” (OL 20:77).
Herran uhrin vertauskuvien tarkoituksena Aadamin aikoina ja meidän aikanamme on auttaa meitä muistamaan, että eläisimme rauhanomaisesti, kuuliaisesti ja armollisesti. Näiden toimitusten tarkoituksena on auttaa meitä muistamaan, että ilmaisisimme Jeesuksen Kristuksen evankeliumia pitkämielisyydellämme ja ystävällisyydellämme toisiamme kohtaan, kuten Hän ilmaisi sen meille tuolla ristillä.
Vuosisatojen varrella liian harvat ovat kuitenkaan käyttäneet näitä toimituksia oikealla tavalla. Kain oli ensimmäinen, joka antoi uhrin, joka ei ollut otollinen. Profeetta Joseph Smith sanoikin: ”[Abel] uhrasi Jumalalle otollisen uhrin laumansa esikoisista. Kain uhrasi maan hedelmiä, mutta hänen uhrinsa ei ollut otollinen, sillä hän ei voinut – – osoittaa uskoa taivaan suunnitelman vastaisesti. Ihmisen sovitukseksi vaaditaan Ainosyntyisen veren vuodattaminen, sillä sellainen oli lunastussuunnitelma, ja ilman verenvuodatusta ei ollut anteeksiantoa; ja koska uhri asetettiin vertauskuvaksi, jonka nojalla ihminen erottaisi Jumalan valmistaman suuren Uhrin, niin sen vastaisesti uhrattuun uhriin ei voinut sisältyä uskoa, sillä lunastusta ei saavutettaisi sillä tavoin eikä sovituksen voima perustu siihen järjestykseen. – – Eläimen veren vuodattaminen ei tietenkään voinut ketään hyödyttää muutoin kuin sen lahjan esimerkkinä tai vertauskuvana tai selityksenä, jonka Jumala itse uhrasi.”2
Ja niin toiset meidän aikanamme vähän Kainin tapaan palaavat kotiin sakramentin nautittuaan riitelemään jonkun perheenjäsenen kanssa tai valehtelemaan tai pettämään tai olemaan vihaisia jollekulle naapurille.
Samuel, eräs profeetta Israelissa, puhui siitä, kuinka turhaa on antaa uhri kunnioittamatta uhrin merkitystä. Kun Saul, Israelin kuningas, oli uhmannut Herran ohjeita tuomalla amalekilaisilta ”parhaat lampaat, sonnit ja lehmät uhriksi Herralle [Jumalalleen]”, Samuel huudahti: ”Kumpi on Herralle mieleen, uhrit vai kuuliaisuus? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva.” (1. Sam. 15:15, 22.)
Saul tarjosi uhria ymmärtämättä uhrinsa merkitystä. Myöhempien aikojen pyhät, jotka käyvät uskollisesti sakramenttikokouksessa mutta eivät ole sen johdosta yhtään armeliaampia tai kärsivällisempiä tai anteeksiantavampia, ovat paljolti samanlaisia. He ovat ulkonaisesti mukana toimituksissa ymmärtämättä tarkoituksia, joita varten nuo toimitukset on annettu. Noiden tarkoitusten päämääränä on auttaa meitä olemaan kuuliaisia ja lempeitä tavoitellessamme anteeksiantoa synneistämme.
Hänen uhrinsa muistaminen
Monta vuotta sitten vanhin Melvin J. Ballard (1873–1939) opetti, että Jumala ”on kiivas Jumala – kiivas siitä, ettemme me [ikinä] jättäisi vaille huomiota, unohtaisi emmekä pitäisi mitättömänä Hänen suurinta lahjaansa meille”3 – Hänen Esikoispoikansa elämää.
Kuinka me siis varmistamme, ettemme koskaan jätä vaille huomiota, väheksy tai unohda Hänen kaikkein suurinta lahjaansa meille?
Me teemme niin osoittamalla halumme saada syntimme anteeksi ja osoittamalla iankaikkisen kiitollisuutemme tuosta kaikkien aikojen urhoollisimmasta rukouksesta: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Me teemme niin yhtymällä syntien anteeksiantamisen työhön.
”’Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain’ (Gal. 6:2), [Paavali käskee meitä]. – – Kristuksen laki, jota me olemme velvolliset noudattamaan, merkitsee ristin kantamista. Veljeni taakka, joka minun on kannettava, ei ole vain hänen ulospäin näkyvä tilanteensa [ja olosuhteensa], – – vaan hyvin kirjaimellisesti hänen syntinsä. Ja ainoa tapa kantaa tuo synti on antaa se anteeksi. – – Anteeksianto on Kristuksen kaltainen kärsimys, jonka kantaminen on kristityn velvollisuus.”4
Varmastikin syy siihen, miksi Kristus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi”, oli se, että jopa tuona hirvittävänä hetkenä Hän tiesi, että se oli sanoma, jonka Hän oli tullut tuomaan kautta koko iankaikkisuuden. Koko pelastussuunnitelma olisi tehty tyhjäksi, jos Hän olisi unohtanut, että ei niinkään epäoikeudenmukaisuudesta, raakuudesta, julmuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta vaan täsmälleen juuri niiden takia Hän oli tullut tuomaan ihmissuvulle anteeksiannon. Kuka tahansa osaa olla miellyttävä ja kärsivällinen ja anteeksiantava hyvänä päivänä. Kristityn täytyy olla miellyttävä ja kärsivällinen ja anteeksiantava joka päivä.
Onko elämässäsi joku, joka kenties tarvitsee anteeksiantoa? Onko kodissasi, perheessäsi, naapurustossasi joku, joka on toiminut epäoikeudenmukaisesti tai epäystävällisesti tai epäkristillisesti? Me kaikki olemme syyllisiä sellaisiin rikkeisiin, joten varmastikin on joku, joka tarvitsee vielä anteeksiantoasi.
Ja pyydän, ettet kysy, onko reilua, että loukatun pitäisi kantaa anteeksiantamisen taakka loukkaajan puolesta. Älä kysy, eikö ”oikeudenmukaisuus” edellytä, että asia on toisinpäin. Mitä omiin synteihimme tulee, me emme pyydä oikeudenmukaisuutta. Sen sijaan me anomme armoa – ja sitä meidän täytyy olla halukkaita osoittamaan.
Voimmeko nähdä sen traagisen ironian, ettemme suo muille sitä, mitä niin kipeästi itse tarvitsemme? Ehkäpä korkein, pyhin ja puhtain teko olisi sanoa epäystävällisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kohdatessasi, että sitäkin enemmän todella rakastat vihamiehiäsi, siunaat niitä, jotka sinua kiroavat, teet hyvää niille, jotka sinua vihaavat, ja rukoilet niiden puolesta, jotka vahingoittavat sinua ja vainoavat sinua. Se on vaativa tie täydellisyyteen.
Jälleennäkemisestä riemuitseminen
Muistan nähneeni muutama vuosi sitten Salt Laken kansainvälisellä lentoasemalla vaikuttavan kohtauksen. Tuona nimenomaisena päivänä poistuin lentokoneesta ja kävelin terminaaliin. Oli heti ilmeistä, että joku lähetyssaarnaaja oli tulossa kotiin, koska lentoasema oli täynnä selkeästi tunnistettavia lähetyssaarnaajan ystäviä ja lähetyssaarnaajan sukulaisia.
Yritin erottaa joukosta lähetyssaarnaajan perheenjäsenet. Siinä oli isä, joka ei näyttänyt tuntevan oloaan erityisen mukavaksi huonosti istuvassa ja hieman vanhanaikaisessa puvussa. Hän näytti olevan maanviljelijä, koska hän oli päivettynyt ja hänellä oli suuret, työn arpeuttamat kädet.
Siinä oli äiti, joka oli melko laiha ja näytti siltä kuin olisi raatanut koko elämänsä ajan. Hänellä oli kädessään nenäliina – ja se oli varmaankin joskus ollut pellavaliina, mutta nyt se näytti silkkipaperilta. Se oli miltei repeytynyt riekaleiksi sen odotuksen keskellä, jota vain kotiin palaavan lähetyssaarnaajan äiti voi tuntea.
Kaksi tai kolme nuorempaa veljeä ja siskoa juoksenteli ympäriinsä suurelta osin tietämättöminä pian koittavasta kohtauksesta.
Huomasin miettiväni, kuka erottautuisi ensimmäisenä tervetuliaisryhmästä. Vilkaisu äidin nenäliinaan sai minut vakuuttuneeksi siitä, että se olisi hän.
Kun istuin siinä, näin kotiin palaavan lähetyssaarnaajan tulevan. Joukon innostuneista kiljahduksista tiesin, että kyseessä oli oikea henkilö. Hän näytti sotapäällikkö Moronilta, siistiltä, komealta, suoraselkäiseltä ja kookkaalta. Epäilemättä hän oli tiennyt, millaista uhrausta tämä lähetystyö oli merkinnyt hänen isälleen ja äidilleen.
Kun hän lähestyi ryhmää, oli todellakin eräs, joka ei kyennyt odottamaan enää kauempaa. Se ei ollut äiti, eikä se ollut kukaan lapsista. Se oli isä. Tuo isokokoinen, hieman kömpelö, vaitelias, päivettynyt miehenjärkäle juoksi tempaisemaan poikansa syliinsä.
Lähetyssaarnaaja oli lähes 190-senttinen, mutta tuo suurikokoinen isä tarttui häneen, nosti hänet ilmaan ja piteli häntä pitkän, pitkän aikaa. Isä vain piteli häntä mitään sanomatta. Poika kietoi molemmat kätensä isänsä ympärille, ja he vain halasivat toisiaan hyvin tiukasti. Tuntui siltä kuin koko iankaikkisuus olisi seisahtunut. Oli kuin koko maailma olisi hiljentynyt kunnioituksesta niin pyhää hetkeä kohtaan.
Ja sitten ajattelin, kuinka Jumala, iankaikkinen Isä, katseli, kun Hänen Poikansa lähti palvelemaan, uhrautumaan, vaikka Hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, maksaen niin sanotusti omat kulunsa, mikä merkitsi kaiken sen antamista, mitä Hän oli koko elämänsä ajan säästänyt. Ei ole liian vaikeaa kuvitella, että tuona arvokkaana hetkenä Isä puhui hieman tunteikkaana niille, jotka saattoivat kuulla: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt. 3:17). Ja oli myös mahdollista kuvitella, miten voittoisasti palaava Poika sanoi: ”Se on täytetty” (Joh. 19:30). ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk. 23:46).
Oi armon suuruutta
Jopa rajallisella mielikuvituksellanikin voin nähdä sen jälleennäkemisen taivaissa. Ja rukoilen sellaista sinulle ja itselleni. Rukoilen sovinnontekoa ja anteeksiantoa, armoa ja kristillistä kasvua ja kristillistä luonnetta, joka meidän on kehitettävä, jos aiomme päästä täysin osallisiksi sellaisesta hetkestä.
Olen aivan ihmeissäni, että jopa sellaisella ihmisellä kuin minä, on mahdollisuus. Jos olen kuullut ”ilouutisen” oikein, niin mahdollisuus on todella olemassa – minulla ja sinulla ja jokaisella, joka on halukas pitämään yllä toivoa ja jatkamaan yrittämistä ja sallimaan muille saman etuoikeuden.
Oi ihme, Hän synnistä tahtoo mun puhdistaa,
Näin ylpeän, penseän sieluni vapahtaa. – –
Oi naulitut kädet, mi velkamme maksoivat!
Mik uhri ja sääli näin kärsiä jaksoivat!
Käyn armonsa istuimen juurelle kiittäen
Ja polvistun käteni yhtehen liittäen. – –
Oi armon suuruutta, armon suuruutta!5
Noita puhtaita ja virheettömiä, joka tavalla täydellisiä esikoiskaritsoita uhrattiin noilla kivialttareilla vuosi toisensa perään sukupolvesta toiseen suunnaten meidät kohti suurta Jumalan Karitsaa, Hänen ainosyntyistä Poikaansa, täydellistä ja tahratonta Esikoistaan.
Kuinka me siis varmistamme, ettemme koskaan jätä vaille huomiota, väheksy emmekä unohda Jumalan kaikkien aikojen suurinta lahjaa meille – Hänen Esikoispoikansa elämää? Me teemme niin osoittamalla halumme saada syntimme anteeksi ja osoittamalla iankaikkisen kiitollisuutemme tuosta kaikkien aikojen urhoollisimmasta rukouksesta: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Me teemme niin yhtymällä syntien anteeksiantamisen työhön.
Dee Jay Bawdenin veistos; valokuva veistoksesta Robert D. Talbot, Iconbronze.com
Dee Jay Bawdenin veistos; valokuva veistoksesta Robert D. Talbot, Iconbronze.com
Steven Lloyd Nealin veistos; valokuva John Luke