Temppelin siunaukset osajäsenperheessä

Kay Przybille

Käyntini temppelissä antoivat minulle ymmärrystä, joka paransi suhdettani mieheeni, joka ei ole myöhempien aikojen pyhä, ja lapsiimme.

Kesäkuussa 1986 kyyditsin äitini Cardstonin temppeliin Albertaan Kanadassa, jotta hän voisi saada endaumenttinsa. Olin jo saanut oman endaumenttini, mutta kirkkoon kuulumaton mieheni ja minä asuimme syrjäisessä osassa Brittiläistä Kolumbiaa, ja olin antanut suositukseni vanhentua. Siksi saatoin kävellä äitini kanssa suositustiskille, mutta en voinut seurata häntä edemmäs. Menin ulos, nojasin temppelin seinään ja itkin.

Tuon kokemuksen jälkeen päätin, ettei minua enää koskaan jätetä temppelin ulkopuolelle. Aviomieheni tuki minua päätöksessäni, ja pian kävin temppelissä niin usein kuin kykenin. Siellä opin periaatteita, joilla oli syvällinen vaikutus omaan elämääni ja suhteeseeni perheeseeni ja ystäviini.

Muutoksia elämässäni

Ensin huomasin muutoksen kärsivällisyyteni määrässä. Olin yrittänyt vuosia pitää temperamenttini aisoissa vailla suurempaa menestystä. Kun temppelissä palvellessani opin suhteestani taivaalliseen Isääni ja muihin ihmisiin, asenteeni muuttui. Aloin ymmärtää, että perheeni ja ystäväni olivat ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen kuin tulin tänne. He eivät olleet elämässäni estämässä tai ärsyttämässä minua vaan toimimassa kanssani, niin että voisin oppia elämän antamia opetuksia. Ymmärrykseni lisääntyi, kun yritin ottaa selville, mitä he yrittivät opettaa minulle, ja sain kärsivällisyyttä hyväksyä sen, että he edistyivät omaan tahtiinsa. Oivalsin myös, ettei elämä ollut taistelua, jossa opetin muita olemaan täydellisiä, niin että minä voisin olla onnellinen. Se oli iloinen matka kohti täydellisyyttä rakastamieni ihmisten kanssa.

Toinen muutos koski asennettani aviomiestäni kohtaan. Ennen naimisiinmenoamme olin päättänyt asettaa hänet perheenpääksi ja pysyä suhteessamme. Päätöksestäni huolimatta minun oli vaikea hyväksyä hänen valintojaan, ja joskus annoin hänen tapojensa vaikuttaa omaan onnellisuuteeni. Temppelissä opin, että yhdessä meillä oli mahdollisuus olla täydellisiä iankaikkisia kumppaneita. Uuden havaintoni antaman näkökulman turvin huomasin, että kun työskentelimme yhdessä, olimme kokonaisuus. Heikkoutemme ja vahvuutemme, harrastuksemme ja kykymme täydensivät toisiaan niin hyvin, että olimme vahvempia tiiminä kuin olimme yksilöinä.

Kun opin hyväksymään mieheni erilaisuuden, minusta tuli vähemmän kriittinen ja omaksuin avioliitossamme yhteistyön ja tiimityön hengen. Huomasin, että olin kasvamassa nopeammin sellaiseksi henkilöksi, joka halusin olla. Ja kun mieheni tunsi kasvavan haluni yhteistyöhön, hänkin oli hellempi minua kohtaan.

Kolmas edistymisen alue oli oppia luottamaan siihen, että voin sallia neljän lapsemme, jotka ovat nyt aikuisia, elää omaa elämäänsä ilman että tuntisin vastuukseni saada heidät elämään tietyllä tavalla. Jotkut heistä olivat vähemmän aktiivisia kirkossa, mutta halusin yhä vaikuttaa heihin hyvällä tavalla loukkaamatta heidän tahdonvapauttaan. Eräällä tietyllä käynnillä temppelissä panin heidän nimensä rukousluetteloon ja rukoilin pitkään ja vilpittömästi heidän puolestaan. Sain syvällisen, rauhoittavan varmuuden, että heillä olisi kaikki hyvin.

Kun pohdiskelin kokemusta myöhemmin, tajusin, että taivaallinen Isä rakastaa heitä jopa enemmän kuin minä, koska Hän ymmärtää heitä paremmin. Hän haluaa siunata heitä ja saada heidät palaamaan luokseen, ja Hän antaa heille tilaisuuksia oppia. Kun nyt alan huolestua, muistan tuon kokemuksen ja teen voitavani tietäen, että Herra tekee loput.

Neljäs muutos elämässäni tuli yleisenä rauhan tunteena, joka valtasi minut. Se johtui osaltaan siitä, että käyntini temppelissä antoivat minulle paremman iankaikkisen näkökulman. Luotan siihen, että Herra on vastuussa, että täällä maan päällä on riittävästi voimavaroja, niin että voimme elää mukavasti, että pahuuden erämaassa on hyveen keitaita. En enää ajattele olevani yksin. Pyhä Henki on kumppanini, ja voin puhua taivaalliselle Isälleni rukouksessa koko päivän ajan. Tuskailin usein päätöksiä tehdessäni; nyt valintoja tehdessäni tavoittelen Hengen kuiskauksia ja toimin niiden mukaan. Ja koska minulla ei ole enää tarvetta vaatia muita elämään siten kuin minun mielestäni heidän pitäisi, minulla on enemmän aikaa ja tarmoa ”tehdä työtä [pelastuakseni]” (Morm. 9:27).

Tämä uusi näkökulma nosti suuren painon harteiltani. Herra tarkoitti sitä sanoessaan:

”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:29–30.)

Perheen siunauksia

Jatkuvat käynnit temppelissä olisivat minulle välttämättömiä, vaikka ainoat saamani siunaukset olisivat henkilökohtaisia rauhan, varmuuden ja kärsivällisyyden siunauksia. Mutta on ollut muitakin kokemuksia – monia muita – jotka ovat olleet siunaukseksi itselleni ja perheelleni.

• Olen ryhtynyt tutkimaan sukuani ja saanut monia ihania kokemuksia, jotka koskevat sukulaisia, sekä eläviä että verhon tuolla puolen olevia.

• Marraskuussa 1993 toinen tyttäremme solmi avioliiton temppelissä, ja minä sain olla mukana sinetöimisessä.

• Toukokuussa 2006, oltuamme naimisissa 37 vuotta, mieheni liittyi kirkkoon. Elokuussa 2007 hänet ja minut sinetöitiin, ja toinen tyttäremme sinetöitiin meihin. Vanhin tyttäremme, joka sinetöitiin mieheensä ja tyttäreensä marraskuussa 2006, sinetöitiin meihin elokuussa 2008.

Olen ikuisesti kiitollinen äidille, joka näytti tietä menemällä kasteelle, kun olin 7-vuotias, ja joka innoitti minua myöhemmin uudistamaan temppelisuositukseni. Hänen esimerkkinsä seuraaminen on tuonut lukuisia henkilökohtaisia siunauksia, ja nuo siunaukset ovat laajentuneet koskettamaan muita perheeni jäseniä.

Temppelissä opin, että aviomiehelläni ja minulla oli mahdollisuus olla täydellisiä iankaikkisia kumppaneita. Tämän uuden havainnon antaman näkökulman turvin oivalsin, että me olimme vahvempia tiiminä kuin olimme yksilöinä.

Valokuvakuvitus Craig Dimond; valokuva Cardstonin temppelistä Albertassa Kanadassa Jed A. Clark