Se vähä, mitä meillä oli, riitti
Joulu oli tulossa, mutta tänä vuonna juhlintaamme ei kuuluisi runsasta määrää ruokaa ja leluja. Isä oli kuollut, ja äiti oli alkanut saada pientä leskeneläkettä sekä vähän rahaa vuokraan.
Olimme asuntomme olohuoneessa Rio de Janeirossa Brasiliassa. Huoneessa oli hiljaista. Sitten äkkiä kuulimme äänen aivan kuin joku olisi tullut rakennuksen ulkopuolelle.
Nousin katsomaan ikkunankaihdinten lomasta, mistä näin rakennuksemme etuoven. Näin kodittoman naisen. Hänellä oli muutama kassi ja resuiset vaatteet. Tarkkailin häntä jonkin hetken uteliaana nähdäkseni, mitä hän tekisi. Hän avasi pienen paperipussin, otti sieltä muutaman pikkuleivän ja alkoi syödä niitä. Pian sen jälkeen hän avasi toisen pienen pussin, jossa oli joitakin kolikoita, ja alkoi laskea niitä.
Nuori sydämeni liikuttui, ja sanoin hiljaa äidilleni: ”Tuolla ulkona on vanha nainen. Tule katsomaan.” Äiti katsoi, ja hänkin liikuttui. Hän pyysi minua hakemaan purkin, jossa pidimme vähäisiä rahojamme, ja äänettömästi hän lähti asunnostamme ja pudotti hiljaa setelit rakennuksen porraskäytävän ikkunasta.
Pysyttelin ikkunamme ääressä ja katselin, kun setelit putoilivat. Vanha nainen näki yhden ja sitten toisen ja taas toisen putoavan. Yrittäen keksiä, mistä rahat olivat tulleet, hän katseli rakennuksen ikkunoita. Ne kaikki olivat kiinni. Sitten tapahtui jotakin suurenmoista. Hän katsoi taivaalle ja ojensi ryppyiset kätensä. Sitten hän painoi kädet rinnalleen ja kiitti saamastaan lahjasta.
Ikkunankaihdinten takana me itkimme kiitollisina siitä, että se vähä, mitä meillä oli, riitti tuomaan iloa sille, jolla oli vähemmän.