Temppelin lupaus
Synnyin ja vartuin kirkon piirissä mutta vähän päälle parikymppisenä jäin epäaktiiviseksi. Menin naimisiin hyvän miehen kanssa, joka ei myöskään ollut aktiivinen omassa kirkossaan. Kun John ja minä perustimme perheen, johon lopulta kuului viisi lasta, sydämeni alkoi kaivata nuoruuteni opetuksia. En painostanut Johnia, mutta hän suostui käymään jumalanpalveluksissa minun ja kahden poikamme, John Rowen ja Josephin, kanssa. Aloimme käydä seurakuntamme kokouksissa joka sunnuntai. Lähetyssaarnaajat opettivat Johnia, joka otti evankeliumin vastaan, ja hänet kastettiin kolme kuukautta myöhemmin.
Meistä tuli seurakuntamme aktiivisia jäseniä ja hoidimme tehtäviä eri apujärjestöissä. Perheeseemme tuli kolme lasta lisää – Hayley, Tessa ja Jenna – ja kaikki viisi kävivät mielellään Alkeisyhdistyksessä, toimintapäivissä ja partiossa. Seuraavan vuosikymmenen aikana John ja minä osallistuimme temppeliin valmistavalle kurssille kolme eri kertaa, mutta ne eivät koskaan johtaneet siihen, että olisimme menneet temppeliin. Halusimme, että perheemme sinetöitäisiin yhteen, mutta emme tunteneet olevamme valmiita elämään kaikkien käskyjen mukaan. Kävimme kirkossa säännöllisesti ja noudatimme useimpia käskyjä – eikö se muka riittänyt? Sitä paitsi lapsemme eivät todellisuudessa huomanneet eroa.
Pian oivalsimme, ettei se itse asiassa pitänyt paikkaansa. Kun joka ilta peittelimme vanhinta poikaamme sänkyyn, hän alkoi kysellä, milloin perheemme menisi temppeliin. Se riipaisi sydäntämme.
Suunnilleen noihin aikoihin piispamme kutsui mieheni ja minut toimistoonsa. Hän halusi tietää, miksi emme olleet sitoutuneet tekemään temppelin siunauksista totta perheellemme. Selitimme, ettemme olleet valmiita elämään kaikkien niiden käskyjen mukaan, joita temppelisuosituksen saaminen edellytti, ja että mielestämme me teimme jo parhaamme.
Aiempien piispojen tavoin piispa Riding antoi meille neuvoja näiden toimitusten tärkeydestä ja niistä iankaikkisista siunauksista, jotka olivat perheemme ulottuvilla. Mutta sitten tapahtui jotakin, mitä en koskaan unohda. Piispa Riding oli usean sekunnin ajan hiljaa ja sanoi sitten lempeästi: ”Tunnen kehotuksen sanoa teille, että teidän on aika mennä temppeliin nyt. Mahdollisuuden ikkuna on sulkeutumassa perheenne kohdalla.”
Emme tienneet silloin kaikkia piispamme toteamuksen seurauksia, mutta tunsimme heti Hengen vahvistavan sen todenperäisyyden. Tajusimme paitsi sen, että temppeli olisi iankaikkisena siunauksena meille, myös sen, että sinetöimisemme voisi myös auttaa lapsiamme, kun he varttuisivat ja alkaisivat tehdä elämässään tärkeitä päätöksiä.
John ja minä lähdimme sinä iltana piispan toimistosta uudenlaista kiireellisyyttä tuntien. Asetimme täsmällisiä tavoitteita ja määräpäivän, jolloin temppeliendaumenttimme ja sinetöintimme tapahtuisi. Siitä lähtien yritimme koko sydämestämme elää kaikkien käskyjen mukaan – emme vain niiden mukaan, jotka olivat meille helppoja. Lisäksi pyrimme jatkuvasti pitämään rukouksemme ja tutkimaan pyhiä kirjoituksia ja palvelimme innokkaammin tehtävissämme. Kun teimme näitä uhrauksia, näimme elämäämme tulevan monia siunauksia.
Kun meillä oli vaikeaa, rohkaisimme toisiamme. Muistan yhden tietyn illan, jolloin mieheni vaistosi minun tuntevan oloni hieman levottomaksi. Mieheni luki kohdan presidentti Boyd K. Packerin kirjasta The Holy Temple1 [Pyhä temppeli], jota olimme tutkineet yhdessä. Hänen lukemansa sanat laajensivat näkemystäni ja tyynnyttivät pelkoni.
Piispa Riding rohkaisi meitä edelleen, samoin kuin seurakunnan jäsenet. Eräs ystävä antoi meille julkaisun Temppelit, jota luimme kerran toisensa jälkeen. Temppeliin valmistavan kurssimme opettajat vastasivat kysymyksiimme ja osoittivat ystävällisyyttä ja ystävyyttä, ja monet seurakunnan jäsenet näyttivät hyvää esimerkkiä temppelikelpoisuudesta.
Joka ilta peitellessämme lapsiamme vuoteeseen sanoimme heille luottavaisina, että kyllä, perheemme oli aikeissa mennä temppeliin. Ajankohdan lähestyessä kykenimme ilmoittamaan heille täsmällisen päivämäärän.
Huhtikuun 17. päivänä 1998, noin puoli vuotta sen elämää muuttaneen päivän jälkeen piispamme toimistossa, John ja minä polvistuimme viiden lapsemme kanssa Dallasin temppelin alttarin ympärille Texasissa. Läsnä oli monia ystäviä seurakunnastamme, ja heidän tukensa auttoi minua käsittämään, kuinka innokkaasti he halusivat meidän pääsevän nauttimaan siunauksista, joita he tunsivat omissa perheissään. Ei ole epäilystäkään, etteikö sinetöimisemme ole ollut tärkein yksittäinen tapahtuma elämässämme.
Minun ja mieheni mielestä sinetöimisemme vaikutukset tuntuivat hyvin konkreettisilta. Huomasimme esimerkiksi muutoksen kotimme ilmapiirissä ja etenkin lapsissamme. He vaikuttivat kuuliaisemmilta, ja vaikka he eivät olleetkaan täydellisiä, he pyrkivät jatkuvasti tekemään hyviä valintoja ja noudattamaan käskyjä. Koimme myös perheemme ykseyden lisääntyvän.
Niin runsaita kuin nuo siunaukset olivatkin, temppelisiunausten todellisuus kävi erityisen selväksi vuonna 2007. Lokakuun 21. päivän aamuna silloin 17-vuotiaat kaksosemme joutuivat auto-onnettomuuteen. Tessan vammat olivat vähäisiä, mutta Jennan tila oli vakava. Hänet vietiin aluesairaalaan, jossa hän makasi koomassa. Kun saimme kuulla, ettei hän kenties jäisi henkiin, kolme vanhinta lastamme tulivat kotiin korkeakoulusta. Viettäessämme seuraavat päivät yhdessä Jennan huoneessa sairaalassa perheemme sai suurta lohtua toimituksista, joiden ansiosta voimme olla yhdessä kuoleman jälkeen. Puhuimme pitkään siitä, että perhe – meidän perheemme – on luonteeltaan iankaikkinen. Viikko onnettomuuden jälkeen Jenna kuoli.
Hänen kuolemansa jälkeen temppeliliittomme ovat tulleet meille vieläkin tärkeämmiksi. Ikävöimme Jennaa syvästi ja kaipaamme sitä päivää, kun voimme olla taas yhdessä, mutta uskomme pelastussuunnitelmaan ja todistuksemme iankaikkisista perheistä tukevat meitä. Meillä on kotona esillä kuva perheestämme temppelin luona. Se muistuttaa meitä kokemuksestamme ja lupauksista, joiden tiedämme voivan toteutua kohdallamme.
Olemme kiitollisia uskollisista pappeusjohtajista, jotka antoivat meille neuvoja – etenkin hyvästä piispasta, joka noudatti kehotusta, joka johti perheemme iankaikkisiin siunauksiin. Olemme kiitollisia ystävistä ja seurakunnan jäsenistä, jotka kannustivat meitä matkan varrella ja jotka olivat hyvänä esimerkkinä, jota voimme seurata. Ennen kaikkea olemme kiitollisia rakastavalle taivaalliselle Isälle, joka on Poikansa lahjan ja temppelitoimitusten ansiosta tehnyt ”mahdolliseksi perhesuhteiden jatkumisen haudan tuolla puolen”2.
Perhevalokuvat Sigetyn perheen luvalla
Sigetyn perhe vuonna 2006. Eturivissä vasemmalta: Joseph, Tessa, John Rowe ja Jenna. Takarivissä vasemmalta: Hayley, John ja Ellen.
Meillä on kotona esillä valokuva perheestämme temppelin luona muistuttamassa meitä kokemuksestamme ja luvatuista siunauksista.
Valokuva presidentti Bensonista Busath Photography; valokuva enkeli Moronista David Andersen; valokuva Dallasin temppelistä Texasissa Jed Clark