Tavoitteeni jalkapallossa
Halusin pelata jalkapalloseurassa, mutta hinta oli ehkä liian korkea.
Rakastan jalkapallon pelaamista. Olen nyt 14-vuotias ja olen pelannut jalkapalloa 5-vuotiaasta asti. Urheileminen on opettanut minua pitämään kiinni korkeista tasovaatimuksista ja arvoista, joita olen asettanut itselleni, vaikka valinnat toisinaan ovatkin vaikeita. Yksi näistä vaikeista päätöksistä oli se, pelaisinko jalkapalloa sunnuntaisin vai en.
Kun olin 9-vuotias, pidin kovasti valmentajastamme – valmentaja Hashemista – ja kunnioitin häntä. Halusin kuitenkin pelata samassa joukkueessa kuin eräs koulutoveri, joten pyrin toiseen joukkueeseen. Tämä joukkue oli todella kilpailuhenkinen, ja tiesin, että jos pääsisin siihen, minun odotettaisiin omistautuvan pelaamiselle ja pelaavan tosissaan. Monet pojat halusivat tähän joukkueeseen, mutta minä onnistuin selviytymään useista karsinnoista.
Viimeisten karsintojen päivä koitti. Pelasin niin hyvin kuin pystyin ja olin tyytyväinen suoritukseeni. Myöhemmin valmentaja tuli äitini ja minun luo ja sanoi, että hän todella haluaisi minut joukkueeseen. Minä olin innoissani. Mutta sitten hän kysyi: ”Voitko pelata sunnuntaisin? Minun on kyettävä saamaan joukkue turnauksiin, ja se tarkoittaa, että otteluita on joskus sunnuntaisin.”
Äiti antoi minun vastata kysymykseen.
”Ei, en pelaa sunnuntaisin.” Tiesin, että se oli oikea vastaus, mutta luultavasti se tarkoitti sitä, etten pääsisi hänen joukkueeseensa.
Sinä iltana ei tullut soittoa, jossa minulle olisi kerrottu, että minut oli valittu joukkueeseen. Olin hyvin pettynyt.
Sen sijaan liityin erääseen naapuruston joukkueeseen, jossa oli paljon ystäviä. Ensimmäisenä vuonna meillä meni hienosti ja menestyimme, mutta seuraavana vuonna joukkueella oli vaikeuksia eikä se toisinaan keskittynyt peliin. Minä turhauduin. Panin parastani joka peliin, mutta hävisimme miltei aina.
Yhden tosi huonon pelin jälkeen valmentaja Hashem, jonka joukkue menestyi hyvin, tuli luokseni jalkapallokentällä. Hän kysyi minulta, miten sujuu. Vastasin: ”Ei kovin hyvin.” Kerroin hänelle, että kaipasin vanhoja joukkuetovereitani. Hashem valmensi hyvin taitavasti ja näytti aina saavan pelaajansa yltämään parhaimpaansa.
”Mitä pitäisit, jos sinusta tulisi joukkueemme vieraileva pelaaja, kun menemme seuraavaan turnaukseen?” Hashem kysyi.
”Pitäisin siitä todella kovasti!” vastasin innoissani.
”Hienoa!” Hashem sanoi hymyillen. ”Minun täytyy kyllä esittää sinulle yksi kysymys. Voitko pelata sunnuntaisin?” Vatsalihakseni pingottuivat. Voin yhtäkkiä pahoin. Muistin, mitä oli tapahtunut edellisellä kerralla, kun tuo kysymys oli esitetty.
Katsoin äitiäni. Katsoin isääni. Hekin odottivat vastaustani. Katsoin Hashemia.
”Ei, olen pahoillani. En pelaa sunnuntaisin”, sanoin. ”Vaikuttaako se asiaan?”
Hashem seisoi hetken vaiti. Hän oli nähnyt toiveikkaan ilmeen haihtuvan nopeasti kasvoiltani vastatessani hänen kysymykseensä.
”Ei, se käy ihan hyvin”, Hashem vastasi. ”Emme luultavasti pääse sunnuntaifinaaleihin. Meistä olisi hienoa, jos pelaisit meidän kanssamme.”
Aloin pian harjoitella Hashemin joukkueen kanssa. Joukkue pelasi hyvin keskittyneesti, ja he toivottivat minut tervetulleeksi takaisin. Pelasin mielelläni heidän kanssaan.
Emme voittaneet kaikkia pelejämme turnauksessa, mutta me kaikki yritimme parhaamme ja meillä oli hauskaa. Pian minusta tuli Hashemin joukkueen pysyvä jäsen. Vaikka he tiesivät, etten pelannut sunnuntaisin, he arvostivat minua silti panoksestani joukkueessa muina pelipäivinä.
Olen nykyään opettaja Aaronin pappeudessa. Pelaan yhä jalkapalloseurassa enkä edelleenkään pelaa sunnuntaisin. Se ei ole ollut ongelmana minulle tai joukkueille, joissa olen pelannut. Uskon siihen, että lepopäivä tulee pyhittää. Minulle se tarkoittaa sitä, etten urheile sunnuntaisin.
Kuvitus Greg Stapley