Uskoa vastata kutsuun
Brigham Youngin yliopistossa alueellisessa vaarnakonferenssilähetyksessä 12. syyskuuta 2010 pidetystä puheesta.
Meillä kaikilla täytyy olla sydämessämme palava vakaumus siitä, että tämä on Jumalan työtä ja että se vaatii meitä antamaan parhaamme rakentaaksemme ”Siionin autioita paikkoja”.
Vuonna 1849 – vain kaksi vuotta sen jälkeen kun pyhät olivat tulleet Suolajärven laaksoon – vanhin Parley P. Pratt kahdentoista apostolin koorumista johti tutkimusretkeä etelään. Mitä pidemmälle etelään tutkimusretki eteni, sitä vaikeammaksi maasto muuttui. Kun miehet olivat laskeutuneet yli 900 metriä Great Basinin laitaa Virginjoen ja Santa Clara -joen yhtymäkohtaan (nykypäivän St. Georgen eteläpuolelle Utahissa), maasto kävi kuivaksi ja hiekkaiseksi, tuliperäiseksi ja vaikeakulkuiseksi. Tutkimusretkeilijät eivät olleet asiasta innoissaan. Päiväkirjassa kerrotaan:
”Kuljimme – – läpi vaikeakulkuisen, kivisen, hiekkaisen, miltei sanoin kuvaamattoman seudun, joka oli yhtä kauheaa epäjärjestystä. – –
Edessä näkyi avara laajuus kaaosmaista ainesta, joka muodosti valtavia kukkuloita, [punaisia] erämaita, kolkkoja ja karuja tasankoja, pystysuoria kallioita, irtonaista ja köyhää savimaata, – – hiekkakiveä – – käsittämättömässä epäjärjestyksessä – lyhyesti sanottuna raunioitunut seutu – –, jonka jonkin aiemman aikakauden kauhistuttavat luonnonmullistukset olivat kääntäneet ylösalaisin, nurin päin.”1
Mutta niin vaikeakulkuiselta kuin seutu etelän suunnassa näyttikin, niin itäpuoliset San Juanin alueen tuulen pieksemät, eroosion murentamat kalliot sekä kanjonien erämaa näyttivät paljon vaikeammilta. Kirkon johtajat tiesivät, että tuon villin, kartoittamattoman kolkan kesyttäminen olisi vaikeaa, mutta silti he halusivat perustaa kirkon yhdyskuntia territorion siihen osaan. Vuonna 1879 Parowanin vaarnan neljännesvuosittaisessa konferenssissa 250 ihmistä otti vastaan presidentti John Taylorin esittämän kutsun perustaa San Juanin lähetysalue. Mukanaan 80 vankkurit ja lähes 1 000 päätä karjaa ja hevosia he lähtivät matkalleen kohti mahtavaa, tutkimatonta seutua lumihuippuisine vuorineen ja korkealle kohoavine kivipylväineen.
Etsiessään lyhintä reittiä San Juaniin ensimmäiset tutkimusmatkailijat voittivat esteen toisensa jälkeen, mutta pian he kohtasivat kaikista esteistä suurimman ja pelottavimman: Coloradojoen solan kulkukelvottoman kuilun. Kuin ihmeen kautta heidän väsyneet tiedustelijansa löysivät kanjonista kapean aukon – halkeaman, joka johti yli 600 metriä alaspäin pitkin punaisia kallioita kohti alhaalla olevaa Coloradojokea. Tämä yksinäinen, lähes hengenvaarallinen kallionhalkeama näytti tarjoavan ainoan mahdollisen reitin itään.
Hiekkakivisola oli enimmäkseen liian kapea hevosten kuljettavaksi, ja paikoin se oli liian kapea ihmisenkään kuljettavaksi. Jopa 23 metrin korkuiset pystysuorat pudotukset olisivat tuntuneet mahdottomilta paksusarvilampaillekin, puhumattakaan täyteen lastatuista vankkureista. Mutta sitkeät pyhät eivät aikoneet kääntyä takaisin. Niinpä he käyttivät räjähdysainetta ja työkaluja ja työskentelivät suurimman osan joulukuusta 1879 ja tammikuun 1880 avaten vaarallisen ja alkeellisen tien kanjonin kuiluun.
Kun tämä tien pohja oli saatu valmiiksi – jos sitä sellaiseksi voi kutsua – tehtävänä oli nyt saada ensimmäiset 40 vankkuria alas ”halkeaman” läpi. Muut vankkurit, jotka odottivat kahdeksan kilometriä taaempana Fifty-Mile Springissä, seuraisivat perässä.
He järjestäytyivät siten, ”että tusina miestä tai enemmän voisi roikkua vankkurien takana” pitkistä köysistä hidastaen alasmenovauhtia. Sitten pyörien jarrut lukittiin ketjuilla, niin että pyörät pääsivät liukumaan mutta eivät pyörimään, mikä olisi saanut aikaan suurta tuhoa.
Yhtenä pioneerihistorian suurista hetkistä komppania vei vankkurit yksi kerrallaan alas petollista jyrkännettä. Kun he pääsivät kanjonin pohjalle, he alkoivat innokkaina kulkea joen yli tasapohjaisella lautalla, jonka he olivat kehittäneet tähän tarkoitukseen. Loppujen lopuksi kävi niin, että Joseph Stanford Smithin perhe oli viimeisissä vankkureissa, joiden oli määrä laskeutua sinä päivänä.
Stanford Smith oli järjestelmällisesti auttanut edellä kulkevia vankkureita pääsemään alas, mutta jotenkin komppania ilmeisesti unohti, että häntäpäässä kulkeva veli Smithin perhe tarvitsi yhä apua. Stanford tunsi syvää levottomuutta siitä, että muut näyttivät jättäneen hänet ja hänen perheensä. Hän siirsi valjakkonsa, vankkurinsa ja perheensä jyrkänteen reunalle. Parivaljakko asetettiin eteen ja kolmas hevonen sidottiin köydellä vankkurien taakse niiden taka-akseliin. Smithit seisoivat hetken aikaa ja katselivat alas kohti petollista halkeamaa. Stanford kääntyi vaimonsa Arabellan puoleen ja sanoi: ”Pelkäänpä, ettemme onnistu.”
Arabella vastasi: ”Mutta meidän on onnistuttava.”
Stanford sanoi: ”Olisipa meillä edes muutama mies, jotka pidättelisivät vankkureita takaa, niin me saattaisimme onnistua.”
Hänen vaimonsa vastasi: ”Minä huolehdin pidättelemisestä.”
Arabella Smith levitti täkin maahan ja asetti poikavauvansa siihen kolmivuotiaan Royn ja viisivuotiaan Adan hoiviin. ”Pidelkää pikkuveljeä, kunnes isä tulee hakemaan teitä”, hän sanoi. Sitten Arabella Smith asettui vankkurien taakse ja tarttui vankkurien taka-osaan kiinnitetyn hevosen ohjaksiin. Stanford alkoi ohjata valjakkoa alas kuiluun. Vankkurit nytkähtivät alaspäin. Ensimmäisestä hytkähdyksestä takana oleva hevonen kaatui. Sisar Smith syöksyi sen ja vankkurien perään kiskoen köysistä koko voimallaan ja rohkeudellaan. Pian hänkin kaatui, ja hänen raahautuessaan hevosen mukana yksi rosoinen kivenlohkare viilsi hirmuisen haavan hänen jalkaansa lonkasta kantapäähän asti. Vaatteet riekaleina ja vakavasti haavoittuneena tuo urhea nainen piteli kiinni niistä köysistä kaikella väkevyydellään ja uskollaan koko matkan rinnettä alas aina joen mutkaan asti.
Kun he pääsivät kanjonin pohjalle, he saattoivat tuskin uskoa onnistuneensa. Stanford juoksi heti hurjaa vauhtia 600 metrin matkan takaisin kallion laelle peläten lasten hyvinvoinnin puolesta. Reunan yli kiivettyään hän näki lasten pysyneen kirjaimellisesti hievahtamatta paikallaan. Pidellen vauvaa sylissään ja kahden muun lapsen pitäessä tiukasti kiinni hänestä ja toisistaan hän johti heidät alas kallionhalkeamaa pitkin heidän levottoman äitinsä luo. Etäällä he näkivät viiden miehen tulevan heitä kohti kantaen ketjuja ja köysiä. Kun nämä miehet käsittivät, missä ahdingossa Smithit olivat, he lähtivät apuun. Stanford huusi heille: ”Unohtakaa koko juttu, kaverit. Me pärjäsimme hyvin. Tämä mies tarvitsee [tälle matkalle] vain [Bellen].”2
Kun kutsu kuuluu
Tämä matka kallionhalkeaman läpi on vain yksi monista esimerkeistä, jotka kertovat varhaisten pyhien valtavasta päättäväisyydestä ja omistautumisesta heidän vastatessaan profeettansa esittämään kutsuun. Toisena esimerkkinä on Muddyn lähetysalueen perustaminen nykyisen Nevadan seudulle ja siihen lähetystehtävään kutsuminen. Kuten hyvin monet varhaiset pioneerien uudisasutukset, Muddyn aluekin enteili erittäin kovaa työtä, ja kun jäsenille esitettiin kutsuja alueen asuttamiseksi, moni tutkisteli kovasti sieluaan.
Jotkut niistä, jotka 1860-luvulla kutsuttiin, ovat varmasti kysyneet: ”Kaikista maailman paikoista miksi juuri Muddyyn?” No, itse asiassa siihen oli syitä. Ensiksikin Yhdysvaltain sisällissota oli luonut kasvavan mahdollisuuden kuljettaa kauppatavaroita Coloradojokea pitkin. Toiseksi kun sota oli keskeyttänyt tekstiilien hankinnan perinteisistä lähteistä, niin joidenkin kilometrien päähän St. Georgen ja Washingtonin kaupunkeihin oli perustettu Cotton Mission (puuvillalähetysalue). Oletuksena oli, että tuon lähetysalueen tarpeisiin voitaisiin viljellä puuvillaa Muddyn alueella. Kolmanneksi myöhempien aikojen pyhät tunsivat voimakkaasti velvollisuudekseen työskennellä alueella asuvien Amerikan alkuperäisheimojen parissa auttaen heidän ravitsemisessaan ja toivoen voivansa kouluttaa heitä.
Alue oli kuitenkin syrjäinen, karu autiomaa. Näytti siltä, ettei siellä ollut tarjolla lähestulkoon mitään muuta kuin hellettä ja kovaa työtä. Se sijaitsi syrjässä ja oli enimmäkseen autiota, ja joki, jonka mukaan lähetysalue sai nimensä (Muddy, ’mutainen’), oli nimensä veroinen.
Siitä, kuinka ja millaisella uskolla ja päättäväisyydellä Muddyn alue asutettiin, kerron yhden uudisraivaajan omin sanoin. Hän edustaa sitä sisukkuutta ja sinnikkyyttä ja moraalista vakaumusta, joka sekä nuorilla että vanhoilla oli – tässä tapauksessa erityisesti nuorilla. Näin Elizabeth Claridge McCune kirjoitti isänsä saamasta kutsusta asettua Muddyn alueelle:
”Yksikään paikka maan päällä ei tuntunut minusta 15-vuotiaana niin kallisarvoiselta kuin rakas vanha Nephi [kaupunki Utahin Juabin piirikunnassa]. Kuinka innokkaasti odotimmekaan presidentti Brigham Youngin ja hänen seurueensa ajoittaisia käyntejä! – –
Veli Brigham, veljet Kimball ja Wells sekä koko [heidän] seurueensa nousivat vaunuistaan ja kävelivät poikki kukin koristellun tien – – kotiimme, missä päivällinen valmistettiin ja tarjoiltiin. – –
Osallistuimme kaikki [sunnuntain] iltapäiväkokoukseen. Valkoisiin pukeutuneet tytöt olivat varanneet istuimet edestä. Saarnat olivat mahtavia, ja me olimme onnellisia, kunnes presidentti Young ilmoitti, että hän esittäisi muutamien miesten nimet, jotka oli määrä kutsua ja hyväksyä lähetyssaarnaajiksi, jotta he lähtisivät asuttamaan – – ’Muddya’. Tämä miltei pysäytti kaikkien läsnäolevien sydämen sykkeen. Monia jäsenistämme oli kutsuttu asuttamaan Dixien seutua – mutta Muddy, niin monien kilometrien päässä etelässä! Ja niin paljon pahempi! Voi! Voi! En kuullut mitään muuta nimeä kuin ’Samuel Claridge’. Kuinka sitten itkin ja nyyhkytinkään välittämättä siitä, että kyyneleet pilasivat uuden valkoisen mekkoni. Vieressäni istuvan tytönkin isä kutsuttiin. Ystäväni kysyi: ’Mitä sinä oikein itket? Ei minua itketä yhtään. Tiedän, ettei minun isäni lähde.’ ’No, siinä se ero onkin’, minä sanoin. ’Minä tiedän, että minun isäni lähtee eikä mikään pystyisi estämään häntä, enkä minä tunnustaisi häntä isäkseni, ellei hän lähtisi, kun hänet kutsutaan.’ Sitten puhkesin taas nyyhkyttämään. – –
Koska olimme juuri muuttaneet uuteen taloon ja olimme asettuneet [niin] mukavasti, monet ystävistämme yrittivät taivutella isää pitämään kotinsa ja maatilansa, menemään etelään joksikin aikaa ja tulemaan sitten takaisin. Mutta isä tiesi, ettei häntä ollut kutsuttu sellaiseen lähetystehtävään. ’Aion myydä kaiken, mitä omistan’, hän sanoi, ’ja viedä varani auttaakseni rakentamaan jälleen yhtä Siionin autiota paikkaa.’”3
Usko toiminnassa
Mikä synnytti silloin ja synnyttää yhä sen uskollisuuden ja omistautumisen, jota oli tässä 15-vuotiaassa tytössä ja hänen lapsuusperheessään? Mikä sai hänet kääntymään hieman vähemmän uskollisen ystävänsä puoleen ja sanomaan: ”Minä tiedän, että minun isäni lähtee eikä mikään pystyisi estämään häntä”? Mistä on lähtöisin sellainen sisu, joka sai hänet jatkamaan: ”Enkä minä tunnustaisi häntä isäkseni, ellei hän lähtisi, kun hänet kutsutaan”?
Entä ne kolme pientä lasta, jotka näkivät vanhempiensa häviävän vankkurien kanssa Coloradojoen solan jyrkänteen taa mutta luottivat äitinsä antamaan ohjeeseen? He istuivat siinä uskollisina, päättäen olla hievahtamatta tai itkemättä huolimatta siitä valtavasta pelosta, jota he varmasti tunsivat.
Mitä me huomaamme näistä uskollisten pioneerien esimerkeistä? Huomaamme samaa, mitä olemme huomanneet kautta ajan taloudenhoitokausien ja varmasti edelleen tämän taloudenhoitokauden aikana. Huomaamme saman, mitä oli niissä pyhissä, jotka pakenivat New Yorkin osavaltiosta ja Pennsylvaniasta ja Ohiosta ja Missourista ja sitten pois rakkaasta Nauvoostaan yli jäätyneen joen temppelin pian palaessa etäällä. Huomaamme saman kuin silloin, kun nuo samat ihmiset hautasivat monia kuolleitaan Winter Quartersissa, sen jälkeen syrjäisiin hautoihin – joskus niinkin pieneen kuin leipälaatikkoon – Wyomingissa, lähellä Chimney Rockia tai yhteen monista Sweetwaterjoen ylityspaikoista tai Martin’s Coven lumikinokseen.
Me huomaamme sen ajan ja nykypäivän siunatuissa pyhissä eri puolilla maailmaa nimenomaan uskon Jumalaan, uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen, uskon profeetta Joseph Smithiin, uskon tämän työn todellisuuteen ja sen sanoman totuudellisuuteen. Juuri usko sai erään pojan menemään lehtoon rukoilemaan ja juuri usko antoi hänelle voimaa nousta ylös, antaa itsensä Jumalan käsiin evankeliumin palauttamiseksi ja lopulta reilu parikymmentä vuotta myöhemmin kulkea kohti omaa marttyyrikuolemaansa.
On tuskin mikään ihme, että usko on aina ollut ja on aina oleva evankeliumin sekä meidän työmme ensimmäinen ja pysyvä periaate. Vakaumuksemme ytimenä on, että työn paitsi pitäisi mennä eteenpäin, niin se myös pystyy menemään ja se tulee menemään ja sen täytyy mennä eteenpäin.
En tiedä, kuinka muuten äidit ja isät pystyivät tasangoilla jättämään niitä pienokaisia niihin hätävarahautoihin ja sitten luotuaan viimeisen silmäyksen jatkamaan itkien kulkuaan kohti Siionia. En tiedä, kuinka muuten Arabella Smithin kaltainen nainen pystyi jättämään lapsensa jyrkänteen reunalle ja ponnistelemaan vankkuriensa perässä alas hengenvaarallista rinnettä. En tiedä, kuinka muuten Samuel Claridge saattoi myydä kaiken omaisuutensa ja lähteä rakentamaan Siionia syrjäiselle Muddyn lähetysalueelle. Näissä kertomuksissa perusluonteisena liikkeellepanevana voimana on usko – kallionluja, sulatusuunissa puhdistettu, tapahtumatäyteinen, hengellisesti vahvistettu usko siihen, että tämä on tosi kirkko ja Jumalan valtakunta ja että kun kutsu tulee, silloin toimitaan.
Vakaumus sydämeen
Rakennettavana on yhä ”Siionin autioita paikkoja”, ja jotkin niistä ovat paljon lähempänä kuin ne Muddyn tai San Juanin lähetysalueet. Jotkin niistä ovat meidän omassa sydämessämme ja omassa kodissamme.
Niinpä kutsun meitä saamaan sydämeemme sen palavan vakaumuksen, joka meillä kaikilla on oltava siitä, että tämä on Jumalan työtä ja että tämä pyrkimys vaatii meitä antamaan parhaamme. Vetoan teihin, että ravitsette omaa fyysistä ja hengellistä voimaanne niin, että teillä on syvä uskon varasto, josta voitte ammentaa, kun tehtäviä tai haasteita tai vaatimuksia tavalla tai toisella tulee. Rukoilkaa hieman enemmän, tutkikaa hieman enemmän, sulkekaa pois melu ja hiljentäkää hälinää, nauttikaa luonnosta, pyytäkää ylhäältä henkilökohtaista ilmoitusta, tutkistelkaa sieluanne ja etsikää taivaista sitä todistusta, joka johti pioneerivanhempiamme. Kun teidän sitten on kaivettava sisimmästänne hieman syvemmältä ja kauempaa voimia kohdata elämä ja tehdä työnne, voitte olla varmoja siitä, että siellä on mistä ammentaa.
Kun oma uskonne on kunnossa, olette valmiita siunaamaan perhettänne. Vahvat perhesiteet ovat edelleen kirkossa toimimisen ja palvelemisen, omistautumisen ja uskollisuuden vahvin yksittäinen merkki. Sanon sen tietäen täysin hyvin, että osa tämän kirkon majesteettisuudesta on yksittäisessä jäsenessä. Toisinaan tuo jäsen on uusi käännynnäinen. Toisinaan tuo jäsen on perheensä ainoa myöhempien aikojen pyhä. Joidenkin yksilöiden jossakin on pystytettävä uskon lippu ja aloitettava uusi evankeliumin sukupolvi. Mutta tosiasia on, että usko saa parempaa hoivaa ja enemmän suojaa ja se on kestävämpi, kun koko perhe on vahvistamassa sitä. Siispä kun olette seisseet yksin – jos teidän on pakko – tehkää uutterasti työtä huolehtiaksenne siitä, että muut perheessänne eivät seiso yksin. Vahvistakaa perhettänne ja huolehtikaa, että perheessänne usko on vahva.
Kun olemme tehneet sen, voimme palvella kirkossa lähellä tai jossakin syrjäisessä etuvartiossa, jos meidät kutsutaan. Silloin voimme etsiä sen kadonneen lampaan – jäsenen tai kirkkoon kuulumattoman, elävän tai kuolleen. Tämän voimme tehdä viisaasti ja hyvin vasta kun ne muut 99 karitsaa, mukaan lukien oma pieni laumamme, ovat etsintämme aikana turvallisesti aitauksessa. Jos olemme rakastaneet ja opettaneet kotona olevia, he ymmärtävät täsmällisesti, kuten pieni Elizabeth Claridge ymmärsi: kun kutsu tulee, voit olla varma, että isäsi ja äitisi, veljesi ja sisaresi toimivat.
Työtä on tehtävänä. Emme voi sanoa, että jokaisella naapurillamme on syvä usko, että jokaisella on vahva perhe, että jokainen lähellä ja kaukana on kuullut evankeliumin sanoman ja että jokaisesta on tullut uskova, opettava, temppelissä käyvä myöhempien aikojen pyhä. Maailma on käymässä yhä pahemmaksi, ja edessä olevat ajat tulevat koettelemaan parhaitakin meistä. Mutta vanhurskauden voimat voittavat aina, kun Stanford ja Arabella Smithin kaltaiset ihmiset, kun Samuel Claridgen ja hänen sisukkaan tyttärensä Elizabethin kaltaiset ihmiset aikaansaavat niiden voiton.
Meillä täytyy olla uskoa tähän työhön – uskoa siihen, mitä kaikki uskovat kutsutaan tekemään, uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen ja taivaalliseen Isäämme. Meidän tulee sovittaa oma tahtomme Heidän tahtoonsa ja sitten tehdä siitä tahdosta todellakin kallionluja ja pioneerinvahva. Jos sen teemme, tiedän, että olemme turvassa ja lujasti mukana siinä, kun kirkko ja Jumalan valtakunta kulkevat vääjäämättömästi eteenpäin.
Lynn griffin teos Viimeiset vankkurit
Clark Kelley Pricen teos Martinin käsikärrykomppania Bitter Creekissä Wyomingissa vuonna 1856, © 1980 IRI