Pioneeriaikani Calgaryssa

Lorraine Gilmour, Ontario, Kanada

Synnyin pienessä kaupungissa Pohjois-Englannissa vuonna 1947. Kun olin 15-vuotias, tutustuin ystävieni välityksellä lähetyssaarnaajiin ja liityin kirkkoon. Muut meidän perheestä eivät kuitenkaan liittyneet.

Kun sain tietää kirkon varhaisista pioneereista, minusta tuntui, että minua oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti kun minulla ei ollut perintönä esivanhempia, jotka olisivat ylittäneet tasangot. Mutta kun edistyin evankeliumissa, tuntemukseni muuttuivat.

Aloin ymmärtää, että varhaiset pioneerit olivat valmistaneet tien, jotta minunlaiseni ihmiset voisivat liittyä kirkkoon. Ne kaksi lähetyssaarnaajaa, jotka olivat kertoneet minulle evankeliumista, olivat niiden pioneerien jälkeläisiä, joten olin paljosta velkaa pioneereille. Tunsin, että jokin erityinen yhdisti minut heihin.

Ymmärsin myös, että minä olen saanut perinnön auliilta ja työteliäiltä ihmisiltä, jotka ovat uhrautuneet, työskennelleet ja jopa sotineet, jotta minulla voisi olla niitä asioita, joita heillä ei koskaan ollut, ja jotta he soisivat minulle niitä vapauksia, joita minulla nykyään on. Vanhempani eivät liittyneet kirkkoon, mutta he kasvattivat minut opettaen hyviä arvoja ja periaatteita, jotka valmistivat minua ottamaan vastaan evankeliumin.

Lopuksi, olen oppinut, että on monenlaisia pioneereja. Olen ensimmäisen polven kirkon jäsen. Meidän perhe ei ollut iloinen päätöksestäni mennä kasteelle, minkä vuoksi minun oli vaikea osallistua minulle kuuluviin kokouksiin. Pieni lähetysseurakuntamme sinnitteli selviytyäkseen eteenpäin, koska jäseniä oli vähän, varsinkin pappeudenhaltijoita. Lopulta kävi ilmeiseksi, että lähetyskenttä aikoisi lakkauttaa seurakuntamme.

Siitä seurasi se, että päätin muuttaa Kanadaan. Se oli yksi vaikeimmista koskaan tekemistäni päätöksistä. Olin ainoa lapsi ja rakastin vanhempiani hyvin paljon, kuten hekin rakastivat minua, mutta todistukseni olisi ollut vaarassa, jos olisin jäänyt paikkaan, missä en voinut käydä kirkossa. Muistan yhä sen illan, jolloin lähdin – isäni juoksi junan vierellä lähettäen minulle lentosuukkoja äitini katsellessa sivusta. Sydämeni oli murtua, mutta tiesin, että minun oli lähdettävä.

Saavuin Calgaryyn Albertaan äitienpäivänä toukokuussa 1967. Menin kirkkoon niiden jäsenten kanssa, joiden luona silloin asuin, ja itkin koko kokouksen ajan. Muistan, että kirjoitin kirjeitä kotiin vanhemmilleni silmät kyynelissä ja kerroin heille rakastavani Kanadaa mutta kaipaavani Englantia ja perhettäni hyvin paljon.

Yritin kovasti sopeutua uuteen elämääni kärsien koti-ikävästä, yksinäisyydestä ja pettymyksistä, mutta pysyin uskollisena evankeliumille. Osallistuin kaikkiin minulle kuuluviin kirkon tilaisuuksiin ja otin vastaan tehtäviä. Nämä olivat minun pioneeriaikojani.

Lopulta tapasin aviomieheni. Meidät sinetöitiin Cardstonin temppelissä Albertassa ja kasvatimme kolme lasta kirkon piirissä.

Joka kerta kun palaan Englantiin, mieleeni tulvii muistoja kääntymyksestäni, enkä voi muuta kuin tuntea kiitollisuutta siunauksistani. Missä mahtaisin olla tänään, ellei minulla olisi ollut rohkeutta tehdä sitä vaikeaa valintaa ja noudattaa Hengen kehotusta?

Olen ikuisesti kiitollinen niille varhaisille pioneereille sekä kirkossa että kirkon ulkopuolella, jotka valmistivat tien niin että minä ja muut minun kaltaiseni voisimme kuulla evankeliumin. Minua ennen eläneet soivat minulle mahdollisuuden ja rohkeutta olla nykypäivän pioneeri.

Muistan yhä sen illan, jolloin lähdin – isäni juoksi junan vierellä lähettäen minulle lentosuukkoja äitini katsellessa sivusta. Sydämeni oli murtua, mutta tiesin, että minun oli lähdettävä.