Lähetyskentältä
Toisen roska on toisen aarre
Kirjasta, jonka kannessa oli kultakirjaimia, tuli aarre henkilölle, joka etsi totuutta.
Oli helteinen kesäpäivä lähetystyössäni. Toverini ja minä olimme olleet kävelemässä pitkin ja poikin Pietarin katuja Venäjällä toivoen löytävämme uusia tutkijoita. Sinä iltana tapasimme lähellä asuntoamme erään vanhemman miehen ja aloimme jutella hänen kanssaan. Vaikka hän ei ilmaissutkaan mitään mielenkiintoa evankeliumia kohtaan, tunsimme kumpikin innoitusta antaa hänelle Mormonin kirjan. Kirjan sisään kirjoitimme hänelle toivotuksemme, todistuksemme ja yhteystietomme.
Myöhemmin samana iltana meidän tietämättämme eräs nuori mies nimeltä Ilja oli ulkona veljensä kanssa. Kävellessään heikosti valaistua maanalaisen käytävää Ilja huomasi maassa lojuvan kirjan kannessa kullanvärisen kimalluksen. Kumartuessaan katsomaan tarkemmin hän luki kirjan kanteen painetun kultakirjaintekstin: Mormonin kirja – toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta. Hän otti kirjan maasta ja vei sen kotiin.
Seuraavana päivänä toverini ja minä pohdiskelimme, kuinka löytäisimme uusia tutkijoita. Mielessäni risteili ajatuksia: ”Yritämme parhaamme mukaan etsiä uusia tilaisuuksia. Missä ovat tulokset? Ehkä meidän pitää tehdä jotakin toisella tavalla.”
Hetken kuluttua puhelin soi. Otin puhelimen käteeni. Ääni toisessa päässä kysyi: ”Onko tämä vanhin? Löysin kadottamanne kirjan metroasemalta. Haluan palauttaa sen.”
Vilkaisin heti hyllyä, jossa pyhät kirjoitukseni olivat. ”En usko, että olen kadottanut pyhiä kirjoituksiani metroon”, vastasin. ”Ei, en ole kadottanut Mormonin kirjaani, mutta voitte pitää sen ja lukea sitä.”
Nuori mies kertoi, että hänen nimensä on Ilja ja että hän on kotoisin Venäjän Orskista mutta oli tullut töihin Pietariin.
”Haluaisin kuulla lisää tästä kirjasta ja kirkostanne”, hän sanoi. ”Voinko tavata teidät?”
Hyppäsin innostuksesta. Eivät mahdolliset tutkijat joka päivä soita ja pyydä sopimaan tapaamista kuullakseen lisää kirkosta.
”Totta kai voimme tavata, Ilja!” vastasin iloisena.
Kun tapasimme Iljan, hän kuunteli tarkkaavaisena ja esitti kysymyksiä. Olimme iloisia siitä, että hän oli niin vastaanottavainen evankeliumille.
Yhdessä vaiheessa opetuksen aikana avasin Iljan Mormonin kirjan. Kun käänsin esiin alkusivut, huomasin tutun käsialan – omani! Käsitin, että tämä oli sama kirja, jonka olimme edellisenä päivänä antaneet sille vanhemmalle miehelle. Ilmeisesti mies oli heittänyt kirjan pois, ja pian Ilja oli löytänyt sen. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että toverini ja minä olimme päättäneet antaa kirjan sille vanhemmalle miehelle, vaikka sillä hetkellä emme ymmärtäneetkään syytä siihen.
Ei kestänyt kauan, kun Ilja päätti liittyä kirkkoon. Hän alkoi innokkaasti kertoa evankeliumin sanomasta myös sukulaisilleen ja ystävilleen.
Olen oppinut, että taivaallinen Isä tietää, milloin joku on valmis ottamaan vastaan Hänen sanansa. Hän haluaa, että me Hänen kirkkonsa lähetyssaarnaajat ja jäsenet vain täytämme Hänen käskynsä ja taivumme Hänen tahtoonsa pyrkiessämme kertomaan evankeliumista. Tässä tapauksessa Jumala tiesi, että vaikka se henkilö, jolle alun perin annoimme Mormonin kirjan, ei huomaisi sen arvoa, niin Ilja huomaisi (ks. 1. Nefi 19:7).
Kuvitus Allen Garns