Viinitarhan työmiehet
Kuuntelettehan, kuinka Pyhän Hengen kehotus kertoo teille juuri nyt, juuri tällä hetkellä, että teidän tulee ottaa vastaan Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksen lahja.
Niiden kutsumisten ja vapauttamisten valossa, joista ensimmäinen presidenttikunta on juuri ilmoittanut, saanen puhua meidän kaikkien puolesta sanoessani, että me muistamme ja rakastamme aina niitä, jotka ovat palvelleet niin uskollisesti, aivan kuten me heti rakastamme niitä, jotka ovat nyt saaneet tehtävän, ja toivotamme heidät tervetulleiksi. Sydämelliset kiitoksemme teille jokaiselle.
Haluaisin puhua Vapahtajan vertauksesta, jossa isäntä ”aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä”. Otettuaan töihin ensimmäisen ryhmän aamukuudelta, hän palasi yhdeksältä, puoliltapäivin ja kolmelta iltapäivällä palkaten lisää työmiehiä, kun sadonkorjuussa tuli yhä suurempi kiire. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että hän palasi viimeisen kerran ”yhdennellätoista tunnilla” (noin viideltä iltapäivällä) ja palkkasi vielä viimeiset. Sitten vain tuntia myöhemmin kaikki työmiehet kokoontuivat hakemaan päiväpalkkaansa. Yllättävää oli, että kaikki saivat saman palkan, vaikka olivat tehneet työtä eri tuntimäärän. Ensimmäisinä palkatut suuttuivat heti sanoen: ”Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.”1 Lukiessanne tätä vertausta olette ehkäpä tekin niiden työmiesten tavoin tunteneet, että tässä tehtiin vääryyttä. Saanen puhua lyhyesti tästä asiasta.
Ensinnäkin on tärkeää huomata, että ketään ei ole kohdeltu tässä epäoikeudenmukaisesti. Ensimmäiset työmiehet sopivat täydestä päiväpalkasta, ja he saivat sen. Lisäksi voin vain kuvitella, että he olivat hyvin kiitollisia saadessaan työn. Vapahtajan aikoina keskiverto mies ja hänen perheensä eivät voineet tehdä juuri muuta kuin elää sillä, mitä he sinä päivänä ansaitsivat. Jos ei tehnyt työtä tai viljellyt maata tai kalastanut tai myynyt, ei luultavasti syönyt. Koska halukkaita työmiehiä oli enemmän kuin työpaikkoja, nämä ensimmäisenä valitut miehet olivat onnekkaimpia sen aamun kaikista työnhakijoista.
Jos tosiaan pitäisi tuntea myötätuntoa jotakuta kohtaan, sitä pitäisi ainakin aluksi tuntea niitä miehiä kohtaan, joita ei valittu ja joilla oli myös perhe ruokittavana ja vaatetettavana. Joitakin heistä ei tuntunut koskaan onnistavan. Joka kerta isännän käydessä päivän mittaan paikalla, he näkivät aina, että valittiin joku toinen.
Mutta aivan päivän päättyessä isäntä palaa yllättäen viidennen kerran ja esittää merkittävän yhdennentoista hetken tarjouksen! Nämä viimeiset ja lannistuneimmat työmiehet, jotka kuulevat ainoastaan, että heitä tullaan kohtelemaan oikeudenmukaisesti, ottavat vastaan työn edes tiedustelematta palkkaa, koska he tietävät, että mikä tahansa on parempaa kuin se ei mitään, mitä he ovat siihen saakka saaneet. Kun he sitten kokoontuvat palkkaa saamaan, he ovat ällistyneitä saadessaan saman kuin kaikki muut! Kuinka yllättyneitä he varmasti ovat olleet ja kuinka todella, todella kiitollisia! Sellaista myötätuntoa ei varmasti ollut yhtenäkään heidän kaikista työpäivistään ikinä koettu.
Ensimmäisten työmiesten purnaus on mielestäni nähtävä kertomuksessa tämän tulkinnan mukaisena. Vertauksen isäntä sanookin heille (ja mukailen hänen sanojaan vain hieman): ”Ystäväni, enhän minä tee teille vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista, hyvästä palkasta? Olitte hyvin iloisia saadessanne työn, ja minä olen hyvin tyytyväinen siihen, kuinka palvelitte. Te saatte täyden palkan. Ottakaa se ja nauttikaa siunauksesta. Mitä muihin tulee, kai minä saan omallani tehdä mitä haluan.” Sitten tämä läpitunkeva kysymys kenelle tahansa, jonka on tarpeen kuulla se silloin tai nyt: ”Katsotteko te karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”
Veljet ja sisaret, elämässämme tulee olemaan aikoja, jolloin joku toinen saa odottamattoman siunauksen tai ottaa vastaan jonkin erityisen tunnustuksen. Saanen pyytää meitä olemaan loukkaantumatta – ja etenkään olemaan tuntematta kateutta – kun jollakulla toisella käy hyvä onni. Me emme vähene, kun joku toinen saa lisää. Me emme ole kilpajuoksussa toisiamme vastaan, jotta näkisimme, kuka on rikkain tai lahjakkain tai kaunein tai edes siunatuin. Se kilpajuoksu, jossa todella olemme, on kilpa syntiä vastaan, ja kateus on varmasti synneistä yleismaailmallisin.
Lisäksi kateus on erhe, joka vain jatkaa työtään. On selvää, että me kärsimme vähän, kun meitä kohtaa jokin epäonni, mutta kateus vaatii meitä kärsimään kaikesta hyvästä onnesta, joka kohtaa ketä tahansa tuntemaamme ihmistä! Miten valoisa tulevaisuudennäkymä se onkaan – nielaista annos etikkaa joka kerta, kun joku ympärillä oleva kokee onnen hetken! Puhumattakaan siitä lopussa kokemastamme mielipahasta, kun huomaamme, että Jumala tosiaan on sekä oikeudenmukainen että armollinen antaessaan kaikille, jotka ovat Hänen luonaan, ”koko omaisuutensa”2, kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan. Niinpä ensimmäinen opetus Herran viinitarhasta on: himoitseminen, murjottaminen tai muiden lannistaminen eivät kohota teidän asemaanne eikä jonkun toisen halventaminen paranna teidän minäkuvaanne. Olkaa siis ystävällisiä ja olkaa kiitollisia siitä, että Jumala on hyvä. Se on onnellinen elämäntapa.
Toinen seikka, jonka haluan ottaa esiin tästä vertauksesta, on se murheellinen erehdys, jonka jotkut saattaisivat tehdä, jos he luopuisivat päivän päättyessä palkastaan, koska he olivat huolissaan oletetuista ongelmista aiemmin päivällä. Tässä ei sanota, että kukaan olisi heittänyt kolikkoaan isännän kasvoille ja rynnännyt pois pennittömänä, mutta joku olisi saattanut niin tehdä.
Rakkaat veljeni ja sisareni, se, mitä tässä kertomuksessa tapahtui yhdeksältä tai puoliltapäivin tai kolmelta iltapäivällä, on merkityksetöntä verrattuna siihen ihmeelliseen ja runsaaseen palkkaan, joka annetaan kaikille päivän päättyessä. Uskon kaava on olla sinnikäs, tehdä työtä, kestää loppuun asti ja antaa aiempien tuntien ahdistuksen – olipa se todellista tai kuviteltua – hellittää lopullisen palkinnon runsauden rinnalla. Älkää vatvoko vanhoja asioita tai epäkohtia – älkää itseänne älkääkä naapurianne kohtaan, ja voisin lisätä: älkääkä edes tätä todellista ja elävää kirkkoa kohtaan. Teidän elämänne, naapurinne elämän ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumin majesteettisuus tulee ilmi viimeisenä päivänä, vaikka sitä majesteettisuutta ei jokainen aina huomaisikaan aiemmin. Älkää siis hätääntykö sellaisesta, mitä tapahtui yhdeksältä aamulla, sillä Jumalan armo pyrkii palkitsemaan teidät kuudelta illalla – ovatpa työjärjestelynne päivän aikana olleet millaisia tahansa.
Me kulutamme hyvin kallisarvoista emotionaalista ja hengellistä pääomaa takertumalla sitkeästi muistoon väärästä sävelestä, jonka soitimme lapsuuden pianoesityksessä, tai jostakin, mitä puoliso sanoi tai teki 20 vuotta sitten ja jota aiomme riiputtaa hänen päänsä päällä toiset 20 vuotta, tai jostakin tapahtumasta kirkon historiassa, joka osoitti enemmän tai vähemmän, että kuolevaisilla on aina vaikeuksia olla heihin kohdistettujen kuolemattomien toiveiden veroisia. Vaikka jokin noista epäkohdista ei olisi lähtöisin teistä, se voi päättyä teihin. Ja millaisen palkinnon tulettekaan saamaan tuosta teosta, kun viinitarhan Herra katsoo teitä silmiin ja tilit tasataan maallisen päivämme päättyessä.
Se johtaakin kolmanteen ja viimeiseen kohtaani. Tämä vertaus – kuten muutkaan vertaukset – ei todellisuudessa koske työmiehiä tai palkkoja yhtään sen enempää kuin ne toiset koskevat lampaita ja vuohia. Se on kertomus Jumalan hyvyydestä, Hänen kärsivällisyydestään ja anteeksiannostaan sekä Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksesta. Se on kertomus anteliaisuudesta ja myötätunnosta. Se on kertomus armosta. Se tähdentää ajatusta, jonka kuulin monia vuosia sitten, että varmastikin se, mistä Jumala nauttii eniten Jumalana olemisessa, on se sykähdyttävä ilo siitä, että voi olla armollinen etenkin niitä kohtaan, jotka eivät odota sitä ja joista usein tuntuu, etteivät he ansaitse sitä.
En tiedä, kenen tässä laajassa kuulijakunnassa tänään kenties on saatava kuulla tähän vertaukseen sisältyvä anteeksiannon sanoma, mutta riippumatta siitä, kuinka myöhässä luulette olevanne, kuinka monia tilaisuuksia luulette menettäneenne, kuinka monia virheitä tunnette tehneenne tai riippumatta kyvyistä, joita luulette itseltänne puuttuvan, tai riippumatta siitä, kuinka kauas kodista ja perheestä ja Jumalasta tunnette matkanneenne, minä todistan, että te ette ole matkanneet jumalallisen rakkauden ulottumattomiin. Teidän ei ole mahdollista vajota niin alas, etteikö Kristuksen sovituksen ääretön valo loistaisi sinne.
Jos ette ole vielä kirkkomme jäseniä tai olette joskus olleet mutta ette ole enää, kummassakaan tapauksessa te ette ole tehneet mitään sellaista, mitä ei voi korjata. Ei ole sellaista ongelmaa, jota ette voisi voittaa. Ei ole sellaista unelmaa, joka ei ajan ja iankaikkisuuden kuluessa voisi vielä toteutua. Vaikka tunnettekin olevanne hukassa ja yhdennentoista tunnin viimeinen työmies, viinitarhan Herra seisoo yhä viittomassa. ”[Astukaa] rohkeasti armon valtaistuimen eteen”3 ja langetkaa Israelin Pyhän jalkojen juureen. Tulkaa ja kestitkää itseänne ilmaiseksi ja maksutta4 Herran pöydässä.
Esitän erityisesti vetoomuksen aviomiehille ja isille, pappeudenhaltijoille tai tuleville pappeudenhaltijoille, Lehin sanoin: ”Herätkää ja nouskaa tomusta – – ja olkaa miehiä.”5 Ei aina mutta usein juuri miehet päättävät olla vastaamatta kutsuun käydä joukkohon.6 Naiset ja lapset vaikuttavat monesti auliimmilta. Veljet, astukaa esiin. Tehkää se itsenne vuoksi. Tehkää se niiden vuoksi, jotka rakastavat teitä ja rukoilevat, että toimitte. Tehkää se Herran Jeesuksen Kristuksen vuoksi, joka maksoi käsittämättömän hinnan tulevaisuudesta, jonka Hän haluaa teidän saavan.
Rakkaat veljeni ja sisareni, niille teistä, joita evankeliumi on siunannut monen vuoden ajan, koska olitte niin onnekkaita, että löysitte sen varhain, niille teistä, jotka olette tulleet evankeliumin piiriin asteittain ja vaiheittain myöhemmin, ja niille teistä – olettepa jäseniä tai ette vielä – jotka yhä kenties odottelette, teille jokaiselle, yhdelle ja kaikille, minä todistan Jumalan rakkauden uudistavasta voimasta ja Hänen armonsa ihmeestä. Hän välittää siitä uskosta, johon viimein päädytte, ei siitä, minä päivän hetkenä siihen saavutte.
Jos siis olette tehneet liittoja, pitäkää ne. Jos ette ole tehneet niitä, tehkää ne. Jos olette tehneet ne ja rikkoneet ne, tehkää parannus ja korjatkaa ne. Koskaan ei ole liian myöhäistä niin kauan kuin viinitarhan Mestari sanoo, että aikaa on. Kuuntelettehan, kuinka Pyhän Hengen kehotus kertoo teille juuri nyt, juuri tällä hetkellä, että teidän tulee ottaa vastaan Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksen lahja ja nauttia osallisuudesta Hänen työhönsä. Älkää viivytelkö. Alkaa olla myöhä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.