Viekää evankeliumia eteenpäin esimerkillänne
Paras tapa kertoa evankeliumista on elää sen mukaan.
Muutamilta meistä evankeliumista kertominen käy luonnostaan. Mutta monille meistä se ei ole niin helppoa. Itse asiassa saatamme jopa pelätä puhua avoimesti evankeliumista ystäville, sukulaisille tai naapureille, vaikka tiedämme, kuinka tärkeää on tehdä niin.
Lisäksi toisinaan lähetystyötä ajatellessamme keskitymme liian paljon menetelmään, toimintaan tai lopputulokseen sen sijaan että keskittyisimme auttamaan yksittäistä ihmistä. Ongelmana on, että aina kun unohdamme ajatella yksittäistä ihmistä, ponnistuksemme voivat tuntua väkinäisiltä ja vilpillisiltä.
On kenties parempikin tapa.
Tuo tapa on kokea aiempaa syvällisempi kääntymys evankeliumiin henkilökohtaisesti ja antaa esimerkillisen elämämme ja ystävällisen keskustelumme avata tietä. Mitä syvällisempää kääntymyksemme on, sitä vaivattomammin suhtaudumme uskontoomme ja alamme tuntea yhä suurempaa halua suoda muillekin evankeliumin siunaukset. Kun niin tapahtuu, evankeliumin eteenpäin vieminen tuntuu luontevammalta.
Itse asiassa emme kenties edes ymmärrä kertovamme evankeliumista. Kun uskollisuutemme opetuslapsina lisääntyy, sen vaikutusta tekoihimme, puheisiimme ja jopa ulkoiseen olemukseemme on vaikeaa olla huomaamatta. ”Teidän hyvät tekonne käyvät ilmeisiksi muille ihmisille”, selittää vanhin Russell M. Nelson kahdentoista apostolin koorumista. ”Herran valo voi loistaa silmistänne. Kun säteilette sillä tavalla, teidän on parasta valmistautua kysymyksiin.”1
Eläviä todistuksia
Julkaisussa Saarnatkaa minun evankeliumiani – lähetystyöpalvelun opas selitetään: ”Vapahtaja on näyttänyt tien. Hän on antanut täydellisen esimerkin, ja Hän käskee meitä tulemaan sellaisiksi kuin Hän on (ks. 3. Nefi 27:27).”2 Kun jäsenet oppivat lisää Kristuksesta ja pyrkivät omaksumaan Hänen ominaisuuksiaan omaan elämäänsä Hänen sovituksensa voiman avulla, heistä tulee enemmän Kristuksen kaltaisia ja siten kykenevämpiä johtamaan muita Hänen luokseen.3
Eräs uusi käännynnäinen Washingtonista Yhdysvalloista sanoo, että hän kiinnostui evankeliumista pelkästään viettäessään aikaa jäsenten kanssa. ”Onnellisuus, joka heistä kuvastui, ja se, miltä minusta tuntui heidän seurassaan, oli kiistämätöntä”, hän kertoo. ”He eivät saarnanneet minulle Jumalasta. Se oli yksinkertaisesti heidän olemuksessaan: heidän elämäntavassaan, heidän valinnoissaan, heidän teoissaan ja suhtautumistavoissaan. Kun katsoin heitä, sanoin itselleni: ’Tuolla tavoin minäkin haluan elää. Tuossa vaiheessa minäkin haluan olla elämässäni.’”
Kun evankeliumin vaikutus elämässämme alkaa tuntua luontevammalta, tuosta vaikutuksesta puhuminen helpottuu sekä siksi, että meillä on, mistä puhua, että siksi, että voimme kertoa siitä, mitä sen sanoma on tehnyt meille.
Italialainen Miriam Criscuolo havaitsi, että vaikka hän oli solminut merkityksellisen ystävyyssuhteen erääseen naapuriin, hän ei siltikään tiennyt, kuinka puhua evankeliumista. ”Vietimme paljon aikaa yhdessä, mutta minulta puuttui rohkeus puhua uudelle ystävälleni evankeliumista, vaikka tiesin sen velvollisuudekseni”, hän kertoo.
Mutta kun evankeliumi sitten tuli luontevasti puheeksi, alkoi tapahtua. Miriam muistelee: ”Ystäväni uteliaisuuden herätti itse asiassa tyttäreni, joka näytti erästä Alkeisyhdistyksen projektia. ’Mikä on Alkeisyhdistys?’ ystäväni kysyi. Tuo kysymys johti satoihin muihin. Sain tietää, että ystäväni oli etsinyt jotakin vuosien ajan. Kerroin hänelle, että mielenrauha, jota hän tavoitteli, löytyisi kirkostamme.
Myöhemmin hän liittyi kirkkoon. Hän oli vastaus rukouksiini, kuinka löytää tapa tehdä lähetystyötä ja näyttää lapsilleni, kuinka sitä voi tehdä.”
Olkaa ensin ystäviä
Kuten Miriam, mekin saatamme joskus tuntea velvollisuudeksemme kertoa evankeliumista ja huomaamme, että tämä velvollisuudentunne voi saada aikaan väkinäisiä, vaivaantuneita keskusteluja. Lisäksi velvollisuudentunne voi vallata kokonaan mielemme ja estää kykyämme selittää tehokkaasti evankeliumin periaatteita.
Onnistuneita lähetystyötilaisuuksia tulee todennäköisemmin silloin, kun jäsenet ovat pelkästään hyviä, todellisia ystäviä muiden kanssa. Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista onkin sanonut: ”Jos alusta lähtien suhtaudumme avoimesti omaan jäsenyyteemme kirkossa, – – ystävät ja tuttavat hyväksyvät sen, että tämä on osa sitä, keitä me olemme.”4
Evankeliumin sisällyttäminen jo olemassa olevaan ystävyyteen sen sijaan että ystävyys perustuisi evankeliumista kertomiseen voi lisätä menestystä lähetystyössä. Eliana Verges de Lerda, kirkon jäsen Argentiinassa, tapasi ystävänsä Anabelin, kun he kumpikin olivat kuusivuotiaita. Heidän ystävyytensä vahvistui heidän käydessään yhdessä koulua. Tuona aikana Eliana ei koskaan salannut sitä seikkaa, että hän oli kirkon jäsen.
”Minusta oli hyvin helppoa puhua evankeliumista Anabelin kanssa, vaikka uskonkäsityksemme eivät olleetkaan samanlaiset”, hän sanoo.
Kun tytöt olivat 14-vuotiaita, Anabel suostui kuuntelemaan lähetyssaarnaajia, mutta päätti olla menemättä kasteelle.
Eliana oli pettynyt, mutta se ei estänyt häntä olemasta edelleen Anabelin ystävä, eikä se lopettanut evankeliumiaiheisia keskusteluja. Muutama vuosi myöhemmin Eliana kutsui Anabelin kanssaan seminaariin. Oppitunnin aikana Anabel tunsi Hengen hyvin voimakkaasti. Kun Eliana valmistautui muutama päivä myöhemmin lähtemään temppeliin, Anabel sanoi hänelle: ”Lupaan lähteä seuraavalla kerralla kanssasi.” Anabel kastettiin vähän sen jälkeen.
Anabelin kääntymys ei tapahtunut muutamassa päivässä vaan vei vuosia. Prosessi oli mahdollinen, koska Eliana oli ensin hänen ystävänsä – riippumatta siitä, tunsiko Anabel kiinnostusta ottaa vastaan evankeliumi vai ei.
Kuunnelkaa rakkaudella
Sellaiset ystävyyssuhteet kuin Elianan ja Anabelin saavat usein alkunsa, kun ihmiset huomaavat, että heillä on samankaltaisia kiinnostuksen kohteita, normeja tai muita yhteneväisyyksiä. Nämä ystävyyssuhteet syvenevät, kun ihmiset kertovat kokemuksistaan ja tunteistaan ja osoittavat rakkautta toisiaan kohtaan. Ja rakkaus on tietenkin keskeinen osa palautettua evankeliumia.
Me kirkon jäsenet voimme ilmaista Kristuksen kaltaista rakkautta viettämällä aikaa ystäviemme kanssa – toimimalla, palvelemalla ja keskustelemalla. Itse asiassa monet ihmiset etsivät juuri sellaista ystävää.
Kuvaillessaan vuorovaikutustamme muiden kanssa vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on neuvonut: ”Vielä tärkeämpää kuin puhua on kuunnella. Nämä ihmiset eivät ole elottomia hahmoja, jotka näyttävät vain luvuilta kastetilastoissa. He ovat Jumalan lapsia, veljiämme ja sisariamme, ja he tarvitsevat sitä mitä meillä on. Olkaa aitoja. Ojentakaa auttava kätenne vilpittömästi. Kysykää näiltä ystäviltänne, mikä heille on tärkeintä. – – Ja sitten kuunnelkaa. – – Lupaan teille, että jokin, mitä he sanovat, tähdentää aina jotakin sellaista evankeliumin totuutta, josta voitte todistaa ja josta teillä sitten on tarjottavana enemmän.”5
Meidän ei tarvitse pommittaa ystäviämme evankeliumilla. Meidän pitää vain olla hyviä ystäviä ja kertoa rohkeasti evankeliumin käsitteistä, kun tilaisuuksia ilmenee. Saatana käyttää pelkoa yrittäessään estää jäseniä kertomasta todistustaan. Tämä voimakas tunne voi rampauttaa. Presidentti Uchtdorf huomauttaa: ”Jotkut mieluummin kiskoisivat käsikärryä vaikka yli preerian kuin ryhtyisivät puhumaan uskosta ja uskonnosta ystävilleen – –. He kantavat huolta siitä, millaisina heitä pidettäisiin tai kuinka se saattaisi vahingoittaa heidän suhdettaan.” Hän jatkaa: ”Niin ei tarvitse olla, koska meillä on kerrottavana hyvä sanoma ja meillä on ilosanoma.”6
Profeetta Mormon opetti: ”Täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon” (Moroni 8:16). Kun me elämme täydemmin evankeliumin mukaan, me voimme poistaa pelon korvaamalla sen rakkaudella – puhtaalla Kristuksen rakkaudella – ystäviämme, sukulaisiamme ja naapureitamme kohtaan. Tämä rakkaus lisää luontaista taipumustamme kertoa evankeliumista.7
Kertokaa evankeliumista luontevasti
Taivaallisen Isän lapset tarvitsevat evankeliumin tarjoamaa näkökulmaa. Niiden jäsenten elämä, jotka noudattavat evankeliumin mallia, on todisteena Kristuksen rakkaudesta. Kun jäsenet keskittyvät aktiivisesti tulemaan Jeesuksen Kristuksen kaltaisiksi, luomaan merkityksellisiä ystävyyssuhteita ja kasvattamaan rakkautta, evankeliumista kertominen on luonnollista seurausta siitä, keitä heistä on tullut. Tehdessään työtä näyttääkseen esimerkillään, keitä he ovat, jäsenet voivat saada lohtua ja opastusta Vapahtajan sanoista opetuslapsilleen: ”Minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun olet [kääntynyt], vahvista veljiäsi.” (Luuk. 22:32.)
Valokuvakuvitus David Stoker