Kotikäyntiopetussanoma
Erityistarpeita ja palvelemista
Tutkikaa rukoillen tätä aineistoa ja keskustelkaa siitä soveltuvin osin niiden sisarten kanssa, joiden luona käytte. Käyttäkää seuraavia kysymyksiä apuna vahvistaaksenne sisarianne ja tehdäksenne Apuyhdistyksestä aktiivisen osan omaa elämäänne.
Usko, perhe, auttaminen
”Muilla on aina tarpeita”, presidentti Thomas S. Monson on sanonut, ”ja jokainen meistä voi tehdä jotakin auttaakseen jotakuta. – – Ellemme kadota itseämme palvelemalla muita, omalla elämällämme on vain vähän tarkoitusta.”1
Me kotikäyntiopettajat voimme vilpittömästi oppia tuntemaan jokaisen sisaren, jonka luona käymme, ja oppia rakastamaan heitä. Koska rakastamme heitä, siitä seuraa luonnostaan, että me palvelemme heitä (ks. Joh. 13:34–35).
Kuinka me voimme tietää sisartemme hengelliset ja ajalliset tarpeet, jotta voimme palvella heitä, kun sitä tarvitaan? Meillä kotikäyntiopettajilla on oikeus saada innoitusta, kun me rukoilemme niiden sisarten vuoksi, joiden luona käymme.
Säännöllisen yhteyden pitäminen sisariimme on myös tärkeää. Henkilökohtaiset käynnit, puhelinsoitot, rohkaiseva kirjelappu, sähköpostiviestit, istuminen heidän kanssaan, vilpitön kohteliaisuus, heidän huomioimisensa kirkossa, heidän auttamisensa sairauden tai hädän hetkellä ja muut palveluteot auttavat kaikki meitä pitämään huolta toisistamme ja vahvistamaan toisiamme.2
Kotikäyntiopettajia pyydetään raportoimaan sisarten hyvinvoinnista, mahdollisista erityistarpeista sekä heidän hyväkseen tekemästään palvelutyöstä. Tämänkaltaiset raportit ja sisartemme palveleminen auttavat meitä osoittamaan käytännössä opetuslapseutemme.3
Pyhistä kirjoituksista poimittua
Historiastamme poimittua
Toistemme palveleminen on aina ollut kotikäyntiopetuksessa keskeistä. Jatkuvasti palvelemalla me suomme ystävällisyyttä ja ystävyyttä, joka ulottuu kuukausittaisia käyntejä edemmäs. Se, millä on merkitystä, on huolenpitomme.
”Toiveeni on, että me sisaret lakkaisimme huolehtimasta siitä, riittääkö puhelinsoitto tai neljännesvuosittainen tai kuukausittainen kotikäynti”, Apuyhdistyksen 13. ylijohtaja Mary Ellen Smoot on sanonut. Hän pyysi, että me keskittyisimme ”ravitsemaan herkkiä sieluja”.4
Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on opettanut: ”On tärkeää, että me palvelemme toinen toistamme valtakunnassa.” Silti hän ymmärsi, ettei kaiken palvelemisen tarvitse olla sankarillista. ”Hyvin usein palveluksemme ovat vain rohkaisevia sanoja tai apua arkisine askareineen”, hän sanoi, ”mutta mitä suurenmoisia seurauksia saattaakaan koitua – – pienistä mutta tarkoituksellisista teoista!”5
Valokuvakuvitus Matthew Reier