Kunnes taasen kohdataan
Sorsaemo ja minä saimme armoa
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Sorsaemon tavoin minäkään en aina riitä. Silloin Vapahtaja astuu kuvaan.
Eräänä kevätiltapäivänä pakkasin autoani aloittaakseni viiden pienen lapseni edestakaisen kuljetusrumban oppitunneille ja harjoituksiin. Lastatessani jalkapallokenkiä ja tanssikasseja huomasin, kuinka sorsaemo taapersi poikasineen jalkakäytävällä esikaupunkialueella, missä asuimme.
Sitä katsellessani se alkoi ylittää tietä. Valitettavasti se lähti ylittämään katua viemäriritilän kohdalla, ja kun se ylitti ritilän, sen pienokaiset seurasivat sitä. Neljä sen poikasta luiskahti avuttomina ritilän aukoista.
Kun emo pääsi toiselle puolelle, se huomasi joidenkin poikastensa puuttuvan ja kuuli niiden vaimean piipityksen. Lainkaan tajuamatta virhettään se ylitti viemäriritilän uudelleen etsiessään kadonneita sorsanpoikia ja menetti kaksi lisää. Sen huono harkintakyky kauhistutti ja vähän karmaisi minua, ja menin ritilän luo nähdäkseni, voisinko nostaa sitä. Vaikka käytin kaikki voimani, ritilä tuskin liikahti, ja lähdin myöhästyneenä hakemaan yhtä lapsistani.
Arvelin voivani korjata tilanteen myöhemmin, kun en olisi niin kiireinen, ja hyppäsin autoon mutisten omahyväisenä: ”Se ei ansaitse olla äiti.”
Seuraavan puolentoista tunnin aikana tein monia toistuvia vanhemmuuteen liittyviä virheitäni. Ne ovat virheitä, joiden vuoksi olen anonut anteeksiantoa monta kertaa sekä lapsiltani että taivaalliselta Isältäni. Joka kerta päätän tehdä paremmin ja olla lankeamatta näihin heikkouksiin uudestaan. Kun ärähdin yhdelle lapsistani, joka kiusasi toista, omat sanani kaikuivat äänekkäinä korvissani: ”Se ei ansaitse olla äiti.”
Tunsin yhtäkkiä ylitsevuotavaa myötätuntoa tuota sorsaemoa kohtaan. Se yritti selviytyä maailmassa saamiensa vaistojen avulla, aivan kuin minäkin. Mutta joskus nuo vaistot eivät yksinkertaisesti riittäneet, ja silloin pienokaisemme kärsivät.
Päätin saada ritilän pois jollakin tavoin ja nostaa poikaset ylös. Kun kaarsin kotikadullemme, näin pienen joukon kokoontuneena paikalle. Naapurini oli nostanut ritilän pois ja kiivennyt viemäriaukkoon, ja hän nosti parhaillaan poikasia hellästi ulos turvaan. Pienet pelästyneet linnut kömpivät etsimään emoaan, joka asteli hermostuneena läheisessä pensaikossa. Se ei ollut pyytänyt apua, mutta naapurini oli astunut esiin, kun emon suoma turva ei yksinkertaisesti riittänyt. Olin liikutuksen vallassa, kun ajattelin Vapahtajan tekevän samoin lasteni ja minun puolesta.
Joskus me emme riitä, vaikka aikeemme ovat mitä parhaimmat ja yritämme kaikkemme. Kuitenkin Vapahtajan armo ”riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät [Hänen edessään]” (Et. 12:27). Minua lohduttaa tieto, etteivät minun vajavuuteni tuhoa lapsiani ja että he saavat vastaanottaa Vapahtajamme suoman rakkauden, rauhan, ymmärtämyksen ja armon. ”Hän mua kantaa”1 ja haluaa perheeni ja minun menestyvän. Meidän vajavuutemme eivät voita, kun nöyrrymme ja seisomme Herra vierellämme.