Uudelleen avioituminen: kärsivällisyyden ja rakkauden täyttämä seikkailu
Kirjoittaja asuu Norjassa.
Perheiden yhteen liittäminen vaatii kaksinkertaisen annoksen kärsivällisyyttä. Mutta se voi saada aikaan myös kaksinkertaisen määrän rakkautta.
Avioero ei edes kuulunut sanavarastooni ennen kuin se osui kohdalleni. Pitkän aikaa olin kiusaantunut, kun minulta kysyttiin aviosäätyäni. ”Olen eronnut.” Sain sitä tuskin sanotuksi – ikään kuin olisin kiroillut.
Sellaisessa tilanteessa kuitenkin olin elämässäni, ja minulla oli vaikeuksia sopeutua siihen. ”Sinä löydät kyllä jonkun”, ystävilläni oli tapana sanoa. Mutta en ollut kiinnostunut eikä minulla ollut minkäänlaista halua avioitua uudelleen. Neljässä lapsessani oli tarpeeksi tekemistä.
Kunnes eräänä päivänä, odottamatta ja tulevia suunnittelematta, tapasin Arnfinnin. Yllätyksekseni tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme ja nautin hänen seurastaan yhä enemmän. Hän oli fiksu, hyvännäköinen ja leikkisä. Kun hän kosi minua, en tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta tiesin haluavani jakaa tulevaisuuden hänen kanssaan. Meiltä meni jonkin aikaa ”silittää rypyt pois”, kuten Arnfinn sen ilmaisi, ja solmimme avioliiton syksyllä 1997 Tukholman temppelissä Ruotsissa.
Liki nelikymppisenä vastavihittynä oleminen ei ollut samanlaista kuin ensimmäisellä kerralla. Rakastuminen aiheutti samanlaista ihanaa väristystä, ja uuden ihmissuhteen tuoma jännitys oli samanlaista, mutta nyt siihen kuului kaksi entistä puolisoa, tottelematon koira, kovaääninen lintu ja yhdeksän 3–17-vuotiasta lasta. Onneksi romanssimme tuoreus riitti luotsaamaan meidät edessä olevien haastavien aikojen yli.
Avain ymmärrykseen
”Emme aina taida olla samaa mieltä asioista”, Arnfinn sanoi eräänä päivänä. Sitä ne neljänkymmenen vuoden aikana piintyneet tavat ja tottumukset teettävät. Ensimmäisen kerran naimisiin mennessäni olin 19-vuotias, ja rutiinit ja perinteet muodostuivat vasta matkan varrella. Arnfinn ja minä huomasimme, että oli ihan sopivaa ja jopa terveellistä, että oli olemassa enemmän kuin yksi mielipide asioista. Se ei silti välttämättä tarkoittanut, että toinen oli oikeassa ja toinen väärässä. Monet asiat elämässä muokkaavat mielipiteitä, ja kunnioituksesta ja kuuntelemisesta tuli avainsanat toisen ihmisen ymmärtämiseen.
Yritimme päästä yhteisymmärrykseen myös siitä, kuinka yhdistäisimme elämämme – missä asuisimme, kuinka hoitaisimme perheen talousasiat ja mitä juhlaperinteitä jatkaisimme. Matkan varrella tuli muutama ryppy lisää silitettäväksi, mutta näin jälkikäteen katsoen jotkut niistä olivat aika mitättömiä. Me pyrimme kotona vallitsevaan sopusointuun ja rakkauteen.
Minulle oli erityisen vaikeaa, kun perheen asioista päättämässä oli toinenkin äiti. Arnfinnin entinen vaimo on suurenmoinen äiti, ja hän kantaa huolta lastensa hyvinvoinnista. Suunnittelimme lomat ja viikonloput yhdessä hänen kanssaan, ja toisinaan minusta tuntui, ettei minulla ollut päätösvaltaa omassa elämässäni.
Muutos oli varmaankin vielä vaikeampi Arnfinnille, joka muutti kotiin, jossa oli neljä lasta, joista kaksi teini-ikäisiä. Lapseni olivat persoonallisuudeltaan riehakkaampia kuin mihin hän oli tottunut, ja heidät oli kasvatettu vähän eri tavalla kuin hän olisi halunnut.
Erilaiset polut, samat vastaukset
Sitten eräänä iltana, niin myöhään, että aivoni olivat jo lakanneet toimimasta, Arnfinn haastoi minut älykkyystestiin. Hän istuutui ruokapöydän toiselle puolelle ja alkoi kirjoitella yhtälöitä ja matemaattisia kaavoja löytääkseen vastaukset kysymyksiin. Minä olin pöydän vastakkaisella puolella ja piirtelin kuvia etsiessäni tehtäviin ratkaisua. Saimme työmme valmiiksi ja vertailimme testivastauksia huomaten vain, että olimme päätyneet samoihin vastauksiin. Silloin tajusin, että tuo testi oli samanlainen kuin yhteinen elämämme.
Saanen selittää. Hän tekee asiat yhdellä tavalla, ja minä teen ne toisella. Mutta meillä on sama tavoite, vaikka tie sinne voikin olla erilainen. Tavoitteeseen pääseminen on kuin tuo älykkyystesti: vaikka hän ratkaisee yhtälöitä ja minä piirrän kuvia, päädymme silti samoihin vastauksiin.
Tiedän, etten koskaan voisi suoriutua hänen työstään lakimiehenä, ja olen varma, että hän kokisi työni kirjoittajana ja akvarellitaiteilijana vaikeaksi. Juju piilee siinä, että pidän hänen erilaisia toimintatapojaan herttaisina sen sijaan että ärsyyntyisin niiden vuoksi. Erilaisuus voi olla jännittävä oppimiskokemus, jos vain annamme sille mahdollisuuden. Eräänä päivänä sanoin Arnfinnille: ”Jos sinä voit opettaa minulle joitakin asioita ja minä ehkä opetan sinulle joitakin, niin jonakin päivänä meillä on kaikki kunnossa.” Kummankin meistä täytyy osata ottaa vastaan opetusta, ja se on jatkuva prosessi. Ihailusta on tullut avainsana.
Kun kerran äiti ja isä ovat kahta eri lajia, niin voitte olla varmoja siitä, että myös kaksi sarjaa lapsia ovat aivan erilaisia toistensa kanssa. Me käärimme hihamme ja aloimme selvittää jokapäiväisiä ongelmia, jotka aiheutuivat erilaisista ruokailutottumuksista, vaatetyyleistä, nukkumaanmenoajoista ja kotitöiden tekemisestä vain muutamia mainitakseni. Kauan aikaa lapsemme jakautuivat ”minun” ja ”sinun” lapsiin, eivätkä he aina pitäneet yhtäkkistä yhteiseloamme kovinkaan ihanana asiana.
Vanhin tytär selitti, että lähtisi kuitenkin pian kotoa ja halusi minun olevan onnellinen; seuraavat kaksi tyttöä eivät näyttäneet pitävän edes toisistaan; ja yksi pojista luopui huoneestaan joka toinen viikonloppu ja nukkui sohvalla, kun hänen velipuolensa tulivat meille. Hän oli niin kultainen, ettei koskaan edes valittanut asiasta.
Tilaa niille, joita rakastamme
Aina löytyy tilaa niille, joita rakastamme. Järjestimme olohuoneen vierestä tilan vanhempien pakopaikaksi ja annoimme yläkerran makuuhuoneet lasten käyttöön. Kaksi televisiota ja kaksi kylpyhuonetta eivät olleet enää ylellisyyksiä vaan välttämättömyyksiä. Oli myös välttämätön sijoitus tulevaisuudellemme perheenä, että vastavihittyinä vanhempina saimme kerran vuodessa viettää muutaman päivän kahdestaan.
Viikonloput ja muut tapahtumat suunniteltiin etukäteen; aterioiden, pelien ja toimintojen tuli sopia suurimmalle osalle lapsista. Arnfinnin viisi lasta asuivat viikot äitinsä luona, ja halusin kunnioittaa myös hänen toiveitaan ja varmistaa, että lapset nauttivat ajastaan isänsä luona. Se tarkoitti sitä, että joskus minun piti pysyä hiljaa pienistä harminaiheista ja keskittyä sen sijaan tärkeämpiin asioihin, jotta heillä olisi mukavaa. Siihen tarvittiin kärsivällisyyttä ja rakkautta – ja vielä kerran kärsivällisyyttä ja lisäksi ämpärillinen huumoria.
Sekasortoiset sunnuntaiaamut olivat melkoinen koettelemus. Yritimme kauniin klassisen musiikin avulla virittää päivään sopivan ilmapiirin samalla kun ohjailimme lapsen toisensa jälkeen jompaankumpaan kahdesta kylpyhuoneesta ja ulos sieltä ennen kuin lehmänkello kilkatti kutsuen kaikki herkulliselle aamiaiselle. Silti se, että saimme kaikki ulos ovesta ja tila-autoon päästäksemme kirkkoon ajoissa, oli koettelemus, kun yritimme joka sunnuntai tuntea lepopäivän henkeä. Kun palasimme kotiin ja söimme hyvän aterian, olimme rauhoittuneet sen verran, että saatoimme nauttia pelien pelaamisesta yhdessä.
Kirkon ohjelmissa ja oppiaiheissa on paljon viisautta. Perherukous, perheilta ja evankeliumin periaatteista keskusteleminen maksavat vaivan. Evankeliumi on tuonut meille iloa ja auttanut meitä ymmärtämään entistä paremmin, kuinka tärkeä ja arvokas perhe on.
Olemme muodostaneet monia uusia perinteitä, mutta pitäneet myös joitakin entisestä elämästämme. Joka kesä otamme mahdollisimman monta lasta mukaamme Tukholman temppeliin. Me leiriydymme leirintäalueella temppelistä etelään. Siitä on tullut mieluinen perinne, ja naimisissa olevat lapsemmekin perheineen ovat omaksuneet sen.
Nykyään kun lapsemme tulevat kysymään meiltä neuvoja seurustelusta ja avioliitosta, sanon heille, ettei sillä ole väliä, että toinen pitää hölkkäämisestä ja toinen nauttii enemmän baletista. Kaikkein tärkeintä on yhteinen into palvella Vapahtajaamme ja päättäväisyys pyrkiä kohti tavoitetta olla iankaikkinen perhe.
Saippuakuplia puhaltamassa kolmen lapsenlapsemme kanssa. Lapsemme ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet kotoa, mutta he tietävät olevansa aina tervetulleita käymään luonamme.
Kaksin verroin kärsivällisyyttä, kaksin verroin siunauksia
Kun tapaan pareja, jotka saavat toisen tilaisuuden solmia avioliitto, riemuitsen heidän puolestaan. Olen iloinen, että heillä on kumppani ja paras ystävä, jonka kanssa he voivat olla yhdessä. Mutta muistan myös, etteivät ensimmäiset vuodet kahden perheen yhdistämisessä olleet pelkkää onnea ja iloa. Kaikella on hintansa, ja joinakin päivinä ihmettelemme, miksi sen täytyy olla niin vaikeaa.
Nykyään tyttäremme, jotka eivät oikeastaan pitäneet toisistaan teini-ikäisinä, ovat kumpikin äitejä. He vertailevat mielellään kokemuksiaan perhepäivällisillä ja jopa viettävät lomapäiviä yhdessä perheen mökillä. Lähetystyössä palveleville pojille on lähetetty kannustavia kirjeitä, ja jotkut lapsistamme ovat vierailleet toistensa luona ulkomailla asuessaan. Heistä on aina mukava kokoontua yhteen suurille juhlapäivällisille, ja he iloitsevat aina kuullessaan uuden sisaren- tai veljenlapsen syntymästä.
Nykyään Arnfinn ja minä olemme kotona kahdestaan. Meillä on eläväinen koira ja uusi pieni lintu. Lapset ovat välillä oleskelleet omassa huoneessaan opintojen ja uuden kodin perustamisen välillä. He tietävät, että he ovat aina tervetulleita ja että heitä ruokitaan ja rakastetaan aina kun he tulevat käymään.
Kahden perheen yhteen liittäminen vaatii kaksinkertaisen määrän rakkautta ja kaksinkertaisen annoksen kärsivällisyyttä. Kaikki tämä on vaatinut paljon ruoanlaittoa ja monta koneellista pyykkiä, mutta se on kannattanut. Me rakastamme suurta perhettämme. Siunaukset siitä, että on kaksin verroin ihmisiä rakastettavana, ovat kaksinkertaiset.
Ja perheemme kasvaa edelleen. On kasvamassa uusi sukupolvi suloisia pienokaisia, ja he ovat kaikki lastenlapsiamme!