Hänkö on piispa?
Kirjoittaja asuu Illinoisissa Yhdysvalloissa.
Koska olin ollut vuosia aiemmin vähemmän aktiivinen, eräs minut silloin tuntenut jäsen ei voinut uskoa, että minut oli kutsuttu piispaksi.
Kuvitus Mark Smith © 2016
Pappeuden johtajistokomitean kokouksessa kokoaikaiset lähetyssaarnaajamme kertoivat tapaamisesta jäsenen kanssa, jonka jäsenkortti ei ollut seurakunnassamme. Tunnistin nimen heti ja mainitsin, että hän ja minä olimme kuuluneet monia vuosia sitten samaan seurakuntaan.
Yksi lähetyssaarnaajista sanoi: ”Niin, piispa, hän mainitsi sen ja vaikutti melko yllättyneeltä siitä, että sinä olet piispa.”
Kysyin heiltä: ”Mitä hän sanoi?”
He kertoivat, että nainen näytti hyvin yllättyneeltä ja sanoi: ”Hänkö on piispa?”
Minun oli pakko nauraa ja selittää, että tämä sisar tunsi minut hyvin erilaisena ihmisenä 30 vuotta sitten.
Kun pohdin tätä tapausta myöhemmin, mietin, kuinka paljon elämäni oli muuttunut niiden yli 30 vuoden aikana, jotka perheeni ja minä olemme olleet jäseniä. Olen tuntenut monet seurakuntamme jäsenet 20 vuotta ja olen palvellut seurakunnanjohtajana ja piispana, mutta yksikään noista jäsenistä ei tuntenut minua 30 vuotta sitten. Vaikka kerron toisinaan tapauksia menneisyydestäni opettaakseni parannusta ja Jeesuksen Kristuksen sovitusta, useimmat seurakunnastani eivät tiedä, mikä uskomaton matka elämäni kirkossa on ollut.
Perheeni ja minä tutustuimme kirkkoon toukokuussa 1979, ja tiesin heti, että se oli paikka, jonne kuuluimme. Meidät kastettiin kesäkuussa, ja alkuun olimme kaikki aktiivisia, mutta ei kestänyt kauan, kun lakkasin käymästä kirkossa ja palasin vanhoihin tapoihin. En ollut koskaan todella epäillyt, etteivätkö evankeliumi ja palautus olleet totta, mutta en uskonut, että minusta olisi hyväksi kirkon jäseneksi.
Vuonna 1982 vaimoni, joka ei ollut koskaan horjunut uskossaan, haki avioeroa jatkuvan alkoholinkäyttöni vuoksi. Tuossa vaiheessa perheeni asui Oklahoman osavaltiossa, mutta minä olin palannut Illinoisin osavaltioon, jossa olin varttunut. Olin tullut pisteeseen, jossa olin menettämässä sen ainoan asian, jolla oli minulle todella merkitystä: perheeni.
Aloin rukoilla polvillani aamuin illoin Jumalaa, jonka olemassaolosta en ollut enää varma, tai jos Hän oli olemassa, arvelin Hänen unohtaneen minut jo kauan sitten. Silti minä rukoilin uskollisesti kolme kuukautta. Varhain yhtenä aamuna, kun olin hartaasti rukoilemassa, suuri rauhan tunne valtasi minut ja tiesin, että Jumala elää, että Hän tuntee minut ja että Hän rakastaa minua. Tiesin myös, etten koskaan enää koskisi pisaraankaan alkoholia.
Sinä samana iltana sain vaimoltani puhelun, jossa hän kertoi lähettävänsä minulle postissa avioeropaperit allekirjoitettavaksi. Tuon keskustelun kuluessa hän äkkiä sanoi: ”Sinussa on jotakin hyvin erilaista. En usko, että aiot enää koskaan juoda, ja minä aion repiä nämä paperit.” Me palasimme yhteen, ja kaksi vuotta myöhemmin hän synnytti kolmannen poikamme.
Voisi olettaa, että minusta olisi tullut taas täysin aktiivinen kirkossa, mutta minä olen itsepäinen ihminen. Palasin joksikin aikaa ja sain jopa tehtävän vanhinten koorumin opettajana. Mutta pian minusta alkoi tuntua, etten ole riittävän hyvä opettamaan, ja minusta tuli jälleen epäaktiivinen.
Vuonna 1991 me muutimme pieneen lähetysseurakuntaan. Muutamia kuukausia ennen nuorimman poikamme kahdeksanvuotispäivää vaimoni, joka oli Alkeisyhdistyksen johtaja, kysyi pojaltamme, kenen hän halusi kastavan hänet. Tietenkin hän halusi, että hänen isänsä suorittaisi tuon toimituksen. Vaimoni sanoi hänelle, ettei niin luultavasti tapahtuisi. Poika ei hyväksynyt sitä vastausta ja ryhtyi aktivoimaan isäänsä. Hän oli melko sinnikäs, ja jonkin ajan kuluttua huomasin palvelevani partiojohtajana, ja myöhemmin kastoin ja konfirmoin poikani.
Aktivoitumistani seuranneet kahdeksan kuukautta olivat tapahtumarikkaita. Meidät sinetöitiin perheenä Chicagon temppelissä Illinoisissa, ja minut kutsuttiin jälleen palvelemaan vanhinten koorumin opettajana, mutta tällä kertaa pysyin tehtävässäni. Sitten minut kutsuttiin neuvonantajaksi seurakunnan johtokuntaan, ja viisi kuukautta myöhemmin minut kutsuttiin palvelemaan seurakunnanjohtajana. Noin kuukausi siitä, kun olin saanut kutsun, muistan ajatelleeni: ”Minäkö olen seurakunnanjohtaja?”
Olen kertonut monille vaikeuksia kokeville pyhille vuosien varrella, että jos minä pystyn edistymään evankeliumissa, niin kuka tahansa pystyy siihen. Kyse on vain siitä, että ymmärtää Vapahtajan ja Hänen sovituksensa todellisen voiman ja ottaa askeleet, jotka vievät Hänen luokseen.
Olen ikuisesti kiitollinen vaimolleni ja lapsilleni sekä kaikille uskollisille kotiopettajille, kooruminjohtajille, piispoille ja muille uskollisille pyhille, jotka olivat niin suurenmoisena esimerkkinä minulle. On ollut etuoikeus palvella Herraa ja pyhiä nämä kuluneet 20 vuotta. Elämääni on siunattu enemmän kuin olisin osannut mitenkään kuvitella.