Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Toinen mahdollisuus
Kaylee Baldwin, Arizona, USA
Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, kannoin viuluani.
Hän laahusti lähelle minua, kun kävelin ruokalaan viulukotelo säärtäni vasten läpsyen.
”Viulu”, hän sanoi lähestyessään.
”Kyllä”, vastasin.
En ollut koskaan kunnolla jutellut kenenkään vammaisen kanssa enkä tiennyt, mitä muutakaan sanoisin. Hän seurasi minua pöytään ja istuutui viereeni osoittaen viulukoteloani.
”Viulu”, hän sanoi uudelleen.
Avasin kotelon, ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän näppäili kieliä liian kovakouraisesti. Sydämeni jyskytti, kun kuvittelin, että jokin viuluni kielistä katkeaisi, ja painoin kotelon kannen kiinni. Hän halasi minua ennen kuin hän lähti.
Näin hänet usein sen jälkeen.
Aina kun hän näki minut, hän kietoi kätensä harteilleni ja suukotti minua päälaelle.
Koko lukion loppuajan yritin aina vältellä häntä nähdessäni hänen tulevan. Kun hän löysi minut ja hukutti minut halauksiinsa ja märkiin suukkoihinsa, kestin sitä muutaman sekunnin pakottaen hymyn huulilleni ja sitten kävelin nopeasti pois sanomatta sanaakaan.
”Voi ei”, mutisin nähdessäni hänet viimeisessä lukion orkesterikonsertissani. Konsertin jälkeen hän hakeutui auditorion ulkopuolelle, missä seisoin ystävieni kanssa.
Ystäväni perääntyivät, kun hän tuli luokseni hymyillen ja kädet levitettyinä halaukseen.
”William!”
Käännyin ja näin naisen ottavan juoksuaskelia meitä kohti.
”Anteeksi”, hän sanoi työntäen kätensä pojan kainaloon. ”William rakastaa viulua. Hän pyysi hartaasti, että toisin hänet tähän konserttiin tänä iltana. Lähdetään, kulta.”
En ollut ennen tuota hetkeä tajunnut, etten edes tiennyt hänen nimeään. Olin tavannut Williamin kaksi vuotta aiemmin mutta käyttänyt niin paljon aikaa hänen välttelemiseensä, etten ollut koskaan yrittänyt todella tutustua häneen. Katsellessani, kun William ja hänen äitinsä lähtivät, häpeän tunne vyöryi ylitseni.
Vuosia myöhemmin kun olin naimisissa, synnytin kauniin pienen pojan, jolla on Downin syndrooma ja jolle annoimme nimen Spencer. Huomasin ajatusteni askartelevan usein Williamissa, kun katselin poikaani, ja mietin, kokisiko Spencer samankaltaisia asioita. Välttelisivätkö ihmiset häntä, koska hän suukotteli liian paljon tai halasi liian tiukasti? Vaivaisivatko hänen rajoituksensa hänen ikätovereitaan?
Kun Spencer oli neljän kuukauden ikäinen, vein hänet vastaanotolle paikalliseen sairaalaamme. Nostaessani häntä autosta näin kahden ihmisen tulevan ulos sairaalasta. Epäuskoisena tajusin, että siinä olivat William ja hänen äitinsä.
”William!” huusin sydän pamppaillen, kun tulimme lähemmäs.
”Hei!” William laahusti pysäköintialueen poikki leveä hymy kasvojaan valaisten. Hän ojensi kätensä ja tarttui omaani puristaen sitä innokkaasti.
”Mitä sinulle kuuluu?” kysyin häneltä.
”Viulu”, hän sanoi innostuksen loistaessa hänen silmissään.
Viulu. Hänkin muisti minut. ”Niin”, sain sanottua naurahtaessani kyynelsilmin, ”minä soitin viulua.”
Puhuessamme sydämeni kohosi rukoukseen rakastavan taivaallisen Isän lempeistä armoteoista. Hän tiesi, kuinka paljon olin halunnut tavata Williamin uudelleen. Olen kiitollinen siitä, että Jumala näki minut – joten kuten selviytyvän nuoren äidin, joka oli lannistua poikansa terveysongelmista ja huolissaan tämän tulevaisuudesta – ja antoi minulle kokemuksen, joka muistutti minua siitä, että Hän on tietoinen meistä.