Pakenemista uskon ja vapauden vuoksi
Kirjoittaja asuu Idahossa Yhdysvalloissa.
Kun vanhempani tavoittelivat uskonnonvapautta, he saivat siunauksekseen kokea ympärillään olevien myöhempien aikojen pyhien ystävällisyyttä ja hyväksyntää – Tšekkoslovakiasta Kanadaan.
Sisarukseni ja minä kuulimme varttuessamme tarinoita siitä, millaisia uhrauksia vanhempamme tekivät elääkseen evankeliumin mukaan, ja meitä on siunattu heidän ponnistelujensa ansiosta. Minussa on kasvanut syvä kiitollisuuden tunne kaikesta siitä, mitä he ja muut varhaiset tšekkiläiset myöhempien aikojen pyhät tekivät, jotta heidän jälkeläisensä voisivat päästä osallisiksi evankeliumin siunauksista.
Äitini syntyi Popradissa, entisessä Tšekkoslovakiassa (nykyisessä Slovakiassa). Hänen isänsä palveli Tšekin armeijassa toisen maailmansodan aikana, ja hänen perheensä oli yksi niistä monista sotilaiden perheistä, jotka pakenivat läheisiin metsiin päästäkseen turvaan saksalaisilta miehittäjiltä. Viiden päivän ajan isovanhempani olivat käpertyneinä huovan alle äitini ja tämän siskon kanssa – iältään yksi- ja viisivuotiaat. Siellä he söivät yhtä sokeripala-annosta.
Isovanhempani eivät siihen aikaan olleet kirkon jäseniä, eivätkä he rukoilleet usein. Tämän koettelemuksen aikana heidän sydämensä kuitenkin pehmeni. Isoäitini kirjoitti päiväkirjaansa: ”Juuri tänä yönä tunsin halua polvistua pyytämään apua joltakulta, jolla on korkeampi valta. Niinpä menin jonkin matkaa metsään, polvistuin maahan ja rukoilin särkynein sydämin ja murtunein mielin. Anoin apua.”
Hänen rukoukseensa vastattiin. Jotkut perheet metsissä surmattiin löydettäessä, mutta isovanhempiani ja heidän kahta tytärtään varjeltiin ihmeenomaisesti. Tämän uuvuttavan ja koettelevan kokemuksen kautta Herra kylvi isovanhempieni sydämeen uskon ja luottamuksen siemenen.
Uskoa ja vainoa
Muutama vuosi myöhemmin toisen maailmansodan päätyttyä isovanhempani asuivat yhä Tšekkoslovakiassa, kun kaksi nuorta lähetyssaarnaajaa koputtivat heidän oveensa. Osallistuttuaan pienen lähetysseurakunnan kokouksiin ja lähetystyökeskusteluihin isovanhempani saivat todistuksen evankeliumin totuudesta ja päättivät mennä kasteelle. Kastepuhutteluiltana lähetyssaarnaajat ja kirkon johtohenkilö eivät kuitenkaan saapuneet paikalle. Seurakunnan seuraavassa kokouksessa isovanhempani kuulivat, että poliittisten levottomuuksien vuoksi kaikki lähetyssaarnaajat olivat joutuneet lähtemään pois maasta. Lisäksi kaikki uskonnollinen toiminta olisi nyt kiellettyä. Siitä huolimatta sillä alueella ollut pieni pyhien ryhmä, jonka johdossa olivat nyt paikalliset johtajat pappeuden avaimineen, säilytti uskonsa. Isovanhempani ja tätini kastettiin salassa vuonna 1950.
Muutaman seuraavan vuoden kuluessa seurakunnan jäseniä, isoäitini ja äitini (siihen aikaan teini-ikäinen) mukaan lukien, vietiin toisinaan salaisen poliisin kuulusteltaviksi uskonnollisesta toiminnastaan. Kerran isoäitiäni kuulusteltiin vihamielisesti viisi tuntia. Hänen kuulustelijansa sanoivat hänelle, että he laittaisivat hänet viideksi vuodeksi vankilaan, jos he saisivat tietää, että hän opetti lapsilleen uskontoa.
Hän kirjoitti: ”Pysyin rauhallisena ja sanoin: ’Jos katsotte minun tekevän jotakin väärää opettaessani lapsilleni uskontoa, niin silloin voitte lukita minut vankilaan.’ He eivät vastanneet. Siitä lähtien he kutsuivat minut toistuvasti kuulusteltavaksi. He puhuivat kirkkoa vastaan, ja he yrittivät saada meitä luopumaan uskostamme. Mitä enemmän he yrittivät, sitä tiukemmin takerruin kirkkoon, [sillä] tosi kirkkoa vainotaan aina.”
Äitini kirjoitti päiväkirjaansa: ”Näinä mitä vaikeimpina vuosina jäsenet kokoontuivat sunnuntaisin seurakunnanjohtajamme asuntoon. Emme voineet laulaa ääneen, joten kuiskasimme. Emme halunneet seurakunnanjohtajamme joutuvan vankilaan. 18 vuoden ajan kokoonnuimme näin ja unelmoimme ajasta, jolloin voisimme kaikki mennä Kalliovuorille ja asettua asumaan [Salt Lake Cityyn].” He jaksoivat toivoa, vaikka siihen aikaan perheille myönnettiin harvoin papereita, joilla he pääsisivät lähtemään maasta.
Kun äitini varttui nuoreksi aikuiseksi, hän rukoili kaihoisasti sitä, että voisi solmia avioliiton kirkon jäsenen kanssa ja jollakin tavoin tulla sinetöidyksi temppelissä.
Uusi elämä
Isäni, joka oli varttunut maalaiskylässä, asui nyt kaupungissa ja kävi siellä koulua tavatessaan äitini. Äitini aloitteli uraansa ammattimaisena oopperalaulajana. Kun he tutustuivat, äiti kertoi isälle kirkosta. Vaikka isää ei ollut vielä kastettu, vanhempani solmivat avioliiton 18. helmikuuta 1967.
Saman vuoden lopussa heitä siunattiin isoveljeni syntymällä. Kahdeksan kuukautta hänen syntymänsä jälkeen seurakunnanjohtaja sai ilmoitusta siitä, että jäsenten tulisi valmistautua johdettaviksi pois maasta paikkaan, jossa he voisivat vapaasti palvella Jumalaa. Elokuussa 1968 venäläiset miehittivät Tšekkoslovakian, mikä loi kaaoksen maan rajoille ja kaikkialle maahan. Ne seurakunnan jäsenet, jotka olivat kuuliaisesti valmistautuneet, pakenivat Wieniin Itävaltaan.
Isoäitini, joka lähti maasta vanhempieni kanssa, kirjoitti: ”Yöllä, kun kaikki kerrostalossa nukkuivat, me hyvästelimme kotimme ja livahdimme hiljaa tiehemme peläten, että vauva saattaisi alkaa itkeä. Meidän täytyi tehdä kaikki tämä salaa, koska rakennuksessamme oli kolme vakoojaa, jotka työskentelivät salaiselle poliisille. Herra siunasi meitä. Pääsimme pakoon. Kun lähdimme, me tiesimme, ettemme koskaan palaisi, mutta emme kuitenkaan tienneet, minne menisimme Wienistä. Tällä hetkellä emme voineet kantaa siitä huolta. Herra ilmoitti seurakunnanjohtajalle meille antamansa lupaukset, jos pysymme uskollisina Hänelle.”
Uuteen maahan
Isoäitini, vanhempani ja kaksi muuta perhettä asuivat Böcklinstrassella sijaitsevan kirkkorakennuksen pohjakerroksessa Wienissä yli kuukauden. Tämän kuukauden aikana isäni osallistui lähetystyökeskusteluihin ja hänet kastettiin. Monet näiden kolmen perheen jäsenistä löysivät työtä, ja he panivat palkkansa yhteen, kunnes pääsivät kaikki muuttamaan Calgaryyn Albertaan Kanadaan. Calgaryssa vallinneen huonon sään vuoksi heidän lentokoneensa laskeutui Edmontoniin 5. marraskuuta 1968.
Sukulaisten, kulttuurin ja rakkaan kotimaan jättäminen on varmasti ollut pelottava uhraus, mutta vaikeudet olivat monin tavoin vasta alkamassa. Vanhemmillani oli Calgaryyn saapuessaan mukanaan vain yksi matkalaukku, lastenrattaat ja 32 Kanadan dollaria, joten he olivat suuressa puutteessa.
Kanadalaiset jäsenet alkoivat heti palvella perhettäni auttaen auliisti kuljetuksissa, kaupoissa käymisessä ja vuokra-asunnon löytämisessä. Viikon kuluessa vanhemmillani ja isoäidilläni oli koti, jossa oli vuoteet, pöytä ja tuoleja, sohva, lastensänky, vuodevaatteita, astioita ja jopa jonkin verran ruokaa kaapeissa. Äitini kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka yllättävää ja jännittävää oli nähdä nämä odottamattomat huonekalut ja kuinka kiitollinen hän olikaan siitä, miten heitä palveltiin.
Syvän kiitollisuuden tunteiden ohella oli kuitenkin muitakin tuntemuksia. Kulttuurisokki oli hyvin todellinen ja vaikeasti käsiteltävä. Ensimmäinen vuosi Calgaryssa oli täynnä englannin tunteja ja isällä viluisia kävelyjä töihin. Vanhempani tekivät kaiken mahdollisen luodakseen kodin tuntua, mutta tämä oli silti koettelevaa aikaa, koska siihen liittyi hyvin paljon muutoksia. Calgaryssa uuden seurakunnan pyhät pääsivät kielimuurin yli ja heistä tuli tukijärjestelmä vasta saapuneille jäsenille. Joka sunnuntai perheeni sai voimaa, kun he osallistuivat sakramenttikokoukseen uudistaakseen liittonsa ja luottaen siihen, että Henki opettaa heille englantia.
Iankaikkisuuden siunaukset
Viisi jäsentä käsittävä perheemme sinetöitiin yhteen Cardstonin temppelissä Albertassa Kanadassa lokakuussa 1976. Äitini oli luonut katseensa tähän päivään yli 20 vuotta aikaisemmin, ja viimein hänen rukouksiinsa vastattiin maassa ja kielellä, joista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan nuorena. Olin siihen aikaan miltei kahdeksanvuotias, ja minulla on ihania muistoja vanhempieni sädehtivistä silmistä ja hymystä, kun me lapset astuimme sinetöimishuoneeseen.
Myös isoäitini oli temppelissä sinä päivänä. Muistan hänen innostuksensa hänen nähdessään temppelin valot, kun saavuimme Cardstoniin. Vuosia myöhemmin jäätyään eläkkeelle työstään Calgaryssa hän muutti Cardstoniin ja palveli monia tunteja temppelissä. Hän soitti siellä mielellään urkuja ja auttoi kunnioituksen luomisessa. Hänen todistuksensa ja rakkautensa Vapahtajaa kohtaan näkyivät hänen ystävällisyydessään kaikkia hänen läheisiään kohtaan. Hän on minulle esimerkki vahvasta myöhempien aikojen pyhiin kuuluvasta naisesta.
Tunnen pakahduttavaa kiitollisuutta vanhempiani – perheemme pioneereja – kohtaan heidän uhratessaan uran, sukulaiset, kotimaan ja omaisuuden. Tuntuu siltä, että he luopuivat hyvin paljosta, mutta Herra on siunannut heitä – ja heidän jälkeläisiään – hyvin runsaasti evankeliumin periaatteiden mukaisesta elämästä.