Me kirjoitamme oman onnellisen loppumme
Kirjoittaja asuu Voronežissa Venäjällä.
Olin rukoillut löytääkseni itselleni iankaikkisen kumppanin, mutta en odottanut hänen istuvan vieressäni junassa matkalla kohti temppeliä!
Kuvitus Joshua Dennis
Olin ollut kirkon jäsen kymmenen vuotta, kun sain vahvistuksen siitä, että minun tuli alkaa etsiä kumppania. Ymmärsin opin selestisestä avioliitosta, ja olin rukoillut palavasti, että saisin sellaisen avioliiton ja voisin perustaa perheen. En tiennyt, kuinka löytäisin myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan naisen Samarasta Venäjältä, missä asuin, mutta luotin siihen, että Herra auttaisi minua (ks. 1. Nefi 3:7).
Vuonna 2009 minut kutsuttiin osallistumaan sarjaan naimattomien aikuisten konferensseja, jotka pidettäisiin kymmenessä kaupungissa eri puolilla Samaran lähetyskenttää Venäjällä. Toivoin, että nämä toiminnat voisivat olla se keino, jolla tapaisin iankaikkisen kumppanini.
Iloitsin osallistumisesta konferensseihin, jotka olivat monin tavoin antoisia, mutta kuukaudet kuluivat enkä ollut vieläkään löytänyt ketään, jonka kanssa seurustella.
Aloin olla huolissani ja pyysin Herraa auttamaan minua. Vastauksena mieleeni tuli ajatuksia, jotka varoittivat minua siitä, että saattaisin tuntea kiusausta tavoitella ihmissuhteita kirkon ulkopuolelta.
Tiesin, että profeetat olivat opettaneet, että meidän tulee pyrkiä solmimaan avioliitto temppelissä, ja tiesin, että olisi mahdotonta saada ilon täyteyttä, jos puolisoni ja minä emme olisi yhtä pyrkimyksissämme seurata Vapahtajaa. Rukoilin edelleen saadakseni hengellistä voimaa vastustaa senkaltaisia kiusauksia ja saadakseni Herralta apua Hänen suunnitelmansa noudattamiseen omalla kohdallani.
Samaan aikaan aloin valmistautua säännöllistä matkaani varten Helsingin temppeliin, missä viettäisin viikon.
Junassa tapasin kolme muuta matkustajaa, joista yksi oli nainen nimeltä Marija ja joka oli naimaton. Hän oli kiehtova sekä fyysisesti että hengellisesti, ja mietin, miksen ollut tavannut ketään hänen kaltaistaan naista ennemmin. Muistelin aiemmin saamaani varoitusta siitä, että tuntisin kiusausta tavoitella suhdetta kirkon ulkopuolelta.
”Ole vahva”, ajattelin. ”Ole uskollinen periaatteillesi. Löydät kyllä kelvollisen ja ihanan sisaren kirkosta.”
Ajattelin, että voisin ainakin olla hyvä jäsenlähetyssaarnaaja ja kenties kertoa hänelle evankeliumista, ja innoitusta kaivatessani otin esiin oman Mormonin kirjani lukeakseni sitä ja mietin, huomaisiko hän. Yllätyksekseni Marija huudahti: ”Luulen, että tiedän, mihin olet menossa!”
Nostin katseeni ja näin hänen pitävän kädessään omaa Mormonin kirjaansa. Hänkin oli kirkon jäsen ja myös menossa temppeliin.
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaamme Helsinkiin linja-autolla. Sain kuulla, että Marija oli Voronežin kaupungista, joka kuuluu Moskovan läntiseen lähetyskenttään. Pidin hänestä heti ja rukoilin palavasti saadakseni johdatusta. Vastauksena tunsin hyviä tuntemuksia sydämessäni.
”Herra, meillä on vain yksi viikko temppelissä”, rukoilin. ”Autathan meitä tutustumaan toisiimme paremmin tänä aikana.”
Ja me tutustuimme. Temppeli-istuntojen välissä kävimme kävelyillä, söimme yhdessä, kävimme kaupassa ja juttelimme. Viikon päättyessä menimme kumpikin kotiin – Marija Voronežiin ja minä Samaraan. Mutta matkustimme toinen toisemme kotikaupunkiin tutustuaksemme toisiimme paremmin, ja 14. syyskuuta 2010 solmimme avioliiton vasta vihityssä Kiovan temppelissä Ukrainassa.
Marija ja minä asumme nykyään Voronežissa ja olemme onnellisia. Ymmärrämme, että sadut ovat niitä, jotka päättyvät lauseeseen ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”. Todellisessa elämässä me kirjoitamme itse oman onnellisen loppumme osoittamalla jatkuvasti uskollisuutemme Herralle pitämällä temppeliliittomme, tekemällä jatkuvasti työtä avioliittomme vahvistamiseksi ja pyrkimällä olemaan Jeesuksen Kristuksen kaltaisia.
Olemme kiitollisia ihmeellisestä tapaamisestamme ja toivomme, että meidän kertomuksemme valaa toivoa ja antaa voimaa muille, jotka etsivät iankaikkista kumppaniaan. Muiden kertomukset eivät ehkä etene samoin kuin meidän, mutta Marija ja minä tiedämme, että olivatpa haasteet millaisia tahansa, Herra kuulee meidän vilpittömät rukouksemme. Hän rakastaa meitä jokaista ja kantaa huolta meistä jokaisesta. Hän johdattaa meidän kulkuamme ja sallii kaiken yhdessä koitua meidän parhaaksemme (ks. OL 90:24), jos vain annamme Hänen tehdä niin.