Amanda Jiri

Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Kun elämä Amandan teinivuosina muuttui haasteelliseksi, hän jäi pois kirkosta ja etsi uusia kokemuksia. Usean vuoden jälkeen Amanda tunsi tyhjyyttä. Onnen löytäminen alkoi eräästä tärkeästä kysymyksestä.

Cody Bell, valokuvaaja

Perheeni kastettiin vuonna 1993. Vanhempani erosivat muutamia vuosia myöhemmin, ja vähitellen kolme sisarustani jäivät pois kirkosta. Vuonna 1998, kun olin toista vuotta lukiossa, minäkin lakkasin käymästä kirkossa.

Lupasin itselleni, että kokeilisin uusia asioita ja tutustuisin muihin kirkkoihin. Muutamat ystäväni kutsuivat minut kirkkoonsa mutta en käynyt niissä usein. Se ei johtunut siitä, että olisin vielä tuntenut yhteyttä kirkkoon. Jostakin kumman syystä tuli vain kaikenlaisia esteitä. Joko en herännyt ajoissa tai minulla oli muita suunnitelmia tai keksin tekosyitä.

Olin epäaktiivinen noin kahdeksan vuotta. Tuona aikana aloin liikkua vääränlaisten ystävien parissa. Äitini oli vakavasti sairaana. Olin melko lailla alamaissa. Tunsin sisälläni tyhjyyttä. Aloin miettiä: ”Milloin viimeksi olen ollut todella onnellinen?”

Jos katsoisi elämääni päällisin puolin, saattaisi ajatella: ”Hän elää tosi hienoa elämää!” Ympärilläni oli suosittuja ihmisiä, ja elämäni näytti mukavalta. Mutta tunsin silti tyhjyyttä ja vaillinaisuutta.

Sitten muistelin aikaa, jolloin olin Nuorissa Naisissa. Tajusin, että silloin olin viimeksi tuntenut todellista onnea. Päätin mennä seuraavana sunnuntaina takaisin kirkkoon. Tapasin seurakunnanjohtajan ja aloitin parannuksen tieni.

Hieman myöhemmin minut kutsuttiin työskentelemään Nuorten Naisten järjestössä. Kun lausuimme Nuorten Naisten johtoaihetta, muistin sen heti! Joka kerta kun nykyään lausun johtoaiheen, saan vahvistuksen, että kirkko on se, minne kuulun.