Henkilökuvia uskosta
Debbie Cole
Leinster, Irlanti
Debbie raiskattiin vuonna 1989, kun hän oli 19-vuotias. Debbie (kuvassa tyttärensä kanssa) päätti, ettei tämä tapahtuma tuhoaisi hänen elämäänsä. Hän on turvannut uskoonsa työskennellessään vapaaehtoisena auttaen muita raiskauksen uhreja ja kampanjoidessaan sellaisen lain puolesta, joka auttaa suojelemaan muita seksuaalirikollisilta.
Leslie Nilsson, valokuvaaja
Raiskauksen jälkeisenä päivänä jotkut ystävistäni kysyivät, haluaisinko alkoholia avuksi tilanteesta selviytymiseen. Olin ollut kirkon jäsen hieman yli vuoden, enkä ollut siihen aikaan aktiivinen. Mutta jokin sisimmässäni tiesi, että jos joisin vähänkään alkoholia, tulisin siitä riippuvaiseksi.
Kun muutama päivä myöhemmin ajatukseni selkiytyivät, päätin, että tämä raiskaus olisi yksi hetki elämässäni, mutta se ei tuhoaisi koko elämääni. Kävin läpi oikeusprosessin. Muistan, että hieman ennen tuomion julistamista jotkut sanoivat minulle, että minut raiskannut mies oli hyvä mies kunniallisesta perheestä ja ettei tämä ollut lainkaan hänen luonteelleen tyypillistä. He sanoivat hänen tehneen virheen juotuaan alkoholia ja katuvan niin kovasti, ettei hän pystynyt elämään itsensä kanssa sen vuoksi mitä oli tehnyt. He taivuttelivat minua pyytämään tuomaria olemaan miehelle armollinen.
Tuomion julistamispäivänä annoin uhrin lausunnon ja sanoin tuomarille, että mies oli vain tehnyt virheen juopuneena ja että mielestäni hänen pitäisi ennemminkin saada psykiatrista apua kuin joutua vankilaan. Tuomari kiitti minua, ja lausuntoni pohjalta hän määräsi miehelle vain kuusi vuotta vankeutta. Tämän jälkeen yritin jatkaa elämääni. Menin naimisiin, ja saimme lapsia.
Jossakin vaiheessa vuonna 1997 tai 1998 minulle soitettiin ja kerrottiin, että se mies oli jälleen uutisissa. Hänet oli vapautettu vankilasta, ja hän oli raiskannut kolme muuta naista. Tämä tieto palautti mieleeni kaiken tapahtuneen. Tunsin olevani jollakin tavoin vastuussa, koska olin puhunut miehen puolesta.
Tuntemani syyllisyys sai minut kärsimään masennuksesta. Olin siihen aikaan vahva kirkon jäsen, mutta se oli silti vaikeaa. Ajatukseni olivat niin sekaisin, etten pystynyt aina kuulemaan hiljaista vienoa ääntä. Pappeuden siunaukset auttoivat minua, koska pystyin paremmin ymmärtämään, mitä taivaan Isäni halusi minun tietävän sillä hetkellä. Tiedän, että pystyin selviytymään tästä siksi, että minulla oli evankeliumi elämässäni.
Vuosia myöhemmin, kun eräs hyvä ystäväni riisti oman henkensä, päätin alkaa kerätä varoja itsemurhan tehneiden omaisten ryhmälle. Eräänä päivänä yksi ryhmän koordinaattoreista soitti minulle. Hän kertoi, että oli toinenkin vapaaehtoistyömahdollisuus ja että minun nimeni pyöri itsepintaisesti hänen mielessään.
Hän kysyi, kiinnostaisiko minua tehdä vapaaehtoistyötä tukihenkilönä raiskauskriisikeskuksessa. Tukihenkilönä tapaisin uhreja, puhuisin heidän kanssaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, ja kertoisin heille, miten tärkeää on saada terapiaa. Lisäksi olisin ihan vain tukena heille ja heidän perheelleen. Kerroin naiselle, että mielestäni se, miksi minun nimeni pyöri hänen mielessään, johtui siitä, mitä olin joutunut kokemaan. Sain tarvittavan koulutuksen ja työskentelin vapaaehtoisena tukihenkilönä parin vuoden ajan.
Tämä kokemus oli minulle hyvin antoisa. Joka kerta, kun minut kutsuttiin menemään kriisikeskukseen, pidin aina rukouksen. Sanoin: ”Taivaallinen Isä, Sinä tunnet tämän henkilön, Sinä tiedät, mitä hän on joutunut kokemaan, ja Sinä tiedät, mitä hänen pitää kuulla. Anna minun olla välineenä Sinun käsissäsi auttaakseni häntä kuulemaan, mitä hänen pitää kuulla.”
Kun autoin uhreja toipumisessa, minulla oli tapana sanoa heille, että he saivat valita. Sanoin: ”Aiotko jäädä uhriksi vai olla selviytyjä? Joinakin päivinä sinusta tuntuu, että voima siihen viedään sinulta, mutta sinä voit ottaa sen voiman ja hallinnan takaisin siten, ettet anna tapahtuman muistikuvan tuhota sitä, kuka olet. Sillä tavoin sinusta tulee selviytyjä.”
Toisinaan uhri ei ole pitkään aikaan valmis menemään terapiaan, mutta kannustan häntä aina ja sanon hänelle, että on hyvin tärkeää, että hän menee ollessaan valmis. Olen aina yrittänyt pitää huolen siitä, että henkilö, joka astuu huoneeseen uhrina, lähtisi huoneesta pois selviytyjänä. Kotimatkallani olen aina kiittänyt taivaallista Isää siitä, että Hän on antanut minun olla pienenä apuna muille. Tämä on antanut minulle voimaa kulkea eteenpäin omassa elämässäni.
Jonkin ajan kuluttua kuulin, että mies, joka oli raiskannut minut, oli päässyt jälleen vapaaksi vankilasta ja oli ahdistellut erästä toista naista. Ajattelin: ”Tämä ei voi jatkua.” Päätin yrittää saada lakiin muutoksen niin että seksuaalirikosten uusijoille langetettaisiin ankarampia rangaistuksia. Tein kansalaisaloitteen Irlannin oikeusministerille. Ministerin toimiston virkailijat torjuivat esittämäni aloitteen. He sanoivat, että senhetkiset lait olivat riittäviä.
Päätin aloittaa mediakampanjan saadakseni tukea aloitteelleni. Olen kiitollinen 30 vuoden jäsenyydestäni kirkossa, koska sinä aikana olen pitänyt monia puheita ja oppiaiheita, mikä on antanut minulle taitoa puhua julkisesti ja varmuutta kirjoittaa sähköpostiviestejä, soittaa puheluja ja koputtaa oviin kampanjan nimissä. Olen työskennellyt televisio-, radio- ja sanomalehtitoimittajien kanssa. He ovat olleet suurenmoisia. He julkaisivat jutun ja tekivät sille oikeutta. He esittivät asiat todenmukaisesti ja uskollisena kampanjalle, ja tämä piti ongelmaa esillä julkisuudessa.
Tein työtä myös erään paikallisen poliitikon kanssa. Hän auttoi minua muotoilemaan toisen aloitteen, jolle pystyttiin saamaan riittävästi tukea. Paljon työn jälkeen lakialoite hyväksyttiin viimein 16. tammikuuta 2019.
Kampanjoidessani tämän uuden lain puolesta tunsin ajoittain henkistä uupumusta. Minun piti kertoa tarinani hyvin moneen kertaan ja pitää itseni koossa televisio-, radio- ja sanomalehtihaastattelujen aikana. Se uuvutti minua, ja aika ajoin tunsin kaiken painolastin harteillani. Tunsin ympärilläni eräänlaista pimeyttä, ja mieleeni tuli synkkiä ajatuksia. Tunsin, etten minä voisi vaikuttaa, ja joskus kyselin itseltäni, miksi edes yritin. Niinä hetkinä rukous, pyhien kirjoitusten lukeminen ja muiden palveleminen auttoivat minua hyvin paljon. Minulla on todella vahva todistus siitä, että rukous toimii. Ilman rukousta olisin vuosia sitten romahtanut henkisesti. Menin myös seurakunnanjohtajani luo saadakseni pappeuden siunauksia. Olen kiitollinen taivaalliselle Isälle, että Hän on pannut juuri oikeita ihmisiä polulleni auttamaan minua.
Olen saanut suurta lohtua käydessäni temppelissä ja ollessani toimitustyöntekijä. Tämä auttaa minua tuntemaan sitä rakkautta, jota Vapahtajamme tuntee pyhiään kohtaan kummallakin puolella verhoa. Viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen myös oppinut, että kun saa Hengen innoituksen, ei pidä jäädä odottamaan vaan toimia. Yksi pyhien kirjoitusten kohta, joka on auttanut minua eniten elämässä, on 1. Nefi 3:7: ”Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt.” Elämääni on siunattu hyvin paljon, kun olen noudattanut tätä periaatetta.
Vastustaja yrittää saada meidät vakuuttuneiksi siitä, ettemme ole kyllin hyviä tai kyllin älykkäitä, mutta rakastavan taivaallisen Isämme ja Vapahtajamme avulla me olemme kyllin hyviä, me olemme kyllin älykkäitä. Tiedän, että tulipa eteeni mitä tahansa, He eivät koskaan jätä minua selviytymään omin voimin.
Ihmiselle, joka ei ole kokenut samaa koettelemusta itse, on hyvin vaikeaa yrittää selittää, miltä tuntuu kokea seksuaalitrauma. Tällainen kokemus pysyy aina mielessäsi – se ei koskaan häviä täysin. Eteen tulee päiviä, jolloin jokin asia palauttaa muistikuvan asiasta ja tuntuu, että voimasi, itseluottamuksesi ja turvallisuutesi viedään sinulta.
Niinä hetkinä voin vain mennä polvilleni ja puhua taivaalliselle Isälleni. Tiedän ilman epäilyksen häivääkään, että Hän kuulee rukoukseni ja vastaa niihin. Minulla on jumalallinen perintö, ja tämä antaa minulle voimaa jatkaa, kun elämä käy vaikeaksi.
Myös tieto siitä, että Vapahtajani rakastaa minua, antaa minulle toivoa ja tarkoituksen. Rakastan sitä, mitä vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Teidän ei ole mahdollista vajota niin alas, etteikö Kristuksen sovituksen ääretön valo loistaisi sinne” (”Viinitarhan työmiehet”, Liahona, toukokuu 2012, s. 33). Vapahtaja voi auttaa meitä, olimmepa missä tahansa tai kävimmepä läpi mitä tahansa. Pidän Häntä esimerkkinä siitä, mitä tehdä, kun on vaikeaa.
Eteenpäin kulkeminen traumaattisen kokemuksen jälkeen vaatii paljon työtä, mutta Jeesuksen Kristuksen ansiosta se on mahdollista. Olen kiitollinen Hänestä ja Hänen evankeliumistaan. Elämääni on siunattu hyvin monin tavoin.
Debbie ja hänen tyttärensä Azaria. Debbie on saanut voimaa rukouksen kautta. Hän on tuntenut taivaallisen Isän rakastavaa tukea kohdatessaan haasteita ja pyrkiessään parantamaan lakeja Irlannissa.
Evankeliumi on siunannut Debbien elämää monin tavoin. Hän on kiitollinen mahdollisuuksista, joita hänellä on lausua todistuksensa perheelleen. ”Vapahtaja voi auttaa meitä, olimmepa missä tahansa tai kävimmepä läpi mitä tahansa”, Debbie sanoo.
Debbien suhde hänen taivaalliseen Isäänsä ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen on antanut hänelle voimaa olla suurenmoisena tukena perheelleen, Mullingarin seurakunnan jäsenille ja monille ihmisille hänen asuinpaikkakunnallaan.