Rauhaa temppelissä
Kirjoittaja asuu Santo Domingossa Dominikaanisessa tasavallassa.
José malttoi tuskin odottaa, että pääsisi temppeliin. Miksi häntä sitten jännitti niin kovasti?
”Kun kasvan, käydä saanhan Mä kerran temppeliin” (Lasten laulukirja, s. 99).
”Onneksi olkoon, José”, piispa García sanoi. Hän ojensi minulle uuden temppelisuositukseni.
”Kiitos!” sanoin. Puristin hänen kättään ja astelin pois toimistosta tuijottaen valkoista paperia. Voisin mennä temppeliin kasteille!
Abueloni (isovanhempani) odottivat käytävällä. Vanhempani eivät käyneet kirkossa kovinkaan usein, joten tavallisesti menin kirkkoon abuelan ja abuelon kanssa. He kumpikin halasivat minua.
”Odotatko innolla ensimmäistä temppelimatkaasi ensi viikolla?” abuelo kysyi kävellessämme ulos rakennuksesta.
”Joo!” sanoin. Mutta pakostakin huomasin hassua kipristelyä vatsassani.
”On todella mukavaa mennä yhdessä perheenä”, abuela sanoi leveästi hymyillen.
Hymyilin takaisin, mutta hassu tunne ei mennyt pois.
Kun temppelimatkapäivä lähestyi, minua alkoi jännittää enemmän. Viimein puhuin sitä abuelalle.
Hän oli keittiössä pilkkomassa kasviksia, mutta hän keskeytti sen, kun menin sisään. ”Mikä hätänä?” hän kysyi kuivaten käsiään pyyhkeeseen. ”Näytät huolestuneelta.”
Huokaisin ja istuin pöydän ääreen. ”Olen tosi innostunut pääsemään temppeliin. Mutta minua myös jännittää.”
Abuela nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä, miltä minusta tuntui. ”Ei sinun tarvitse kantaa huolta. Siellä on joka vaiheessa ihmisiä auttamassa sinua.”
Kun hän sanoi sen, tunsin lämpimän, lohdullisen tunteen päästä varpaisiini. Tiesin, että päivästä tulisi erityinen.
Pian koitti temppelimatkapäivä. Pukeuduin pyhävaatteisiini ja kampasin hiukseni. Abuela tuli huoneeseeni.
”Miltä sinusta tuntuu?” hän kysyi.
”Olen innoissani! Maltan tuskin odottaa, että pääsen temppeliin.”
Abuela istui vuoteeni reunalla ja otti taskustaan paperilapun.
”Tämä on temppelitoimituskortti”, hän sanoi. ”Se on veljeni kortti. Hän oli minulle hyvin tärkeä. Mutta hän kuoli, ennen kuin hän ehti mennä kasteelle. Haluaisitko sinä tänään temppelissä mennä kasteelle hänen puolestaan?”
Abuela ojensi kortin minulle. Luin siinä olevan nimen: Ramón Rodríguez. Huomasin, miten abuela rakasti veljeään, ja olin iloinen, että hän luotti minuun niin että minut voitaisiin kastaa hänen veljensä puolesta.
”Totta kai, abuela. Kiitos!” Panin kortin huolellisesti taskuuni.
Ajaessamme linja-autolla Santo Domingon temppeliin abuela kertoi siitä, kun hän meni temppeliin ensimmäistä kertaa abuelon kanssa. Siihen aikaan heidän piti matkustaa aina Peruun asti, koska Dominikaanisessa tasavallassa ei ollut temppeliä.
Tunnin kuluttua saavuimme temppelin luo. Myös piispa García oli siellä. Silmäni suurenivat, kun kävelimme sisään rakennukseen. Se oli niin kaunis! Pysähdyin lukemaan ovien yläpuolella olevat sanat: Herralle pyhitetty – Herran huone.
Kun kävelin ovista sisään, tiesin astuneeni erityiseen paikkaan. Kaikki huoleni tuntuivat pyyhkiytyvän pois. Kaikki oli hiljaista ja tyyntä.
Vaihdettuani ylleni valkoiset vaatteet astuin kastealtaaseen piispa Garcían kanssa. Kuuntelin tarkasti, kun hän lausui kasterukouksen sanat. Kun hän sanoi Ramónin nimen, minut täytti rauhallinen tunne.
Piispa García laski minut vedenpinnan alle. Kun nousin ylös, hymyilin. Maltoin tuskin odottaa, että voisin tehdä saman uudelleen!