Sammakkoprinsessa antaa anteeksi
Katja haluaa järjestää näytelmän, mutta Sonja yrittää viedä hänen paikkansa!
”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa” (Luuk. 6:36).
Katja kantoi isoa laatikkoa astuessaan heidän asunnostaan ulos auringonpaisteeseen. Oli kesä, ja muutaman kuukauden ajan sää oli lämmin hänen kotikaupungissaan Venäjällä. Hän asetti laatikon alas penkille, missä hänen ystävänsä Dima ja Sonja odottivat.
”Tässä on kaikki, mitä meidän näytelmään tarvitaan!” Katja sanoi. Hän avasi laatikon ja otti esiin muovikruunun sekä violetteja, sinisiä ja punaisia kangaspaloja. Luovuutta käyttämällä niistä tulisi hienoja roolivaatteita.
”Mikä näytelmä me esitetään?” Dima kysyi.
Katja hymyili. ”Minun mielestä meidän pitäisi esittää ’Sammakkoprinsessa’!” Se oli hänen lempisatunsa. Katja hymyili kuvitellessaan, miten hän esittäisi kaunista Vasilisaa.
Sonja nappasi laatikosta sinisen kankaan ja kietoi sen ympärilleen. ”Minä haluan olla Vasilisa!” hän sanoi.
”Hei”, Katja huudahti, ”tämä on minun idea. Se tarkoittaa, että minun pitää olla Vasilisa.”
”Sinä voitkin olla”, Sonja sanoi. Mutta sitten hän kikatti. ”Kun hän on sammakko!”
Katja rypisti otsaansa ja kiskaisi sinisen kankaan Sonjan kädestä. ”Mutta tämä on minun näytelmä!”
Sonja laittoi kädet lanteilleen. ”Kukaan ei halua leikkiä sinun kanssa, jos alat määräillä. Olet parempi sammakkona kuin prinsessana.”
Katja tunsi kyyneleet silmissään. Hän nappasi laatikkonsa ja juoksi sisään, kaikki portaat ylös heidän perheensä asuntoon. Hän paiskasi oven perässään kiinni.
”Mikä hätänä?” äiti kysyi. Katja purskahti itkuun.
”Sonja pilaa kaiken!” Katja kertoi äidille koko tarinan. ”Sonja sanoi, että minä olen sammakko!”
”Voi, Katjuša”, äiti sanoi. Katjuša oli äidin Katjalle antama hellittelynimi. ”Olen pahoillani. Se ei ollut kovin kilttiä.”
Juuri silloin ovelta kuului koputus. Äiti meni avaamaan, mutta Katja juoksi omaan huoneeseensa. Hän kuuli ääniä, ja sitten äiti tuli kutsumaan häntä. ”Haluaisitko puhua Sonjan kanssa? Hänellä on sinulle jotakin sanottavaa.”
”En!” Katja huusi.
Jälleen hän kuuli ääniä, ja sitten hän kuuli oven sulkeutuvan.
”Luulen, että Sonja on pahoillaan”, äiti sanoi.
”Minä en välitä”, Katja sanoi. Hän painoi kasvonsa entistä tiiviimmin tyynyään vasten.
Äiti seisoi hetken ovella. ”Tiedätkö, että joskus kun olen todella vihainen, en halua antaa anteeksi muille. Joskus minun pitää pyytää taivaallista Isää auttamaan minua antamaan anteeksi.” Sitten äiti asteli pois.
Katja oli liian vihainen antaakseen anteeksi. Sonja oli loukannut hänen tunteitaan! Mutta… ei vihaisena oleminenkaan tuntunut kovin hyvältä.
Katja huokaisi ja polvistui vuoteensa viereen. Hän tiesi, että taivaallinen Isä halusi hänen antavan anteeksi Sonjalle. Silloin hän tekisi oikein. Mutta ehkä taivaallinen Isä halusi Katjan antavan anteeksi, koska se tekisi Katjallekin paremman mielen.
”Taivaallinen Isä, auta minua antamaan anteeksi Sonjalle”, hän sanoi. ”En oikeasti halua, mutta en myöskään halua pysyä vihaisena.”
Katja lopetti rukouksensa ja veti syvään henkeä. Hän tunsi, miten hänen suuttumuksensa alkoi vähitellen sulaa pois. Hän pystyisi tähän. Hän voisi antaa anteeksi. Katja käveli Sonjan asunnon luo ja koputti oveen.
Sonja avasi oven ja alkoi heti puhua. ”Katja, olen pahoillani siitä, mitä sanoin.”
”Annan sinulle anteeksi”, Katja sanoi. ”Ja olen pahoillani, että vein kaikki roolivaatteeni pois. Sinäkin voisit olla hyvä Vasilisa. Voimme olla Vasilisa vuorotellen.”
Sonja hymyili. ”Hyvä on. Voidaanko nyt harjoitella? Menen hakemaan Diman!”
Katja hymyili takaisin. ”Minä haen roolivaatteet!”