Rakkauden pyykkisäkki
Kuvitus John Kachik
Perheeni oli vaikea hyväksyä päätökseni tulla myöhempien aikojen pyhäksi. Kun ilmoitin, että palvelisin kokoaikaisessa lähetystyössä ilman palkkaa, kaikki eivät ymmärtäneet, kuinka tai edes miksi haluaisin tehdä niin. Vanhempani halusivat jakaa intoni, mutta heidän oli vaikea nähdä minun ”luopuvan” uskonnosta, johon he olivat kasvattaneet minut.
Kun sain lähetystyökutsuni Tegucigalpan lähetyskentälle Hondurasiin, mukana oli kirje, jossa oli luettelo tavaroista, joita minun piti ottaa mukaani. Äitini huomasi, että yksi luetteloni tavaroista oli pyykkisäkki. Sen hänkin pystyi ymmärtämään! Hän osti kiireesti tukevaa sinistä farkkukangasta ja ompeli rakkaudella yksinkertaisen, toimivan pyykkisäkin. Se oli lahja, jonka arvo säilyi.
Se pyykkisäkki kulki mukanani lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen ja sieltä Hondurasiin. Se matkasi mukanani pienestä kylästä toiseen, ja vähitellen sen väri vaihtui tummansinisestä vaaleansiniseksi samaan tapaan kuin farkuista tulee täydellisesti istuvat lempifarkut. Lähetystyöni lopussa annoin pois suurimman osan vaatteistani eräälle erityiselle perheelle, jota olin oppinut rakastamaan, mutta pyykkisäkin pidin itselläni. Äiti oli ommellut sen nimenomaan minua varten, vaikkei hän ymmärtänytkään lähetystyön merkittävyyttä.
Miltei 30 vuotta myöhemmin vanhin poikamme sai kutsun Carlsbadin lähetyskentälle Kaliforniaan, ja kutsun mukana tuli luettelo hänen tarvitsemistaan tavaroista. Luimme luettelon yhdessä, ja kun tulimme kohtaan ”pyykkisäkki”, kävimme hakemassa säkin, jonka äitini oli tehnyt minulle. Vaikka se oli siinä vaiheessa entistä haalistuneempi, se lähti Kaliforniaan.
Muutama vuosi myöhemmin tyttäremme kutsuttiin palvelemaan Clevelandin lähetyskentällä Ohiossa, ja pyykkisäkki matkasi sinne hänen mukanaan. Kun hän palasi, hän toi sen kotiin hieman kuluneempana, mutta yhä ehjänä ja toimivana.
Pyykkisäkki muistuttaa minua siitä, että jotkin asiat, kuten opetukset, joita on opittu palvelemalla lähetystyössä ja osoittamalla rakkautta muita kohtaan – kuten äitini osoitti minua kohtaan – voivat siunata meitä yhä uudelleen. Siitä on tullut osa perheemme lähetystyöpalvelun perinnettä, ja toivon, ettei se perinne koskaan kulu loppuun.