Parranajovirhe

Vanhin Allen D. Haynie

seitsemänkymmenen koorumista

”Me uskomme, että tulee olla vilpitön” (UK 1:13).

Kun olin suunnilleen yhdeksän, halusin kasvattaa viikset. Luulin, että se onnistuisi, jos ajelisin leukani joka päivä. Käytin leukani ajelemiseen monta päivää isäni partahöylää. Yhtenä päivänä isä näki, kun ajelin leukaani. Hän kielsi minua tekemästä sitä, koska voisin haavoittaa itseäni.

Minusta on kurja kertoa, mutta en totellut isää. Seuraavana päivänä ajelin taas leukaani. Kun olin ajelemassa sitä, partahöylä lipsahti saippuaisissa sormissani. Se teki syvän viillon huulen yläpuolelle. Minua pelotti kovasti, kun panin laastaria haavan päälle. Mutta minua pelotti vieläkin enemmän se, mitä isä sanoisi.

Kun isä sinä iltana tuli kotiin ja näki haavani, hän oli yllättynyt ja huolissaan. Hän kysyi, kuinka haava oli tullut.

”No”, sanoin, ”olin juoksemassa jalkakäytävällä, ja sitten kaaduin kasvoilleni.”

Olin valehdellut! Ensin olin ollut tottelematon, ja nyt olin ollut epärehellinen! Sinä iltana en pystynyt nukkumaan. Oli myöhä, mutta minun oli kerrottava isälle totuus. Löysin isän olohuoneesta.

”Isä, valehtelin sinulle”, sanoin. ”En kaatunut. Viilto tuli partahöylällä. Olen pahoillani.”

Isä oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi lempeästi: ”Olit kyllä tottelematon, poika. Se ei ole hyvä asia. Mutta olen ylpeä, että päätit kertoa totuuden.”

Se opetus on säilynyt mielessäni – ja se arpi huulessani – joka päivä siitä lähtien. Olipa kyse taivaallisesta Isästäsi tai ystävistäsi ja perheestäsi, niin ole aina esimerkkinä rehellisyydestä ja totuudesta.