Pioneeritarina
Rakastin koulunkäyntiä ja varsinkin kieliä. Haaveenani oli opiskella kielten opettajaksi. Mutta tiesin sen jäävän vain haaveeksi taloudellisten vaikeuksien takia, jotka koettelivat perhettäni. Katkera oli se syksy kun tiesin koulutoverieni palaavan jatkamaan yliopistoon johtavaa opiskeluaan ja itse en voinut sitä tehdä. Vuodatin iltaisin nukkumaan mentyäni monta kyyneltä. En silloin ymmärtänyt, mitä Psalmien kirjoittaja oli oppinut elämässään kun hän sanoi: “Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo” (Ps. 30:6).
Opiskelun sijaan sain työpaikan sanomalehden konttorissa. Ei kestänyt kauankaan kun kolme nuorta miestä tuli panemaan ilmoituksen lehteen uskonnollisesta kokouksesta Lahdessa. Oli talvi ja heillä oli karvalakit painettuna syvälle suojaamaan päätä ja korvia ja melkein silmiäkin. He puhuivat vierasta kieltä, jota en heti ymmärtänyt. Olin opiskellut englantia, mutta se englanti, jota olin oppinut, oli erilaista kuin nuorten miesten Utahin englanti. Autoin heitä ilmoituksen laatimisessa. He olivat herättäneet mielenkiintoni ja menin kokoukseen. Nämä lähetyssaarnaajat olivat Mark Anderson, John Omer ja Alvin Anderson. Kouluvuosinani olin ollut kiinnostunut uskonnosta ja käynyt eri kirkkokuntien ja lahkojen kokouksissa, mutta koskaan ei mikään niistä ollut koskettanut sydäntäni suuremmin.
Tämä uusi kokemus oli erilainen. Lähetyssaarnaajat tekivät parhaansa yrittäessään puhua suomea, mutta heidän kielensä oli kovin vajavaista ja sekin, mitä he osasivat sanoa, ei tehnyt oikeutta kauniille kielellemme. Laulaminen ei sujunut paljonkaan paremmin. Mutta henki oli voimakas, vaikka en osannutkaan selittää syytä siihen. Jatkoin kokouksissa käymistä. Vuosia myöhemmin kun jo asuin Yhdysvalloissa, puhuin ystäväni kanssa ja kerroin hänelle siitä tunteesta. Sanoin, etten tiennyt, mikä voima minua veti ja työnsi niihin kokouksiin. Hän sanoi, että hänelle se oli helppo ymmärtää. Olin edellisessä elämässäni kuullut evankeliumista ja kun kuulin siitä uudestaan, tunnistin sen. Se riitti minulle selitykseksi.
Elämäni sai uuden tarkoituksen ja sisällön lähetyssaarnaajien toimesta. Tutustuin uusiin ystäviin. Sisar Elli Boucht oli ensimmäinen jäsen Lahdessa. Veli Georg ja sisar Ruth Zetterborg sekä heidän tyttärensä Puijan olivat uskollisia aloittelevan seurakunnan tukipylväitä ja heidän vieraanvaraisen kotinsa ovet olivat aina avoinna pienelle ryhmällemme, jolla ei vielä ollut pysyväistä kotia. Yleiset kokoukset pidettiin Lahden Naislaulajilta vuokratussa salissa. Toimintamme oli vähäistä ja melkein primitiivistä nykypäivän kirkon ohjelmiin verrattuna, mutta se oli alku. Meillä oli hyvä henki keskuudessamme ja olimme kaikki kuin samaa perhettä. Eräs esimerkki siitä oli se, että lähetyssaarnaajat kävivät Apuyhdistyksessä yhdessä sisarten kanssa ja toisinaan huolehtivat oppiaiheestakin. Joskus näimme suomalaisia tutkijaveljiäkin siellä. Me rakastimme lähetyssaarnaajiamme ja tunsimme heidät hyvin.
Jatkoin käymistä kokouksissa ja vähitellen minusta tuli aktiivinen jäsen, ilman kastetta tosin. Otin kerran kasteen puheeksi äitini kanssa. Hänestä se ei ollut järkevä ajatus. Isäni ei hyväksynyt sitä ollenkaan. Päätin odottaa, kunnes täyttäisin 21 vuotta. Kun se päivä koitti, marssin luterilaisen kirkon toimistoon kertomaan rippipapilleni, rovasti Väinö Hovilalle aikomuksestani siirtää jäsenyyteni toiseen kirkkoon. Juttelimme vähän aikaa, mutta ei hän suuremmin vastustellut aikomustani, kyseli vain syytä siihen. Kokemus, jota olin pelännyt, päättyi suotuisasti.
Aina silloin tällöin joku lähetyssaarnaaja halusi tietää, kuka oli opettanut minua. Ei kukaan ollut varsinaisesti minua opettanut. Olin vain oppinut ollessani uskollisesti mukana kaikessa pienen seurakuntamme toiminnassa. Heinäkuun ensimmäinen päivä 1950 oli kastepäiväni. Vanhin Ray Beck, joka oli työskennellyt Lahdessa, mutta oli saanut siirron toiseen kaupunkiin, sai luvan tulla kastamaan minut. Se tapahtui Hahmajärvessä Lahden lähellä Zetterborgien kesähuvilan rannassa. Kastepäiväni oli yksinäinen päivä minulle. Tiesin tekeväni sen vanhempieni tahtoa vastaan. Muut sukulaiseni eivät liioin ymmärtäneet päätöstäni. Minulla itselläni oli hiukan samanlainen tunne kuin Joseph Smithillä aikoinaan ensimmäisestä näystään. Minulla oli todistus. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Vanhin Joel Sedgwick konfirmoi minut. Olin kiitollinen voidessani liittyä puolen tusinan ennen minua kastetun jäsenen joukkoon.
En ole kertaakaan katunut päätöstäni. Jäsenyys kirkossa on tuonut elämääni rauhaa ja onnea, kauneutta ja uskon lisäksi tietoa. Sen kautta olen saanut tilaisuuden toimia opettajana, joka oli nuoruuden haaveeni. Olen opettanut suomea lukemattomille lähetyssaarnaajille sekä Suomessa että Yhdysvalloissa ennen heidän lähtöään täältä lähetyssaarnaajiksi tai lähetysjohtajaksi.
Ennen avioliittoani ehdin palvella kahdesti lähetyssaarnaajana; ensin kaksi vuotta kotilähetyssaarnaajana, heitä kutsutaan nykyisin vaarnanlähetyssaarnaajiksi, ja toiset kaksi vuotta ensimmäisenä suomalaisena täysiaikaisena sisarlähetyssaarnaajana sisar Lea Antsolan (Mahoney) kanssa. Kun Lea ja minä saimme kutsun lähetyssaarnaajiksi, ajattelimme saavamme työskennellä yhdessä. Olimmehan molemmat suomalaisia ja sitäpaitsi hyviä ystäviä. Mutta presidentti Matiksella olikin muunlaiset suunnitelmat. Saimme amerikkalaiset toverit. Minun ensimmäinen toverini oli sisar Patricia Havens (Asplund). Palvelimme Turussa. Hän oli kärsivällinen ja kyvykäs opettajani. Minähän olin todella “vihreä” nuorempi toveri. Vielä nytkin, 66 vuoden jälkeen, kirjoittelemme toisillemme. Lähetyskentillä solmitut ystävyyssuhteet kestävät ikuisesti.
Lähetystyömme myöhemmässä vaiheessa Lea ja minä olimme tovereita Turussa. Tehtävämme tavallisen lähetystyön lisäksi oli kääntää NVK:n oppiaiheita saatuamme kutsun vanhin Stephen Mahoneyn neuvonantajiksi NVK:n johtokuntaan. Alkuvuosina seurakunnat olivat pieniä ja tarvitsivat varsinkin suomalaisten lähetyssaarnaajien tukea toiminnassaan. Työskennellessäni Kotkassa nämä olivat velvollisuuteni päivittäisen lähetystyön lisäksi: Olin NVK:n johtaja, Apuyhdistyksen ensimmäinen neuvonantaja, pyhäkoulun johtajan toinen neuvonantaja ja opetin lasten luokkaa ja olin Valkeuden neuvottelukunnan jäsen. Tärkeä ja miellyttävä osa lähetystyöstäni oli tilaisuus auttaa Alkeisyhdistyksen työn aloittamisessa Suomessa.
Idahossa, Thorntonin kauppalassa, asui leskisisar Bertha Jeppson. Hänen vanhin tyttärensä oli juuri lopettanut lähetystyönsä, mutta sisar Jeppson jatkoi rahan lähettämistä kirkon lähetyssaarnaajarahastoon. Hänen anteliaisuutensa maksoi minun lähetystyöni. Hän kirjoitti, että hänellä oli niin suuria siunauksia tyttären ollessa lähetystyössä, että hän halusi niiden jatkuvan tyttären palattua kotiin. Minulla oli ilo tavata sisar Jeppson ja kiittää häntä henkilökohtaisesti hänen avustaan.
Muistelen lämmöllä presidentti ja sisar Matista. Presidentti Matis oli vahva, innoittava tukeni tehdessäni elämäni tärkeimpiä päätöksiä. Hän oli rauhantekijä ja halusi luoda hyviä suhteita ihmisiin. Siksi hän tuli puhuttelemaan Leaa ja minua ja sanoi, että haluaa meidän menevän vierailemaan vanhempiemme luokse kesken lähetystyömme. Hän oli tietoinen siitä, etteivät vanhempamme olleet kirkon jäseniä eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän tyttärensä jättivät kotinsa ja työpaikkansa ja lähtivät amerikkalaisen kirkon palvelukseen, työhön, josta emme edes saaneet mitään palkkaa. Minä en pitänyt hänen ehdotuksestaan, mutta kun se muuttui vaatimukseksi, meidän oli pakko mennä. Siitä tuli mukava matka, mutta palasimme iloisesti takaisin työhömme.
Tutustuttuani lähetyssaarnaajiin olin jostakin syystä saanut mielikuvan, että Yhdysvalloissa kaikki jäsenet ovat aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa. Ennen Yhdysvaltoihin tuloani ajattelin, että minulle, vierasmaalaiselle ja suhteellisen uudelle jäsenelle ei täällä ole mitään tehtäviä. Se pelko osoittautui turhaksi. Minulla on ollut monenlaisia tehtäviä. Pitkäaikainen etuoikeuteni oli olla kääntäjä ja tulkki kirkon yleiskonferensseissa. Miehelläni ja minulla oli myöskin tilaisuus osallistua suomenkielisen temppeliseremonian valmisteluihin Sveitsin temppeliä varten. Eräs mieluisimmista tehtävistäni oli kutsu huolehtia virvokkeista kun juhlimme suomalaisen kolmoissidoksen valmistumista. Olen nauttinut paljon opettamisesta ja seurakuntalehtien toimittamisesta. Tehtäviini on kuulunut myös kaksi lähetystyökautta täällä. Mark ja minä teimme lähetystyötä kolme vuotta Salt Lake Cityn länsipuolella nuorten aikuisten seurakunnassa ja toiset kolme Utahin valtion naisten vankilassa.
Sitten oli aika tulla Suomeen. Puolitoista vuotta siellä kruunasi lähetystyötoimintamme. Ne 18 kuukautta olivat suurta juhlaa meille. Muistelen niitä ja ystäviämme Porissa ja Hämeenlinnassa rakkaudella ja lämmöllä. Oli etuoikeus työskennellä presidentti Lewis Taylorin ja hänen vaimonsa Jonin kanssa. Presidentti Taylor, Mark ja minä palvelimme yhdessä nuorina lähetyssaarnaajina.Vanhin Taylor oli yksi suomenkielen oppilaani.
Evankeliumi on koko elämäni. Se rikastuttaa kokemuksiani ja täyttää päiväni aamusta iltaan. Sen ansiosta minua on siunattu rakastavalla, vanhurskaalla aviomiehellä, joka sai muutoskirjeen uudelle lähetyskentälle kahdeksan vuotta sitten. Saimme lahjaksi pojan, joka on tuonut rakkaudellaan ja esimerkillisellä elämällään ja perheellään minulle suurta iloa. En kykene laskemaan siunauksiani, niitä on niin paljon. Olen oppinut myöskin sen, että en aina ymmärrä taivaallisen Isäni suunnitelmia ennenkuin vasta jälkeenpäin, jos aina silloinkaan. Mutta tiedän, että ne ovat aina parhaakseni ja se on vahvistanut uskoani suuresti. Paras esimerkki siitä on toteamus, että koulunkäynnin vaihtaminen työskentelyyn sanomalehden konttorissa oli sittenkin hyvä vaihtokauppa.