Juoksu kohti maalia
Kyse ei ole niinkään siitä, mitä käymme läpi elämässämme, vaan siitä, mitä meistä on tulossa.
Kun luen Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä, minua hämmästyttää se, kuinka rakkaus ja kiitollisuus kannustivat Paavalia palvelemaan Jeesusta Kristusta sekä opettamaan ja todistamaan Hänestä. Kuinka sellainen henkilö voi palvella sellaisella rakkaudella ja kiitollisuudella, varsinkin kun ottaa huomioon hänen suuret kärsimyksensä? Mikä kannusti Paavalia palvelemaan? ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.”1
Juokseminen kohti maalia tarkoittaa sitä, että jatkaa uskollisesti ”kaidalla ja kapealla polulla, joka johtaa iankaikkiseen elämään”2 Vapahtajamme ja taivaallisen Isämme luona. Paavali näki, etteivät hänen kärsimyksensä ”ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme”3. Paavalin kirje filippiläisille, jonka hän kirjoitti ollessaan vangittuna, on kirje täynnä ylitsevuotavaa iloa ja riemua sekä kannustusta meille kaikille varsinkin tänä vaikeana epävarmuuden aikana. Me kaikki voimme saada rohkeutta Paavalin sanoista: ”Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.”4
Paavalin palvelutyötä tarkastellessamme meitä innoittavat ja kohottavat oman aikamme paavalit, jotka myös palvelevat, opettavat ja todistavat rakkaudella ja kiitollisuudella niiden haasteiden keskellä, joita he kohtaavat omassa elämässään ja rakkaidensa elämässä. Eräs kokemukseni yhdeksän vuotta sitten on auttanut minua ymmärtämään, kuinka tärkeää on juosta kohti maalia.
Vuonna 2012, kun kävelin ensimmäisen kerran yleiskonferenssin johtohenkilöiden kokoukseen, tunsin oloni aivan häkeltyneeksi ja riittämättömäksi. Kuulin mielessäni äänen toistavan sinnikkäästi: ”Sinä et kuulu tänne! On tapahtunut vakava virhe!” Juuri kun yritin löytää istumapaikkaa, vanhin Jeffrey R. Holland huomasi minut. Hän tuli luokseni ja sanoi: ”Edward, on hyvä nähdä sinut täällä”, ja hän taputti minua hellästi poskelle. Tunsin olevani kuin pikkulapsi! Hänen rakkautensa ja syleilynsä lämmitti minua ja auttoi minua tuntemaan yhteen kuulumisen henkeä, veljeyden henkeä. Seuraavana päivänä huomasin vanhin Hollandin tekevän saman, mitä hän oli tehnyt minulle edellisenä päivänä: hän taputti lämpimästi silloisen vanhin Dallin H. Oaksin poskea, vaikka tämä on virkaiältään häntä vanhempi!
Sillä hetkellä tunsin Herran rakkauden näiden miesten välityksellä, joille annamme tukemme profeettoina, näkijöinä ja ilmoituksensaajina. Ystävällisellä ja luontevalla toiminnallaan vanhin Holland auttoi minua voittamaan itsekeskeisyyteni ja riittämättömyyden tunteeni. Hän auttoi minua keskittymään siihen pyhään ja riemulliseen työhön, johon minut on kutsuttu – tuomaan sieluja Kristuksen luokse. Hän, kuten Paavali muinoin, johdatti minua juoksemaan kohti maalia.
On kiinnostavaa, että Paavali kehottaa meitä kulkemaan eteenpäin ja samalla unohtamaan sen, mitä on takanamme – aiemmat pelkomme, aiemmat pyrkimyksemme, aiemmat epäonnistumisemme ja aiemmat murheemme. Hän kutsuu meitä aivan kuten rakas profeettamme, presidentti Russell M. Nelson, ottamaan käyttöön ”uudemman, pyhemmän tavan”5. Vapahtajan lupaus on todellinen: ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”6
Ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessani kerroin kokemuksen siitä, kun äiti opetti minua työskentelemään pellollamme. ”Älä koskaan katso taakse”, hän sanoi. ”Katso eteenpäin siihen, mitä meillä on vielä tekemättä.”7
Elämänsä loppupuolella taistellessaan syöpää vastaan äiti asui Naumen ja minun luona. Eräänä iltana kuulin hänen nyyhkyttävän makuuhuoneessaan. Hänen tuskansa oli ankaraa, vaikka hän oli ottanut viimeisen päivittäisen morfiiniannoksensa vain kaksi tuntia aiemmin.
Menin hänen huoneeseensa ja itkin hänen kanssaan. Rukoilin ääneen, että hän saisi heti helpotusta tuskaansa. Ja sitten hän teki samoin kuin oli tehnyt pellolla vuosia sitten: hän pysähtyi opettamaan minulle jotakin. Muistan aina hänen kasvonsa sillä hetkellä: heiveröisenä, ahdistuneena ja tuskaa täynnä, katsoen myötätuntoisesti murheellista poikaansa. Hän hymyili kyyneltensä läpi, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Ei se riipu sinusta eikä kenestäkään muusta. Jumala päättää, meneekö tämä tuska pois vai ei.”
Nousin hiljaa istumaan. Äitikin istui hiljaa. Se näkymä säilyy elävänä mielessäni. Sinä iltana Herra antoi minulle äitini välityksellä opetuksen, jonka muistan ikuisesti. Kun äiti ilmaisi hyväksyvänsä Jumalan tahdon, muistin syyn, miksi Jeesus Kristus kärsi Getsemanen puutarhassa ja Golgatan ristillä. Hän sanoi: ”Katso, minä olen antanut teille evankeliumini, ja tämä on evankeliumi, jonka minä olen antanut teille – että minä tulin maailmaan tekemään Isäni tahdon, koska minun Isäni lähetti minut.”8
Mietin rakkaan profeettamme, presidentti Nelsonin viime yleiskonferenssissa meille esittämiä profeetallisia kysymyksiä. Presidentti Nelson kysyi: ”Haluatko sinä antaa Jumalan vallita elämässäsi? Haluatko sinä antaa Jumalan olla tärkein vaikuttaja elämässäsi? – – Annatko sinä Hänen äänensä – – mennä kaikkien muiden päämäärien edelle? Haluatko sinä antaa oman tahtosi sulautua Hänen tahtoonsa?”9 Äitini vastauksena olisi ollut tunteikas mutta luja ”kyllä”, ja myös muut uskolliset kirkon jäsenet eri puolilla maapalloa vastaisivat tunteikkaasti mutta lujasti ”kyllä”. Presidentti Nelson, kiitos siitä, että innoitit ja kohotit meitä näillä profeetallisilla kysymyksillä.
Keskustelin hiljattain Pretoriassa Etelä-Afrikassa erään piispan kanssa, joka hautasi samana päivänä vaimonsa ja aikuisen tyttärensä. He menettivät henkensä tämän koronaviruspandemian takia. Kysyin, kuinka hän voi. Piispa Teddy Thabethen vastaus vahvisti päättäväisyyttäni noudattaa Herran profeettojen, näkijöiden ja ilmoituksensaajien sanoja ja neuvoja. Piispa Thabethe vastasi saavansa alati toivoa ja lohtua tiedosta, että Vapahtaja otti kantaakseen kansansa kivut, jotta Hän osaisi auttaa meitä.10 Syvästi uskoen hän todisti: ”Olen kiitollinen pelastussuunnitelmasta, onnensuunnitelmasta.” Sitten hän esitti minulle kysymyksen: ”Eikö tämä ole sitä, mitä profeettamme yritti opettaa meille viime konferenssissa?”
Vaikka kuolevaisuuden haasteita tulee meille kaikille tavalla tai toisella, keskittykäämme päämääräämme, jotta saavuttaisimme ”voittajan palkinnon” eli ”pääsyn taivaaseen”.11
Nöyrä pyyntöni meille kaikille on: älkää koskaan luovuttako! Meitä on kehotettu: ”Pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.”12
Kyse ei ole niinkään siitä, mitä käymme läpi elämässämme, vaan siitä, mitä meistä on tulossa. Juoksemisessa kohti maalia on iloa. Todistan, että Hän, joka voitti kaiken, auttaa meitä, kun käännymme Hänen puoleensa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.