Kuule taivaaseen

Vanhin Emanuel Petrignani, Italia

vyöhykeseitsenkymmen, Euroopan keskinen vyöhyke

Yksi kallisarvoisimmista lahjoista, mitä vanhempani antoivat minulle lapsuudessani, oli heidän rakkautensa temppeliä kohtaan. Heidän halunsa palvella Jumalaa Herran huoneessa oli jatkuvaa eikä koskaan horjunut, vaikka matka lähimpään temppeliin oli pitkä ja maksoi paljon.

Kun Bernin temppeliä Sveitsissä peruskorjattiin 1980-luvun loppupuolella, perheemme matkusti Frankfurtiin Saksaan. Muistan yhä selvästi päivän, jolloin saavuimme temppeliin. Olin vasta yhdeksänvuotias, ja vaikka veljeni ja minä olimme monta kertaa olleet vanhempiemme mukana heidän mennessään temppeliin, tämä kokemus oli minulle erilainen. Kun astuimme sisään vierastalon vastaanottoon, tunsin sellaista ilon ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota en ollut kokenut koskaan aiemmin. Muistan, kuinka istuin siellä tuntien minulle uutta tunnetta: olin täysin rakkauden valtaama. Muistan äitini selittäneen, että nuo tunteet tulivat Herran Hengeltä, joka todisti minulle, että olin Hänen pyhässä huoneessaan. Vaikka en täysin ymmärtänytkään sitä silloin, minulle oli selvää, että se, mitä tunsin, oli henkilökohtainen lahja Herralta.

10. vuosisadalla eKr. Israelin kansa oli monien sukupolvien jälkeen viimein rakentanut temppelin Herralle. Kuninkaiden kirjassa on kuningas Salomonin esittämä vihkimisrukous. Kuningas oli koonnut kansan paikalle osallistumaan vihkimisseremoniaan ja juhla-ateriaan Herran kunniaksi. Kun liitonarkku oli viety ”kaikkeinpyhimpään”¹, temppelin ylle laskeutui pilvi ja ”Herran kirkkaus täytti temppelin”². Herra ilmaisi kansalleen selkeästi läsnäolonsa temppelissä³, aivan kuten heidän erämaassa matkanneille isilleen. Herra ei ollut tehnyt eroa väliaikaisen telttamajan ja kivestä tehdyn kallisarvoisen rakennuksen välillä. Hän hyväksyi molemmat, koska ne edustivat parasta uhrausta, mitä kansalla oli siihen aikaan tarjota.

Vihkimisrukouksessa kuningas Salomon pyysi useita kertoja: ”Kuule palvelijasi pyynnöt”⁴, ja hän pyysi, että Herra kuulisi kansaansa aina kun se tekee parannuksen ja kääntyy Hänen huonettaan kohti. Rukoillessaan Salomon tiesi, että temppeli paitsi siunaa kansoja ja kansakuntia myös etenkin yksilöitä ja perheitä, ja lisäsi sen tähden: ”Kuule silloin – – jokainen rukous, – – kun palvelijasi onnettomuutensa ahdistamina kohottavat kätensä tätä temppeliä kohti. Anna silloin heille anteeksi, auta heitä ja anna jokaiselle hänen ansionsa mukaan, sillä sinä tunnet heidän sydämensä.”⁵

Vuosien varrella se henkilökohtainen ilo ja rakkaus, jota tunsin sinä päivänä Frankfurtissa, on kasvanut tiedoksi ja suuremmaksi ymmärrykseksi taivaallisesta Isästämme ja suonut minulle siunauksen kokea Hänen rakkauttaan ja minulle räätälöityjä neuvojaan. Temppelissä olen oppinut tietämään, että Herra tietää ”onnettomuuteni” ja että Hän kuulee minua, kun käännyn temppeliä kohti uskossa. Toinen asia, jonka olen oppinut, on se, että henkilökohtaisen suhteen luominen Kristukseen temppelissä ja tieto Hänestä edellyttävät uhrauksia, uskoa ja halua. Vanhin Bednarin sanoin: ”Niiden jäsenten, jotka käyvät kirkossa, maksavat kymmenykset ja aika ajoin ryntäävät temppeliin mennäkseen yhteen istuntoon, ja niiden jäsenten, jotka uskollisesti ja johdonmukaisesti palvelevat temppelissä – heidän välillään on eroa.”⁶

Presidentti Nelson on myös lisännyt: ”Temppelien rakentaminen ja ylläpito eivät ehkä muuta elämäänne, mutta sen varmasti muuttaa se, että vietätte aikaanne temppelissä.”⁷ Löytäkäämme kaikki ilo palvelemisesta Hänen pyhässä huoneessaan, jossa Jumala tietää ”onnettomuutemme” ja kuulee pyyntömme.