”Uudelleen kylvetty uskon siemen”, Liahona, maaliskuu 2024.

Uudelleen kylvetty uskon siemen

Betsy VanDenBerghe

Opetuksia niiltä, jotka palasivat uskoon.

Maailmassa, joka usein suurentelee uskon menettämisen kertomuksia, uskoon palaamisen hiljaisemmat matkat jäävät toisinaan huomaamatta. Uudelleen kääntymisen kertomukset havainnollistavat kuitenkin sitä, kuinka veljet ja sisaret evankeliumissa voittavat epäilyksensä senkin jälkeen kun he ovat jättäneet kirkon. Heidän kertomuksensa havainnollistavat sitä, mitä Alma opettaa siemenen kylvämisestä. Alma kuvailee uskon prosessia, joka paitsi vahvistaa niitä, jotka yrittävät kasvattaa uskoaan, myös auttaa niitä, jotka kamppailevat kysymysten ja huolenaiheiden kanssa.

Ensiksi, meidän pitää ymmärtää, että ”usko ei ole täydellistä tietoa” (Alma 32:21).
Sitten me osoitamme ”vähäsen uskoa” tai jopa vain ”halua uskoa” (ks. jae 27).
Me kylvämme sydämeemme siemenen – Jumalan sanan (ks. jae 28).
Matkan varrella me ravitsemme hengellisiä juuria kärsivällisesti ja otamme vastaan apua ystäviltä evankeliumissa kasvattaaksemme Kristukseen istutettua puuta, joka ”versoo ikuiseen elämään” (jae 41).

”Usko ei ole täydellistä tietoa jostakin; sen tähden, jos teillä on uskoa, te toivotte sellaista, mikä ei näy mutta on totta” (Alma 32:21).

Alba Lucia Fonseca, kirkon jäsen Yhdysvalloista, näki verkossa aineistoa, joka herätti huolta hänen uskonkäsityksistään, ja hän koki nopean uskon menetyksen. Alkuun hän karkotti uskon siemenen epäilyksillään, mutta sitten hän alkoi puhua erään huolehtivan ja asioista perillä olevan jäsenen kanssa ja ymmärsi, että myös hänen epäuskonsa herätti kysymyksiä.

”Ymmärrykseni evankeliumin käsitteistä ja kirkon historiasta ei ollut läheskään niin kattava kuin olin olettanut”, hän selittää. ”Se sai minut nöyrtymään ja auttoi minua ymmärtämään, että minulla oli vielä paljon opittavaa ja ettei usko tule siitä, että kaikkiin kysymyksiin vastataan.” Alba käsitti, että muihin ”arvokkaisiin asioihin elämässä – kuten perheeseen, koulutukseen, uraan – liittyy riskejä, uhrauksia, epävarmuutta ja elinikäisiä ponnisteluja. Palasin kirkkoon ja voin vakuuttaa, että uskon säilyttäminen on myös hyvin paljon tämänkaltaisen ponnistelun arvoista.”

Presidentti Russell M. Nelson on opettanut: ”Herra ei vaadi meiltä täydellistä uskoa, jotta voimme päästä osallisiksi Hänen täydellisestä voimastaan.” Silti hän myös huomauttaa, että meidän uskomme edellyttää jatkuvaa ponnistelua vahvistuakseen edelleen.¹ Vaikka alkuperäinen Suolajärven temppelin perustus palveli hyvin yli vuosisadan ajan, se vaatii nyt suurta peruskorjausta, presidentti Nelson selitti. Meidänkin täytyy aika ajoin vahvistaa omaa hengellistä perustustamme ”[kestääksemme] tulevat vaarat ja paineet”.² Kun toisinaan Alban tavoin kohtaamme vaikeaa aineistoa, meidän halumme olla varma voi johtaa meidät yksinkertaisesta uskosta yksinkertaiseen epäuskoon ja jättää väliin ponnistelut, jotka ovat välttämättömiä hengellisen perustuksemme vahvistamiseksi ja lujittamiseksi.

Ne, jotka tutkivat uskoon palaamisen kertomuksia, ovat havainneet hyödylliseksi pitää uskoa elinikäisenä, monen askeleen matkana.³ Saatamme aloittaa yksinkertaisesta uskosta lapsena, mutta jossakin vaiheessa lapsenkaltainen usko kohtaa kysymyksiä ja huolenaiheita. Vaikka meidän uskomme, jota ei ole koeteltu, on kenties palvellut hyvin hengellisenä perustuksena, meidän täytyy nyt siirtyä yksinkertaisesta uskosta monimutkaisuuden kautta kypsään uskoon, joka pystyy kestämään tulevia haasteita.⁴ Uskon hylkääminen saattaa tuntua helpommalta, melkein kuin helpotukselta, mutta runsaita palkintoja saavat matkallaan mukaansa ne, jotka kääntyvät Jumalan puoleen ja edelleen ravitsevat uskon siemeniään.

Uskon koettelemukset alkoivat ruotsalaisella Samuel Höglundilla, kun perheenjäsenet esittivät kysymyksiä. Hän kävi läpi vaiheen, jossa ”yhteen kysymykseen vastaaminen johti vain toiseen kysymykseen”, hän selittää. ”Uskoni horjui puolesta tunnista seuraavaan, kunnes ymmärsin, että tämä prosessi ja minun tarve varmuudelle olivat kestämättömiä.” Sen sijaan että Samuel olisi yrittänyt ratkaista jokaisen suhteellisen vähäisen kysymyksen, hän päätti tutkia tärkeitä kysymyksiä – niitä, jotka ovat ratkaisevia lujan perustuksen hankkimiseen Jeesuksesta Kristuksesta. Rukouksen ja pyhien kirjoitusten tutkimisen ohella Samuelin etsintä, kuten Alban, opetti hänelle, kuinka paljon hänellä vielä oli opittavaa, ja johti hänet kypsempiin uskonkäsityksiin. ”Kokemus vahvisti uskoani valtavasti”, hän sanoo, ”ja opetti minulle myös, että sen, mitä todella etsii, myös löytää.”

”Jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa, niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa tämän halun tehdä työtä itsessänne” (Alma 32:27).

”Uskon osoittaminen voi tuntua lannistavalta”, presidentti Nelson on myöntänyt. ”Toisinaan saatamme miettiä, pystymmekö me mitenkään keräämään riittävästi uskoa saadaksemme siunaukset, joita niin kipeästi kaipaamme.”⁵ Mutta pienetkin uskon askeleet, alkaen ”vähäisestä uskosta”, voivat ”tehdä työtä itsessänne” ja aloittaa hengellisen uudestisyntymisen.

Harhailtuaan hengellisesti opiskeluvuosinaan Amanda Freebairn Yhdysvalloista otti pienen askeleen ja rukoili, mikä sai hänet noudattamaan kehotusta käydä paikallisen temppelin alueella. ”Hengen tunteminen siellä herätti uskoni uudelleen”, hän sanoo. Se, että hän palasi kirkkoon ja otti vastaan tehtävän opettaa Alkeisyhdistyksessä, syvensi hänen uskoaan, ja hän otti edelleen askelia, jotka saivat hänet hyväksymään evankeliumin täysin. Amanda huomauttaa, että matkan varrella ”löysin kysymyksiini vastauksia, joita niin kipeästi tarvitsin.”

Yhdessä vaiheessa Dan Ellsworth, myös Yhdysvalloista, ei ollut varma, oliko hänellä jäljellä edes vähäsen uskoa, jota osoittaa. Kun hän tutustui akateemisiin ja historiallisiin tapoihin suhtautua Vanhaan testamenttiin, se heikensi hänen uskoaan Raamattuun ja vaikutti hänen uskoonsa kaikkia pyhiä kirjoituksia kohtaan. Mutta Dan jatkoi kirkossa käymistä ja päätti kokeilla puolen vuoden ajan suunnitelmaa rukoilla, paastota ja palvella kirkossa. Toisinaan hän pyysi myös nuoria tyttäriään rukoilemaan heidän isänsä uskon puolesta.

Jonkin ajan kuluttua Dan alkoi saada hengellisiä kokemuksia ja löytää vastauksia joihinkin kysymyksiin, jotka vaivasivat häntä eniten. Eräänä päivänä ollessaan kirjastossa hän tunsi innoitusta mennä tietylle kirjariville ja poimia sieltä kirjan. Siitä hän löysi oivaltavia vastaväitteitä kirjaan, joka alun perin oli horjuttanut hänen uskoaan Raamattuun. Vaikka tämä kokemus ei ratkaissutkaan jokaista kysymystä, se antoi Danille tärkeitä opetuksia: ”Ensiksi, minun piti olla nöyrä sen suhteen, kuinka paljon voisin todella tietää omin voimin. Ja toiseksi, totuuden löytämiseksi on olemassa muitakin keinoja kuin järki: hengelliset vaikutelmat, Hengen hedelmien myönteiset tulokset ja ideat, jotka herättävät älyllisiä oivalluksia, ja ne kaikki johtivat paljon voimakkaampaan vakaumukseen ja uskoon kuin minulla oli aiemmin.”

Zac Marshallille Englannista se yksinkertainen askel, että hän katsoi Mormonin kirjasta kertovan koulutusvideon, avasi hänen mielensä sille mahdollisuudelle, että kirja saattaisi olla uskottava. ”Olin lukenut sen aiemmin perheen tutkiessa pyhiä kirjoituksia ja myös yksinäni ilman vakaita aikeita”, hän selittää. ”Mutta teini-ikäisenä en enää ollut aktiivinen kirkossa, joten videolla näkemäni todisteet saivat minut lukemaan Mormonin kirjaa ensimmäistä kertaa tarkoituksella.” Kokeiltuaan Jumalan sanan voimaa Zac alkoi korvata epäilyksiä uskolla. Hän sanoo nyt: ”Kirkko, jota pidin kerran rajoittavana, on mielestäni vapauttava samalla tavoin kuin Jeesus sanoo: ’Totuus tekee teistä vapaita’ [Joh. 8:32].”

”Jos te laiminlyötte puun ettekä huolehdi sen ravinnosta, katso, se ei juurru” (Alma 32:38).

Samalla kun otamme pieniä askelia ravitaksemme uskoa, meidän pitää myös olla tietoisia niistä ajattelutavoistamme, jotka haittaavat ja heikentävät uskoa. Tutkiessaan kirkon jäsenten uskoon palaamisen kertomuksia eri maissa Eric ja Sarah d’Evegnée, jotka ovat Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksen professoreita, huomauttavat, että ”se, kuinka me ajattelemme, voi olla yhtä tärkeää kuin se, mitä ajattelemme”. Esimerkiksi se, että odotamme uskonnollisen omistautumisen säästävän meidät elämän epämukavuudelta ja sydäntä jäytäviltä haasteilta, ei ole totta, ja se luo epärealistisia olettamuksia. Jeesus Kristus lupasi olla koskaan hylkäämättä meitä mutta varoitti, että ”maailmassa te olette ahtaalla” (Joh. 16:33). Silti elämän haasteet voivat Sarah’n mukaan ”johtaa meidät näkemään evankeliumin kielteisesti. Toisinaan hylkäämme ihanteen, kun eteen tulee jotakin vähemmän ihanteellista.”

Kirjoittaja ja riippumaton historioitsija Don Bradley Yhdysvalloista kohtasi kirkon historiaa koskevia kysymyksiä aikana, jolloin hän selittää: ”En vain ollut onnellinen ja minulla oli skeptinen asenne. Kehen tahansa kohdistuva kyynisyys vaikuttaisi kielteisesti suhteeseen, ja minä menetin uskoni ja suhteeni Jumalaan.” Vuosia myöhemmin Don alkoi tehdä työtä kohti toiveikkuutta ja kiitollisuutta henkilökohtaisessa elämässään.

Hän alkoi myös tarkastella tutkimuksia järjestäytyneen uskonnon henkisistä ja fyysisistä terveydellisistä hyödyistä. ”En voinut kieltää niitä tutkimuksia”, Don muistelee. ”Vähitellen oivalsin, että olin pitänyt skeptisyyttä kriittisenä ajatteluna, ja kun asennoiduin elämään toiveikkaammin, sain takaisin uskoni Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen.” Don palasi niiden historiallisten tietojen pariin, joiden kanssa hän kerran kamppaili, mutta nyt tämä sama aineisto johti vakaumukseen siitä, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta.

”Jos te uskollanne ravitsette sanaa, niin, ravitsette puuta, kun se alkaa kasvaa, – – te saatte korjata palkan uskostanne ja uutteruudestanne ja kärsivällisyydestänne ja pitkämielisyydestänne” (Alma 32:41, 43).

Vaikka meillä olisi halu kokeilla Jumalan sanaa ja pitää yllä toiveikasta ajattelutapaa, niin palaaminen uskoon ja kirkossa käymiseen voi olla pelottava, miltei ylivoimainen prosessi. Ponnistelu edellyttää paitsi kärsivällisyyttä, rohkeutta ja nöyryyttä myös ystävien ja perheenjäsenten rakkautta. Vilpittömien ystävien avun vastaanottaminen ravitsee siementä ja antaa sen pikemminkin juurtua kuin näivettyä.

Kun Leo Winegar Yhdysvalloista kohtasi ensimmäisen kerran kysymyksiä kirkon historiasta, hän oppi myötätuntoisten ystävien tärkeyden. ”Todistukseni kuivettui”, hän selittää, kun hän kävi läpi ”yksinäisyyden ja synkän epätoivon aikakauden, jolloin minulla oli vaikeuksia rukoilla”. Eräänä päivänä Leo tunsi innoitusta ottaa yhteyttä erääseen kirkon historian professoriin. Tämä paitsi kannusti Leoa miettimään uudelleen epäilyksen polkuaan myös ystävystyi Leon kanssa. Vähitellen Leon todistus palasi hänen opastajansa avulla ja vuosien toiveikkaan tutkimisen ansiosta. Aikanaan hän löysi vastauksia moniin kysymyksiin. ”Tunnen iankaikkisesti kiitollisuutta Vapahtajalleni Jeesukselle Kristukselle siitä, että Hän johdatti minut takaisin”, hän selittää, ”ja ystäville, jotka edustivat Häntä.”

”Jos käy niin, että ystäviä ja perheenjäseniä jää pois kirkosta, rakastakaa heitä edelleen”, presidentti Nelson on neuvonut. ”Teidän tehtävänne ei ole tuomita jonkun toisen valintaa yhtään enempää kuin tekään ansaitsette sitä, että teitä arvostellaan uskollisena pysymisestä.”⁶

Tällaisen arvostelun pelko piti Letitia Rulen, erään jäsenen Englannista, erillään evankeliumista 20 vuoden ajan. Hän halusi usein palata, mutta hän pelkäsi ”edes kävellä siitä ovesta sisään, tuntien, että minua arvosteltaisiin ja minusta ajateltaisiin, etten ollut elänyt oikein”. Vasta hengenvaaran ilmaissut diagnoosi antoi hänelle rohkeutta ottaa tuo vaikea askel. Jäsenet ottivat hänet vastaan lämpimästi ja rakastaen auttaen häntä haluamaan olla jälleen osallinen evankeliumista.

”Minä pyydän, että te kylvätte tämän sanan sydämeenne, ja kun se alkaa paisua, niin myös ravitsette sitä uskollanne. Ja katso, siitä tulee puu, joka versoo teissä ikuiseen elämään.” (Alma 33:23.)

Kun Alma päättää saarnansa, hän tekee selväksi, että vaikka pyrkimykset ravita siementä ovat ratkaisevan tärkeitä, ne eivät ole itse siemen. Sen sijaan me kylvämme todellisen siemenen, kun alamme ”uskoa Jumalan Poikaan, että hän tulee lunastamaan kansansa ja että hän on kärsivä ja kuoleva sen syntien sovitukseksi” (Alma 33:22).

Michael Auras Saksasta sai tärkeitä opetuksia evankeliumin tärkeysjärjestyksestä harhauduttuaan pois nuorena. ”Evankeliumissa on todella monia hyviä asioita ja ihmissuhteita, mutta vain usko Jeesukseen Kristukseen tukee todistustamme”, hän selittää. ”Isäni ja minä horjuimme kumpikin uskossamme jonkin aikaa erilaisten kysymysten vuoksi, mutta palasimme, kun perustimme uskomme Jeesukseen Kristukseen kaiken muun edelle.”

Presidentti Nelson vakuuttaa meille: ”Vapahtaja on lähimpänä sinua juuri silloin, kun kohtaat vuoren tai kiipeät sille osoittaen uskoa.”⁷ Jeesus itse lupaa: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28:20). Hän kulkee meidän kanssamme, rakastaa meitä aina (ks. Jer. 31:3) ja antaa meille yltäkylläisemmän elämän (ks. Joh. 10:10). Ne, jotka haluavat kylvää tämän siemenen, huomaavat, että jopa heidän pienestä uskostaan voi Vapahtajan avulla tulla ”puu, joka versoo [heissä] ikuiseen elämään” (Alma 33:23).

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.