Luku 4

Uskon ja uhrauksen pioneeriperintö

”Olipa teillä pioneeriesivanhempia tai olittepa liittyneet kirkkoon vasta eilen, te olette osa koko tätä ylvästä kuvaa, josta nuo miehet ja naiset unelmoivat. – – He laskivat perustuksen. Meidän velvollisuutemme on rakentaa sille.”

Gordon B. Hinckleyn elämänvaiheita

Ollessaan Columbusin temppelin vihkimistilaisuudessa Ohiossa Yhdysvalloissa presidentti Gordon B. Hinckley mietti pioneeriesivanhempiaan. Myöhemmin hän kertoi:

”Istuessani selestisessä huoneessa ajattelin isoisäni isää. – – Olin äskettäin käynyt hänen hautapaikallaan Kanadassa aivan New Yorkin osavaltion pohjoisrajan tuntumassa. – – Hän kuoli nuorena, 38-vuotiaana.”

Kun presidentti Hinckleyn isoisän isä kuoli, tämän poika Ira, josta tuli presidentti Hinckleyn isoisä, oli vasta vajaa kolmivuotias. Iran äiti meni pian uusiin naimisiin, ja muutaman vuoden kuluttua he muuttivat Ohion osavaltioon, sitten Illinoisin osavaltioon. Iran äiti kuoli vuonna 1842 jättäen Iran orvoksi 13-vuotiaana. Jatkaessaan tätä kertomusta presidentti Hinckley sanoi:

”Isoisäni [Ira Hinckley] kastettiin Nauvoossa, ja – – myöhemmin hän kulki tasankojen poikki [pioneerien] muuttoliikkeen mukana.” Tuolla matkalla vuonna 1850 Iran ”nuori vaimo ja [velipuoli] kuolivat samana päivänä. Ira valmisti karkeatekoiset arkut ja hautasi heidät, nosti sitten pienokaisensa syliin ja kantoi hänet [Suolajärven] laaksoon.

Brigham Youngin pyynnöstä hän rakensi Coven linnaketta, oli ensimmäinen vaarnanjohtaja Fillmoressa [Utahissa] ja teki tuhat muuta asiaa viedäkseen tätä työtä eteenpäin.

Sitten oli isäni. – – Hänestä tuli johtaja kirkon suurimpaan vaarnaan, jossa oli yli 15 000 jäsentä.”

Presidentti Hinckleyn ajatukset kääntyivät pian hänen esivanhemmistaan hänen jälkeläisiinsä. Hän jatkoi:

”Kun pohdin näiden kolmen miehen elämää istuessani temppelissä, katsoin tytärtäni, hänen tytärtään, joka on lapsenlapseni, ja hänen lapsiaan, lapsenlapseni lapsia. Tajusin äkkiä, että olin aivan keskimmäisenä näiden seitsemän sukupolven joukossa – kolme ennen minua ja kolme minun jälkeeni.

Tuossa pyhässä ja pyhitetyssä huoneessa mielessäni kävi tunne valtavasta velvollisuudestani siirtää eteenpäin kaikki, mitä olin saanut perintönä esivanhemmiltani, sukupolville, jotka ovat nyt tulleet minun jälkeeni.”¹

Sen lisäksi, että presidentti Hinckley ilmaisi kiitollisuutta omista pioneeriesivanhemmistaan ja varhaisten myöhempien aikojen pyhiin kuuluneiden pioneerien jättämästä perinnöstä, hän tähdensi usein ajatusta, että kirkon jäsenet ympäri maailman ovat nykyajan pioneereja. Vuonna 1997 hän sanoi pyhille Guatemalassa: ”Tänä vuonna juhlimme mormonipioneerien Suolajärven laaksoon saapumisen 150-vuotispäivää. He tulivat pitkän matkan vankkureissa ja käsikärryillä. He olivat pioneereja. Mutta pioneerityö jatkuu. Kaikkialla maailmassa meillä on pioneereja, ja te olette noiden pioneerien joukossa.”² Pyhille Thaimaassa hän julisti: ”Te olette pioneereja viedessänne eteenpäin Herran työtä tässä suurenmoisessa kansakunnassa.”³ Käydessään Ukrainassa vuonna 2002 hän puhui samaan tapaan: ”Kirkolla oli pioneerinsa varhaisina aikoina, ja te olette nyt pioneereja tänä aikana.”⁴

Kun presidentti Hinckley puhui varhaisista pioneereista, hänen tarkoituksensa oli paljon suurempi kuin keskittyä niihin, jotka elivät aiemmin. Hän katsoi tulevaisuuteen toivoen, että noiden pyhien uskosta ja uhrauksista tulisi ”mukaansatempaava innoittaja meille kaikille, sillä jokainen meistä on pioneeri omassa elämässään, usein omassa suvussaan”⁵.

”Voima, joka sai evankeliumin vastaanottaneet esivanhempamme liikkeelle, oli usko Jumalaan.”

Gordon B. Hinckleyn opetuksia

Varhaiset myöhempien aikojen pyhiin kuuluneet pioneerit muuttivat uskonsa teoiksi, koska heillä oli näkemystä, he tekivät kovasti työtä ja he luottivat sen Jumalan voimaan, joka käytti heitä välikappaleenaan.

Uskon turvin – – piskuinen joukko ensimmäisiä käännynnäisiä [Yhdysvaltain itäosissa] – – muutti New Yorkista Ohioon ja Ohiosta Missouriin ja Missourista Illinoisiin etsiessään rauhaa ja vapautta saada palvella Jumalaa omantuntonsa mukaan.

Uskon silmin he näkivät kauniin [Nauvoon] kaupungin kulkiessaan ensi kertaa Commercen soitten poikki Illinoisissa. He olivat vakuuttuneita siitä, että usko ilman tekoja on kuollut, ja tämän mukaisesti he kuivattivat suot, suunnittelivat kaupungin, rakensivat komeita taloja, jumalanpalveluspaikkoja ja koulurakennuksia ja loisteliaan kaiken kruunaavan temppelin, joka oli siihen aikaan Illinoisin hienoimpia rakennuksia.

[Pian tuli] vainoa sekä jumalattomia ja murhanhimoisia väkijoukkoja. Heidän profeettansa sai surmansa. Heidän unelmansa murskattiin. Mutta jälleen uskon turvin ja profeetan aiemman suunnitelman mukaisesti he kokosivat voimansa ja järjestäytyivät lähtemään matkaan taas kerran.

Kyynelsilmin ja surun murtamina he jättivät mukavat kotinsa ja työpajansa. He antoivat katseensa viipyä pyhässä temppelissään, ja sitten he käänsivät uskossa katseensa tuntematonta ja tutkimatonta länttä kohti. Talven lumisateissa he ylittivät Mississippin helmikuussa 1846 ja raivasivat tiensä Iowan mutaisten preerioiden halki.

Uskossa he perustivat talvileirin, Winter Quartersin, Missourijoen varteen. Satoja heistä kuoli ruttoon, punatautiin ja kurkkumätään. Mutta eloon jääneet saivat voimia uskostaan. He hautasivat rakkaimpansa siellä joentörmään, ja keväällä 1847 he lähtivät – – kohti lännen vuoria.

Usko sai Brigham Youngin katsahtamaan silloisen kuivan ja hedelmättömän [Suolajärven] laakson poikki ja julistamaan: ”Tämä on se paikka.” Ja jälleen usko sai neljä päivää myöhemmin hänet koskettamaan kepillään maata – – ja sanomaan: ”Tässä on seisova Jumalamme temppeli.” Vaikuttava ja pyhä [Suolajärven temppeli] on todistus uskosta, ei ainoastaan sen rakentajien uskosta, vaan myös niiden uskosta, jotka sitä nyt käyttävät epäitsekkääseen rakkauden työhön.

Paavali kirjoitti heprealaisille: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1). Kaikki ne suuret saavutukset, joista olen kertonut, olivat kerran vain sitä, ”mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”. Mutta koska heillä oli näkemystä, koska he tekivät kovasti työtä ja koska he luottivat sen Jumalan voimaan, joka käytti heitä välikappaleenaan, he muuttivat uskonsa teoiksi.⁶

Voima, joka sai evankeliumin vastaanottaneet esivanhempamme liikkeelle, oli usko Jumalaan. Se oli sama voima, joka mahdollisti israelilaisten lähdön Egyptistä, matkan halki Punaisenmeren, pitkän matkan erämaassa sekä Israelin perustamisen luvattuun maahan. – –

Me tarvitsemme todella paljon tuon elävään Jumalaan ja Hänen elävään, ylösnousseeseen Poikaansa kohdistuvan uskon vahvaa hehkua, sillä juuri se oli evankeliumin vastaanottaneiden esivanhempiemme suuri, liikkeelle paneva usko.

Heillä oli näkemys, joka oli ylivertainen ja ensisijainen kaikkiin muihin seikkoihin nähden. Kun he tulivat länteen, he olivat 1 600 kilometrin, uuvuttavan kilometrin, päässä lähimmistä uudisasutuksista idässä ja 1 300 kilometrin päässä uudisasutuksista lännessä. Heidän voimansa ydin oli henkilökohtaisessa ja yksilöllisessä ymmärryksessä siitä, että Jumala oli heidän iankaikkinen Isänsä, johon he saattoivat turvata uskossa. He uskoivat tähän suureen pyhien kirjoitusten toimeksiantoon: ”Katso, että turvaudut Jumalaan ja elät” (Alma 37:47). Uskossa he pyrkivät tekemään Hänen tahtonsa. Uskossa he lukivat jumalallista opetusta ja hyväksyivät sen. Uskossa he tekivät työtä uupumukseen asti aina vakuuttuneina siitä, että he joutuisivat tekemään tiliä Hänelle, joka oli heidän Isänsä ja heidän Jumalansa.⁷

Takanamme on loistava historia. Sitä leimaa sankaruus, periaatteesta sinnikkäästi kiinni pitäminen ja herpaantumaton uskollisuus. Se on uskon tuotos. Edessämme on suuri tulevaisuus. Se alkaa tänään. Me emme voi pysähtyä. Me emme voi hidastaa. Me emme voi hiljentää vauhtiamme emmekä lyhentää askeltamme.⁸

Varhaiset myöhempien aikojen pyhiin kuuluneet pioneerit katsoivat tulevaisuuteen mielessään ylväs unelma Siionista.

On sopivaa, että pysähdymme osoittamaan kunnioittavaa arvostusta niille, jotka laskivat tämän suuren työn perustuksen. – – Heidän ylväänä tavoitteenaan oli Siion [ks. OL 97:21; Moos. 7:18]. He lauloivat siitä. He unelmoivat siitä. Se oli heidän suuri toiveensa. Heidän vaikuttava matkansa pysyy varmasti ikuisesti hankkeena, joka on vertaansa vailla. Kymmenientuhansien muutto länteen oli täynnä kaikkia kuviteltavissa olevia vaaroja, myös kuolemaa, jonka kolkko todellisuus oli tuttua jokaiselle vankkurikaravaanille ja jokaiselle käsikärrykomppanialle.

Tunnen kunnioittavaa arvostusta Brigham Youngia kohtaan. Hän näki Suolajärven laakson näyssä kauan ennen kuin hän näki sen luonnollisine silmineen. Epäilen, olisiko hän muutoin koskaan pysähtynyt tänne. Kaliforniassa ja Oregonissa oli vehreämpiä maita. Muualla oli syvempää ja ravinteikkaampaa maaperää. Muissa paikoissa oli suuria metsiä, paljon enemmän vettä ja tasaisempi ja miellyttävämpi ilmasto.

Täällä oli kyllä vuoripuroja, mutta yksikään niistä ei ollut kovin suuri. Maaperä oli täysin koettelematon. Yksikään aura ei ollut koskaan murtanut sen kovaksi paahtunutta pintaa. Minä hämmästelen, yksinkertaisesti hämmästelen sitä, että presidentti Young johti suuren joukon – – paikkaan, jossa ei ollut koskaan aiemmin kylvetty eikä korjattu satoa. – –

He, nuo pioneerit, olivat matkan uuvuttamia. Oli vienyt 111 päivää tuoda heidät Winter Quartersista Suolajärven laaksoon. He olivat väsyneitä. Heidän vaatteensa olivat kuluneet. Heidän eläimensä olivat uupuneita. Sää oli kuuma ja kuiva – heinäkuun kuuma sää. Mutta täällä he olivat katsoen kauas tulevaisuuteen ja unelmoiden tuhatvuotista unelmaa, ylvästä unelmaa Siionista.⁹

Seisoin kerran Liverpoolin vanhalla satama-alueella Englannissa. Siellä ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään toimintaa sinä perjantaiaamuna. Mutta kerran se oli ollut varsinainen mehiläispesä. 1800-luvulla kymmenettuhannet kansastamme kävelivät samoja kivillä päällystettyjä katuja kuin me kävelimme. He, kirkon käännynnäiset, tulivat kaikkialta Brittein saarilta ja Euroopan maista. He tulivat todistus huulillaan ja usko sydämessään. Oliko heidän vaikeaa jättää kotinsa ja astua tuntemattomaan uuteen maailmaan? Totta kai oli. Mutta he tekivät sen optimistisina ja innokkaina. He nousivat purjealuksiin. He tiesivät, että valtameren ylitys oli parhaimmillaankin vaarallista. He saivat pian selville, että suurin osa siitä oli kurjaa. He elivät viikosta toiseen ahtaissa tiloissa. He kestivät myrskyjä, tauteja, pahoinvointia. Monet kuolivat matkalla, ja heidät haudattiin mereen. Se oli vaivalloinen ja pelottava matka. On totta, että heillä oli epäilyksiä. Mutta heidän uskonsa jätti nuo epäilykset omaan arvoonsa. Heidän optimisminsa oli suurempi kuin heidän pelkonsa. Heillä oli unelmansa Siionista, ja he olivat matkalla toteuttamaan sen.¹⁰

Willien ja Martinin käsikärrypioneerien pelastaminen kertoo siitä, mikä on Jeesuksen Kristuksen evankeliumin perusolemus.

Vien teidät ajassa taaksepäin [lokakuuhun] 1856 – –. Lauantaina [4. lokakuuta] Franklin D. Richards ja kourallinen hänen tovereitaan saapuivat [Suolajärven] laaksoon. He olivat matkanneet Winter Quartersista vahvojen valjakoiden ja kevyiden vankkureiden kanssa varsin nopeasti. Veli Richards etsi välittömästi käsiinsä presidentti Youngin. Hän ilmoitti, että satoja miehiä, naisia ja lapsia oli siellä täällä pitkällä taipaleella [Suolajärven] laaksoon. Useimmat heistä vetivät käsikärryjä. – – Heidän edessään oli taival jatkuvaa ylämäkeä aina Continental Divideen, mantereen vedenjakajaan, asti ja monia, monia maileja sen jälkeen. He olivat hirvittävissä vaikeuksissa. – – He kaikki menehtyisivät, ellei heitä pelastettaisi.

Luulen, ettei presidentti Young nukkunut sinä yönä. Mielikuvat noista hylätyistä – – ihmisistä varmasti kulkivat hänen mielessään.

Seuraavana aamuna – – hän puhui ihmisille:

”Annan nyt tälle kansalle aiheen ja sanoman niitä vanhimpia varten, jotka mahdollisesti puhuvat. – – Se on tämä. Monet veljistämme ja sisaristamme ovat tasangoilla käsikärryineen, ja monet ovat luultavasti nyt 1 100 kilometrin päässä tästä paikasta, ja heidät pitää tuoda tänne. Meidän on lähetettävä heille apua. Sanoma olkoon tämä: ’Hakekaa heidät tänne.’

Tämä on minun uskontoni. Tämä on minussa olevan Pyhän Hengen käsky. Se on pelastaa nuo ihmiset.

Vetoan piispojen apuun tänä päivänä. En odota huomiseen enkä seuraavaan päivään saadakseni 60 hyvää muulivaljakkoa ja 12 tai 15 vankkurit. En halua lähettää härkiä. Haluan hyviä hevosia ja muuleja. Niitä on tässä territoriossa, ja meidän on saatava ne. Tarvitaan myös 12 tonnia jauhoja ja 40 hyvää ohjastajaa niiden lisäksi, jotka ajavat valjakoita.

Minä sanon teille kaikille, että teidän uskonne, uskontonne tai uskontunnustuksenne ei milloinkaan pelasta yhtäkään teistä meidän Jumalamme selestiseen valtakuntaan, ellette toteuta juuri sellaisia periaatteita kuin minä nyt teille opetan. Menkää ja hakekaa tänne nuo nyt tasangoilla olevat ihmiset.” (Julkaisussa LeRoy R. Hafen ja Ann W. Hafen, Handcarts to Zion, 1960, s. 120–121.)

Sinä iltapäivänä naiset keräsivät suuria määriä ruokaa, vuodevaatteita ja vaatteita.

Seuraavana aamuna hevoset oli kengitetty ja vankkurit korjattu ja lastattu.

Sitä seuraavana aamuna, tiistaina, 16 muulivaljakkoa lähti kohti itää. Lokakuun loppuun mennessä tien päällä oli 250 valjakkoa apua viemässä.¹¹

Kun pelastajat saapuivat ahdingossa olevien pyhien luo, he olivat kuin taivaan enkeleitä. Ihmiset vuodattivat kiitollisuuden kyyneliä. Käsikärryjen kanssa kulkeneet siirrettiin vankkureihin, jotta he pystyivät matkustamaan nopeammin Suolajärven alueelle.

Noin kaksisataa ihmistä kuoli, mutta tuhat pelastettiin.¹²

Kertomuksia vaikeuksissa olevista pyhistä ja heidän kärsimyksistään ja kuolemastaan [toistetaan yhä uudelleen]. Kertomuksia heidän pelastamisestaan on tarpeen kerrata yhä uudestaan. Ne kertovat Jeesuksen Kristuksen evankeliumin perusolemuksesta. – –

Olen kiitollinen siitä, että veljemme ja sisaremme eivät ole hankien saartamina, viluissaan ja kuolemaisillaan yrittäessään päästä – – vuorilla olevaan Siioniinsa. Mutta on ihmisiä, eikä ihan muutamia, joiden olosuhteet ovat epätoivoiset ja jotka huutavat apua ja anovat helpotusta.

Kaikkialla tässä maailmassa on monia, jotka ovat nälkäisiä ja puutteenalaisia ja jotka tarvitsevat apua. Olen kiitollinen, että voin sanoa meidän auttavan monia, jotka eivät kuulu kirkkoomme mutta joiden tarpeet ovat vakavat ja joita meillä on mahdollisuus auttaa. Mutta meidän ei ole tarpeen mennä niin kauas. Meillä on joitakin omaan kirkkoomme kuuluvia, jotka huutavat apua tuskassa ja kärsimyksessä ja yksinäisyydessä ja pelossa. Meidän suuri ja pyhä velvollisuutemme on ojentaa kätemme ja auttaa heitä, kohottaa heitä, antaa heille ruokaa, jos he ovat nälkäisiä, hoivata heidän henkeään, jos he janoavat totuutta ja vanhurskautta.

On monia nuoria, jotka vaeltavat päämäärättä ja kulkevat huumeiden, jengien, siveettömyyden ja kaikenkaltaisen näihin liittyvän pahan murheellista polkua. On leskiä, jotka kaipaavat ystävällistä ääntä ja sitä innokkaan huolehtimisen henkeä, joka kertoo rakkaudesta. On niitä, joiden usko paloi joskus lämpimästi mutta joiden usko on kylmennyt. Monet heistä haluavat tulla takaisin mutta eivät oikein tiedä miten. He tarvitsevat ystävällisiä käsiä, jotka auttavat. Monet heistä voidaan tuoda pienellä vaivannäöllä takaisin nauttimaan jälleen Herran pöydän antimia.

Veljeni ja sisareni, minä toivon, minä rukoilen, että jokainen meistä – – päättäisi etsiä apua tarvitsevia, niitä, jotka ovat epätoivoisissa ja vaikeissa olosuhteissa, ja nostaisi heidät rakkauden hengessä kirkon syliin, missä voimakkaat kädet ja rakastavat sydämet lämmittävät heitä, lohduttavat heitä, tukevat heitä ja saattavat heidät onnellisen ja yritteliään elämän tielle.¹³

Jokainen meistä on pioneeri.

On hyvä katsoa menneisyyteen, jotta oppisi arvostamaan nykyisyyttä ja saisi näkemystä tulevaisuuteen. On hyvä katsoa niiden hyveitä, jotka ovat eläneet ennen, ja saada siitä voimaa kaikkeen, mikä edessä odottaa. On hyvä pohtia niiden työtä, jotka uurastivat niin uutterasti ja saivat niin vähän tässä maailmassa mutta joiden unelmista ja varhaisista suunnitelmista on hyvin vaalittuina tullut suuri sato, jonka hyötyjä me korjaamme. Heidän suurenmoisesta esimerkistään voi tulla mukaansatempaava innoittaja meille kaikille, sillä jokainen meistä on pioneeri omassa elämässään, usein omassa suvussaan, ja monet meistä toimivat päivittäin pioneereina pyrkiessään saamaan evankeliumille jalansijan kaukaisissa osissa maailmaa.¹⁴

Me toimimme edelleen pioneereina. Me emme ole koskaan lakanneet olemasta pioneereja siitä ajasta, – – jolloin kansamme lähti Nauvoosta ja tuli – – viimein Ison Suolajärven laaksoon. Siinä oli seikkailua. Mutta sen tarkoitus oli löytää paikka, jonne he voisivat asettua ja jossa he voisivat palvella Jumalaa omantuntonsa vaatimusten mukaan. – –

Nykyään tavoitamme yhä eri puolilla maailmaa paikkoja, joihin [joskus] näytti olevan mahdotonta päästä. – – Olen itse nähnyt kirkon kasvun Filippiineillä. Etuoikeutenani oli avata siellä lähetystyö vuonna 1961, jolloin kokouksessa, jonka pidimme toukokuussa 1961, oli vain yksi syntyperältään filippiiniläinen kirkon jäsen. [Vuonna 1996] olimme Manilassa ja kuulijoita – – tuossa valtavassa Araneta Coliseumissa oli noin 35 000. – – Minulle se on ihme [siitä ajasta], jolloin avasimme työn tuossa suurenmoisessa filippiiniläisten maassa. [Katso lisätietoa tästä kokemuksesta sivuilta 30–31.]

Me ulotamme toimintamme kaikkialle, ja siihen tarvitaan pioneerityötä. Lähetyssaarnaajamme joutuvat elämään jokseenkin vaativissa olosuhteissa, kun he menevät joillekin näistä alueista, mutta he kulkevat eteenpäin ja tekevät työtään, ja se kantaa hedelmää. Ennen pitkää meillä on kourallinen jäseniä, sitten sata jäsentä ja sitten viisisataa jäsentä ja sitten tuhat jäsentä.¹⁵

Kirkossa eletään edelleen pioneeriaikoja. Ne eivät päättyneet katettujen vankkureiden ja käsikärryjen myötä. – – Pioneereja on niiden lähetyssaarnaajien keskuudessa, jotka opettavat evankeliumia, ja heitä on niiden käännynnäisten joukossa, jotka tulevat kirkkoon. Yleensä se on vaikeaa heistä jokaiselle. Siihen liittyy poikkeuksetta uhrauksia. Siihen saattaa kuulua vainoa. Mutta ne ovat kustannuksia, jotka kestetään auliisti, ja hinta, joka maksetaan, on yhtä todellinen kuin oli se hinta, jonka nuo tasangot ylittäneet suuressa pioneerihankkeessa mukana olleet maksoivat yli vuosisata sitten.¹⁶

Olipa teillä pioneeriesivanhempia tai olittepa liittyneet kirkkoon vasta eilen, te olette osa koko tätä ylvästä kuvaa, josta nuo miehet ja naiset unelmoivat. Hanke, johon he ryhtyivät, oli suunnaton. Meillä on suuri vastuu jatkaa. He laskivat perustuksen. Meidän velvollisuutemme on rakentaa sille.

He merkitsivät polun ja näyttivät tietä. Meidän velvoitteemme on laajentaa, leventää ja vahvistaa tuota polkua, kunnes se kattaa koko maailman. – – Usko oli johtava periaate noina vaikeina aikoina. Usko on se johtava periaate, jota meidän on noudatettava tänä aikana.¹⁷

Me kunnioitamme pioneerien uhrauksia ja perintöä noudattamalla heidän esimerkkiään ja rakentamalla heidän laskemalleen perustukselle.

Kuinka oivallista onkaan, että meillä on suurenmoinen perintö, veljeni ja sisareni. Miten hienoa onkaan tietää, että on niitä, jotka ovat eläneet ennen ja osoittaneet tien, jota meidän tulee kulkea, opettaen noita suuria iankaikkisia periaatteita, joiden täytyy olla johtotähtinä elämässämme ja niiden elämässä, jotka tulevat jälkeemme. Me voimme tänä päivänä noudattaa heidän esimerkkiään. Pioneerit olivat ihmisiä, joilla oli suuri usko, jotka olivat suunnattoman uskollisia, uskomattoman työteliäitä ja ehdottoman luotettavia ja peräänantamattoman nuhteettomia.¹⁸

Tänä päivänä me nautimme [pioneerien] suuren työn tuloksista. Toivon, että osaamme olla kiitollisia. Toivon, että tunnemme sydämessämme syvän kiitollisuuden tunteen kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet edestämme.

– – Niin kuin heiltä odotettiin suuria, niin odotetaan meiltäkin. Me annamme tunnustuksen sille, mitä he tekivät sillä, mitä heillä oli. Meillä on niin paljon enemmän ja valtaisa haaste kulkea eteenpäin ja rakentaa Jumalan valtakuntaa. On niin paljon tehtävää. Meillä on jumalallinen toimeksianto viedä evankeliumi jokaiselle kansakunnalle, suvulle, kielelle ja kansalle. Meille on annettu tehtävä opettaa ja kastaa Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Ylösnoussut Vapahtaja sanoi: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille” [Mark. 16:15]. – –

Edeltäjämme laskivat lujan ja ihmeellisen perustuksen. Meillä on nyt merkittävä mahdollisuus rakentaa rakennuksen näkyvä osa, joka liittää koko rakennuksen yhteen siten, että Kristus on kulmakivenä.¹⁹

Te olette [pioneerien] kaiken suunnittelemisen ja kaiken heidän työnsä hedelmä. – – Miten suurenmoisia ihmisiä he olivatkaan. Mitään heidän suuren hankkeensa veroista ei ole koko historiassa. – – Jumala siunatkoon heidän muistonsa meidän hyväksemme. Kun tie näyttää vaikealta, kun lannistumme ajatellessamme, että kaikki on menetetty, me voimme kääntyä heidän puoleensa ja nähdä, kuinka paljon huonompi heidän tilanteensa oli. Kun mietimme tulevaisuutta, voimme katsoa heihin ja nähdä heidän suuren esimerkkinsä uskosta. – –

Näin suurenmoisen perinnön myötä meidän on kuljettava eteenpäin. Emme saa koskaan tuottaa pettymystä. Meidän on pidettävä päämme pystyssä. Meidän täytyy vaeltaa nuhteettomina. Meidän täytyy noudattaa ohjetta: ”Oikein sä tee, silloin vastuun voit kantaa” (”Oikein sä tee”, MAP-lauluja, 158).²⁰

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Miksi usko oli välttämätöntä pioneereille, jotka halusivat kokoontua Suolajärven laaksoon? (Ks. osa 1.) Kuinka he toteuttivat uskoaan käytännössä? Kuinka me voimme toteuttaa uskoamme käytännössä auttaaksemme sen ”suuren tulevaisuuden” aikaansaamisessa, joka on edessämme?
Presidentti Hinckley opetti, että varhaiset pioneerit katsoivat kohti tulevaisuutta Siion ylväänä tavoitteenaan, suurena toiveenaan ja unelmanaan (ks. osa 2). Mistähän syystä se oli varhaisille pioneereille niin vahva kannustava voima? Mitkä samankaltaiset toiveet kannustavat meitä tänä aikana?
Mikä tekee sinuun vaikutuksen presidentti Hinckleyn kertomuksessa Willien ja Martinin käsikärrypioneerien pelastamisesta? (Ks. osa 3.) Kuinka Brigham Youngin pelastuskutsu osoittaa hänen saamaansa profeetallista innoitusta? Mitä me voimme oppia niiltä, jotka vastasivat hänen kutsuunsa? Mitä me voimme tehdä pelastaaksemme ja kohottaaksemme niitä, jotka tänä aikana tarvitsevat apua?
Kuinka katsominen menneisyyteen auttaa sinua arvostamaan nykyisyyttä ja saamaan näkemystä tulevaisuuteen? (Ks. osa 4.) Millä tavoin jokainen meistä on pioneeri?
Miksi meille on hyväksi kunnioittaa varhaisia pioneereja? (Ks. osa 5.) Missä mielessä noiden pioneerien usko ja uhraukset ovat siunaukseksi kaikille kirkon jäsenille? Kuinka varhaisten pioneerien esimerkki voi auttaa meitä, kun kohtaamme haasteita?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Matt. 25:40; Et. 12:6–9; OL 64:33–34; 81:5; 97:8–9; 98:1–3

Opetusvihje

”Merkityksellisillä keskusteluilla on yleensä perustavaa laatua oleva sija evankeliumin opetuksessa. – – Hyvin ohjattujen keskustelujen kautta lisääntyy oppijoiden kiinnostus ja tarkkaavaisuus. Jokaista läsnä olevaa voidaan rohkaista osallistumaan aktiivisesti oppimisprosessiin. – – Esitä kysymyksiä, jotka herättävät syvällisiä ajatuksia ja auttavat läsnä olevia todella pohtimaan evankeliumia.” (Opettaminen, kutsumuksista suurin, 2000, s. 63.)