Gordon B. Hinckleyn elämä ja palvelutyö
Helmikuun 16. päivänä 1998 Itsenäisyyden aukiolle Accrassa Ghanassa kokoontui noin 6 700 myöhempien aikojen pyhää. He tulivat toivottamaan tervetulleeksi profeettansa, presidentti Gordon B. Hinckleyn.1 Hän seisoi heidän edessään hymy huulillaan ja ilmoitti kauan odotetun uutisen, että heidän kotimaahansa rakennettaisiin temppeli. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista sanoi, että kun presidentti Hinckley antoi tämän ilmoituksen, ihmiset ”seisoivat ja hurrasivat, itkivät ja tanssivat, syleilivät toisiaan ja vuodattivat kyyneliä”2. Vuosia myöhemmin, kun temppeli oli rakennettu ja vihitty käyttöön, eräs nainen, joka oli ollut läsnä tuona päivänä, muisteli ilon tunteitaan ja kertoi, kuinka temppeli oli ollut hänelle siunauksena:
”Mielessäni on yhä elävänä kuva profeetta Gordon B. Hinckleyn käynnistä Ghanassa ja hänen ilmoituksestaan temppelin rakentamisesta kotimaahamme. Jokaisen kasvoilla näkyvä innostus, ilo ja riemuhuudot ovat kaikki yhä kirkkaina mielessäni. – –
Tänään, koska maassamme on temppeli, minut on vihitty ja sinetöity aviomieheeni ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Siunaus elää perheeni kanssa tämän kuolevaisuuden tuolla puolen tuo minulle suurta toivoa, kun pyrin tekemään kaiken voitavani ollakseni perheeni kanssa ikuisesti.”3
Presidentti Hinckley auttoi ihmisiä kaikkialla maailmassa löytämään tämän ”suuren toivon” Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaisesta elämästä. Kuten tästä Ghanan tapauksesta ilmenee, hän palveli usein tuhansia yhdellä kertaa. Hän myös auttoi ihmisiä yksi kerrallaan. Vanhin Adney Y. Komatsu seitsemänkymmenen koorumista kertoi, miltä hänestä tuntui lähetysjohtajana, kun presidentti Hinckley kävi hänen lähetyskentällään:
”Koskaan niiden kolmen vuoden aikana hän ei arvostellut minua – kaikista heikkouksistani huolimatta. – – Ja se kannusti minua eteenpäin. – – Joka kerta kun hän astui koneesta, hän tarttui hyvin innoissaan käteeni kuin olisi pumpannut vettä kaivosta. ’No, lähetysjohtaja Komatsu, miten sinulla menee? – – Teet hienoa työtä.’ Hän kannusti minua sillä tavalla – –, ja hänen lähtiessään minusta tuntui, että minun pitäisi antaa 105 prosenttia eikä vain 100 prosenttia.”4
Ihmiset kokivat saavansa rohkaisua presidentti Hinckleyltä paitsi hänen innoittavista sanoistaan myös siitä tavasta, jolla hän eli. Vanhin Russell M. Nelson kahdentoista koorumista kertoi:
”Kun [presidentti ja sisar Hinckley olivat matkalla] kappelilta lentokentälle Keski-Amerikassa, heidän autonsa joutui onnettomuuteen. Sisar Nelson ja minä matkustimme heidän takanaan ja näimme sen tapahtuvan. Eräässä risteyksessä heidän autoaan lähestyi kuorma-auto, jonka kuorman päällä oli irrallaan olevia metallitankoja. Välttääkseen yhteentörmäyksen kuorma-auton kuljettaja pysäytti äkkiä autonsa, ja rautatangot lensivät kuin keihäät ja lävistivät Hinckleyjen auton. Ikkunoita meni pirstaleiksi ja lokasuojia ja ovia painui lommoille. Onnettomuus olisi voinut olla erittäin vakava. Kun heidän vaatteiltaan ja iholtaan poimittiin lasinsiruja, presidentti Hinckley sanoi: ’Kiitos Herralle Hänen siunauksestaan; jatketaan nyt matkaa toisella autolla.’”5
Nämä sanat, jotka presidentti Hinckley lausui spontaanisti kriisin hetkellä, kuvaavat hänen elämäänsä ja palvelutyötään Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena. Hän oli, kuten vanhin Holland huomautti, ”aina täynnä uskoa Jumalaan ja tulevaisuuteen”6.
Perheen perintö – uskon ja peräänantamattomuuden perusta
Kun Gordon Bitner Hinckley syntyi 23. kesäkuuta 1910, hän oli äitinsä ensimmäinen lapsi, mutta perheeseen häntä oli vastaanottamassa kahdeksan vanhempaa sisarusta. Gordonin isä, Bryant Stringham Hinckley, oli mennyt naimisiin Ada Bitnerin kanssa ensimmäisen vaimonsa Christinen kuoltua. Ada ja Bryant saivat Gordonin jälkeen vielä neljä lasta, ja he kasvattivat suuren perheensä rakkaudella – ja vailla erottelua veli- ja sisarpuoliksi. Varhaisimmista päivistään lähtien Gordon oppi pitämään perhettään suuressa arvossa.
Gordonin toinen etunimi ja sukunimi muistuttivat hänen jalosta perinnöstään. Hänen Hinckleyn puoleisiin esivanhempiinsa kuului varhaisia pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet maahan, joka tunnettiin sittemmin Amerikan yhdysvaltoina. Jotkut oli karkotettu tuohon maahan 1600-luvulla kristillisten uskonkäsitystensä vuoksi. Toiset olivat olleet vuonna 1620 matkustajina Mayflowerilla, joka oli yksi ensimmäisiä laivoja, jotka kuljettivat siirtolaisia Euroopasta Pohjois-Amerikkaan. Yli kaksi vuosisataa myöhemmin Gordonin isänpuoleinen isoisä, Ira Nathaniel Hinckley, oli yksi varhaisia myöhempien aikojen pyhien pioneereja. Vuonna 1843 vastikään orvoksi jäänyt 14-vuotias Ira liittyi kirkkoon Nauvoossa Illinoisissa kuultuaan Joseph ja Hyrum Smithin saarnaavan. Gordonin isoisoäiti Anna Barr Musser Bitner Starr oli myös pioneeri. Hänen poikansa Breneman Barr Bitner, Gordonin äidinpuoleinen isoisä, muisteli myöhemmin heidän matkaansa Suolajärven laaksoon vuonna 1849: ”[11-vuotiaana] ajoin neljän härän valjakon ja raskaasti lastatut vankkurit helteessä ja pakkasessa halki erämaiden, jokien ja vuorien tähän laaksoon.”7
Bryant Hinckley muistutti usein lapsiaan ja lastenlapsiaan heidän rikkaasta perinnöstään. Puhuessaan Mayflowerin pyhiinvaeltajien vaarallisesta matkasta ja heidän kokemastaan pitkästä, ankarasta talvesta, kun he saapuivat määränpäähänsä, hän sanoi kerran: ”Kun Mayflower oli valmis palaamaan keväällä, vain 49 ihmistä [102:sta] oli hengissä. Yksikään ei palannut [Englantiin]. Tämä henki on teissä tovereissa – peräänantamattomuuden henki.”8 Kun Gordon pysyi uskollisena tälle periaatteelle, hän sai tilaisuuksia oppia, palvella ja todistaa – tilaisuuksia, joita hän ei ollut edes osannut kuvitella.
Lapsuus – optimismin, ahkeruuden ja uskollisuuden oppimista
Varhaislapsuudessaan Gordon Hinckley ei ollut se tarmokas, elinvoimainen henkilö, jona ihmiset oppivat hänet hänen myöhempinä vuosinaan tuntemaan. Hän oli ”hontelo, heiveröinen poika”, joka oli altis sairastumaan.9 Kaksivuotiaana Gordon ”sai ankaran hinkuyskän, – – [ja] lääkäri sanoi Adalle ainoan hoitokeinon olevan puhdas maalaisilma. Bryant reagoi siihen ostamalla kahden hehtaarin kokoisen maatilan – – ja rakentamalla pienen kesäkodin.”10 Maatila, joka sijaitsi East Mill Creekiksi kutsutulla alueella Suolajärven laaksossa, oli siunaus koko perheelle. Se tarjosi lapsille paikan koluta maastoa ja leikkiä ja saada tärkeitä opetuksia, kun he tekivät yhdessä työtä.
Ada ja Bryant Hinckley olivat optimistisia, tunnollisia vanhempia, jotka loivat lapsilleen tilaisuuksia kasvaa ja menestyä. He pitivät perheiltoja heti kun ohjelma esiteltiin vuonna 1915. Iltaisin kerrottiin tarinoita, usein kertomuksia pyhistä kirjoituksista. He järjestivät kodistaan yhden huoneen kirjastoksi, jossa lapset voivat lukea hyviä kirjoja. He innoittivat lapsissaan itsekuria kannustamalla heitä ja odottamalla heiltä parasta.
Gordonin varttuessa hänen uskonsa vahvistui, sillä sitä edisti hänen vanhempiensa uskon jatkuva vaikutus. Sitten eräänä päivänä hän sai kokemuksen, joka osaltaan loi perustan hänen todistukselleen profeetta Joseph Smithistä:
”Kun olin kaksitoistavuotias poika, isäni vei minut vaarnamme pappeuskokoukseen. Istuin takarivissä hänen istuessaan vaarnanjohtajana korokkeella. Kokouksen alussa, joka oli ensimmäinen laatuaan, missä olin koskaan ollut, kolme- tai neljäsataa miestä nousi seisomaan. He olivat miehiä, joilla oli erilainen tausta ja jotka edustivat monia ammatteja, mutta joilla kullakin oli sydämessään sama vakaumus, minkä innoittamina he yhdessä lauloivat nämä suurenmoiset sanat:
Kunnia miehelle, ken tuntea sai Herran!
Voideltu profeetta hän on Jeesuksen.
Kansat ja kuninkaat viel kiittää hänt kerran
Työstänsä viimeisen armotalouden.
Jotakin tapahtui sisimmässäni kuullessani noiden uskon miesten laulavan. Minun pojansydämeeni tuli Pyhän Hengen antama tieto siitä, että Joseph Smith todellakin oli Kaikkivaltiaan profeetta.”11
Gordon B. Hinckley nuorena miehenä
Jatkuvaa koulutusta ja raskaita aikoja
Varhaislapsuudessaan Gordon ei pitänyt koulunkäynnistä vaan viihtyi paremmin ulkosalla kuin luokkahuoneessa ja pulpetin ääressä. Varttuessaan hän kuitenkin oppi arvostamaan kirjoja, koulunkäyntiä ja kotikirjastoa yhtä paljon kuin niittyjä, joilla hän oli juossut paljasjaloin pikkupoikana. Hän valmistui lukiosta vuonna 1928 ja aloitti samana vuonna opinnot Utahin yliopistossa.
Hänen neljä vuottaan yliopistossa tarkoittivat miltei ylivoimaisia haasteita. Vuonna 1929 Yhdysvaltain osakemarkkinat romahtivat, ja koko maan ja maailman yli vyöryi suuri lamakausi. Salt Lake Cityssä työttömyys oli noin 35 prosenttia, mutta Gordonilla oli onnekseen työpaikka huoltomiehenä, jotta hän voi maksaa lukukausimaksunsa ja opiskelutarvikkeensa. Bryant, joka työskenteli kirkon Deseret Gym -urheiluhallin päällikkönä, vähensi omaa palkkaansa, jotta muut työntekijät voisivat pitää työpaikkansa.12
Nämä taloudelliset paineet jätti kuitenkin varjoonsa se, että Gordonin äidillä todettiin syöpä. Hän kuoli 50-vuotiaana vuonna 1930, kun Gordon oli 20-vuotias. Äidin kuoleman aiheuttamat haavat ”olivat syviä ja tuskallisia”, Gordon sanoi.13 Tämä henkilökohtainen koettelemus sekä maailmallisten filosofioiden ja sen ajan kyynisyyden vaikutus johtivat hänet esittämään vaikeita kysymyksiä. ”Se oli hyvin masentavaa aikaa”, Gordon muisteli, ”ja se tuntui voimakkaasti kampuksella. Tunsin sitä itsekin jossakin määrin. Aloin kyseenalaistaa joitakin asioita kuten – kenties vähäisessä määrin – vanhempieni uskon. Se ei ole epätavallista yliopisto-opiskelijoille, mutta siihen aikaan sellainen ilmapiiri oli erityisen voimakas.”14
Gordonissa heräävät kysymykset, vaikka ne vaivasivatkin häntä, eivät horjuttaneet hänen uskoaan. ”Minulla oli tukena kaiken taustalla rakkauden perusta, joka tuli suurenmoisilta vanhemmilta ja hyvältä perheeltä, verrattomalta piispalta, omistautuneilta ja uskollisilta opettajilta sekä pyhien kirjoitusten lukemisesta ja mietiskelystä”, hän muisteli. Puhuessaan itsensä ja ikätovereidensa haasteista noina aikoina hän sanoi: ”Vaikka meidän oli nuoruudessamme vaikeata ymmärtää monia asioita, meidän sydämessämme oli jonkinlaista rakkautta Jumalaa ja Hänen suurta työtänsä kohtaan, ja se kantoi meidät kaikkien pelkojen ja epäilysten yli. Me rakastimme Herraa ja me rakastimme hyviä ja kunniallisia ystäviä. Sellaisesta rakkaudesta saimme paljon voimaa.”15
Lähetystyöpalvelu ja henkilökohtainen kääntymys
Gordon suoritti kandidaatin tutkinnon Utahin yliopistossa kesäkuussa 1932 pääaineenaan äidinkieli ja sivuaineenaan muinaiset kielet. Vuotta myöhemmin hän oli tienristeyksessä. Hän odotti opintojensa jatkamista, jotta hänestä voisi tulla toimittaja. Jopa keskellä lamakautta hän oli kaapinut kokoon vaatimattoman summan säästötilille opintojensa rahoittamiseksi. Hän harkitsi myös avioliittoa. Hän ja Marjorie Pay, nuori nainen, joka asui kadun toisella puolella, olivat alkaneet pitää toisistaan yhä enemmän.
Sitten, juuri ennen 23. syntymäpäiväänsä, Gordon keskusteli piispansa John C. Duncanin kanssa, joka kysyi, oliko hän ajatellut palvelemista lähetystyössä. Se oli Gordonista ”järkyttävä ehdotus”16, koska hyvin harvoja nuoria miehiä kutsuttiin lähetystyöhön lamakaudella. Perheillä ei yksinkertaisesti ollut rahaa tukea heitä.
Gordon sanoi piispa Duncanille, että hän palvelisi, mutta hän oli huolissaan siitä, kuinka hänen perheensä selviytyisi taloudellisesti. Hänen huolensa lisääntyivät, kun hän sai tietää, että pankki, jossa hänellä oli säästötili, oli tehnyt konkurssin. ”Muistan kuitenkin”, hän sanoi, ”isän sanoneen: ’Me teemme kaiken voitavamme huolehtiaksemme siitä, että saat mitä tarvitset’, ja hän ja veljeni lupasivat huolehtia toimeentulostani lähetystyöni ajan. Noihin aikoihin löysimme äitimme jättämän pienen säästötilin – ruokaostoksista ja muista hankinnoista säästetyt kolikot. Näytti siltä, että tuon vähäisen lisäavun turvin voisin mennä lähetystyöhön.” Hän piti äitinsä säästämiä kolikkoja pyhinä. ”Katsoin kunnia-asiakseni varjella niitä”, hän sanoi.17 Hänet kutsuttiin palvelemaan Euroopan lähetyskentällä.
Aistien, että hänen poikansa oli yhä huolissaan, Bryant Hinckley valmisti yksinkertaisen muistutuksen todellisesta voimanlähteestä. ”Lähtiessäni lähetystyöhön”, Gordon sanoi myöhemmin, ”hyvä isäni ojensi minulle kortin, johon oli kirjoitettu neljä sanaa. – – ’Älä pelkää, vaan usko’ (Mark. 5:36).”18 Nuo sanat innoittaisivat vanhin Gordon B. Hinckleyä palvelemaan uskollisen, kunniakkaan lähetystyön etenkin kun niihin lisättiin viisi muuta sanaa, jotka hänen isänsä kirjoitti joitakin viikkoja myöhemmin.
Nuo viisi lisäsanaa vanhin Hinckley sai hyvin lannistavana aikana, joka oli alkanut 29. kesäkuuta 1933, hänen ensimmäisenä päivänään Prestonissa Englannissa. Kun hän saapui asunnolleen, hänen toverinsa kertoi hänelle, että he puhuisivat sinä iltana kaupungin torilla. ”Olen väärä mies lähtemään mukaasi”, vanhin Hinckley vastasi, mutta oli kuitenkin muutamaa tuntia myöhemmin laulamassa ja puhumassa korokkeella välinpitämättömille katsojille.19
Vanhin Hinckley huomasi, että monet ihmiset olivat haluttomia kuuntelemaan palautetun evankeliumin sanomaa. Maailmanlaajuisen taloudellisen laman aiheuttama köyhyys näytti tunkeutuvan häntä raitiovaunuissa tuuppivien ihmisten sieluun asti, eikä hän tuntenut juurikaan halua lähestyä heitä. Lisäksi hänellä oli fyysisesti kurja olo. Hän muisteli: ”Englannissa ruohokasvit pölyttävät ja tekevät siementä kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa eli juuri silloin kun saavuin.”20 Se laukaisi hänen allergiansa, mikä sai kaiken tuntumaan pahemmalta. Hän kaipasi perhettään. Hän kaipasi Marjorieta. Hän kaipasi kotimaan tuttuja asioita. Työ oli turhauttavaa. Hänellä ja hänen lähetyssaarnaajatovereillaan oli hyvin vähän tilaisuuksia opettaa tutkijoita, vaikka he opettivat ja puhuivat joka sunnuntai pienissä seurakunnissa.
Vanhin Hinckleystä tuntui, että hän tuhlasi aikaansa ja perheensä rahoja, joten hän kirjoitti isälleen kirjeen selittäen onnettoman tilanteensa. Bryant Hinckley vastasi neuvolla, jota hänen poikansa noudattaisi koko elämänsä. ”Rakas Gordon”, isä kirjoitti, ”olen saanut viimeisimmän kirjeesi. Minulla on vain yksi ehdotus.” Ja sitten nuo viisi sanaa, jotka lisäsivät painoarvoa niihin neljään, jotka isä oli kirjoittanut aiemmin: ”Unohda itsesi ja ryhdy työhön.”21 Tämä neuvo myötäili pyhien kirjoitusten kohtaa, jonka vanhin Hinckley oli lukenut aiemmin sinä päivänä toverinsa kanssa: ”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava” (Mark. 8:35).
Isänsä kirje kädessään nuori vanhin Hinckley lankesi polvilleen ja lupasi antaa itsensä Herralle. Vaikutus oli miltei välitön. ”Koko maailma muuttui”, hän sanoi. ”Sumu hälveni. Aurinko alkoi paistaa elämässäni. Minulla oli uutta kiinnostusta. Näin tämän maan kauneuden. Näin ihmisten suurenmoisuuden. Aloin tuntea olevani kotonani tässä hienossa maassa.”22
Vanhin Gordon B. Hinckley kokoaikaisena lähetyssaarnaajana saarnaamassa Lontoon Hyde Parkissa
Muistellessaan noita päiviä Gordon selitti, että hän sai apua myös äidiltään. Hän tunsi äitinsä lohdullisen läsnäolon etenkin synkkinä ja lannistavina hetkinä. ”Yritin silloin kuten olen yrittänyt sen jälkeen elää elämääni ja hoitaa velvollisuuteni niin, että tuon kunniaa hänen nimelleen”, hän sanoi. ”Ajatus siitä, etten täyttäisi äitini odotuksia, on ollut tuskallinen ja antanut minulle itsekuria, jota muutoin olisi saattanut puuttua.”23
Hänestä tuli määrätietoinen ja innokas lähetyssaarnaaja. Tiedot hänen lähetystyönsä ensimmäisiltä kahdeksalta kuukaudelta osoittavat, että vaikka hän ei kastanut ketään, hän jakoi 8 785 lehtistä, vietti jäsenten kanssa yli 440 tuntia, osallistui 191 kokoukseen, kävi 220 evankeliumiaiheista keskustelua ja konfirmoi yhden ihmisen.24
Maaliskuussa 1934 vanhin Hinckley sai siirron Prestonista Lontooseen kahdentoista apostolin koorumin jäsenen, vanhin Joseph F. Merrillin apulaiseksi. Vanhin Merrill johti Britannian ja Euroopan lähetyskenttiä.25 Hän vietti lopun lähetystyöstään siellä työskennellen toimistossa päivisin ja opettaen evankeliumia iltaisin. Käännynnäiskasteita oli vähän, mutta Bryant ja Ada Hinckleyn pojan sydämessä kääntymyksen kipinästä kasvoi kestävä liekki.
Uusi tilaisuus palvella Herraa
Palattuaan lähetystyöstään Gordon sanoi: ”En koskaan enää halua matkustaa. Olen matkustanut niin kauas kuin ikinä haluan.”26 Hän ja kaksi lähetyssaarnaajatoveria olivat kiertäneet Eurooppaa ja Yhdysvaltoja matkallaan kotiin, mikä oli yleinen käytäntö noina aikoina, ja hän oli väsynyt. Kun hänen perheensä lähti lomalle pian hänen paluunsa jälkeen, hän jäi kotiin. Uupumuksestaan huolimatta hän tunsi tyydytystä muistellessaan matkojaan: hänestä tuntui, että hän oli nähnyt osan patriarkallisesta siunauksestaan täyttyvän. Monia vuosia myöhemmin hän sanoi:
”Sain patriarkallisen siunaukseni poikasena. Siinä siunauksessa sanottiin, että kohottaisin ääneni todistukseksi totuudesta maan kansojen keskuudessa. Olin työskennellyt Lontoossa pitkän aikaa ja lausunut siellä todistukseni monta kertaa. [Menimme Amsterdamiin], ja minulla oli eräässä kokouksessa tilaisuus sanoa muutama sana ja lausua todistukseni. Sitten menimme Berliiniin, jossa minulla oli samanlainen tilaisuus. Sitten menimme Pariisiin, jossa minulla oli samanlainen tilaisuus. Sitten tulimme Yhdysvaltoihin, Washington D.C:hen, ja sunnuntaina siellä minulla oli samanlainen tilaisuus. Kun saavuin kotiin, olin väsynyt. – – Sanoin: ’– – Olen täyttänyt [tuon] osan siunauksestani. Olen kohottanut ääneni maailman suurissa pääkaupungeissa. – –’ Ja minusta todella tuntui siltä.”27
Ennen kuin Gordon saattoi pitää lähetystyötään loppuun suoritettuna, hänen oli täytettävä vielä yksi tehtävä. Vanhin Joseph F. Merrill oli pyytänyt häntä sopimaan tapaamisen kirkon ensimmäisen presidenttikunnan kanssa, jotta hän raportoisi Britannian ja Euroopan lähetyskenttien tarpeista. Elokuun 20. päivän aamuna vuonna 1935, kun Gordon oli ollut kotona vajaan kuukauden, hänet ohjattiin neuvoston huoneeseen kirkon hallintorakennuksessa. Kätellessään jokaista ensimmäisen presidenttikunnan jäsentä – presidenttejä Heber J. Grant, J. Reuben Clark jr. ja David O. McKay – hän tunsi äkkiä häkeltyvänsä saamastaan tehtävästä. Presidentti Grant sanoi: ”Veli Hinckley, annamme sinulle varttitunnin aikaa kertoa meille, mitä vanhin Merrill haluaa meidän kuulevan.”28
Seuraavan varttitunnin aikana tämä äskettäin kotiin palannut lähetyssaarnaaja esitteli vanhin Merrillin huolenaiheen – että lähetyssaarnaajat tarvitsivat parempaa painettua aineistoa auttamaan heitä työssään. Presidentti Grant ja hänen neuvonantajansa reagoivat raporttiin esittämällä kysymyksen toisensa jälkeen, ja kokous venyi tuntia pidemmäksi kuin oli suunniteltu.
Matkalla kotiin tuosta kokouksesta Gordon ei olisi voinut arvata, kuinka nuo 75 minuuttia vaikuttaisivat hänen elämäänsä. Kaksi päivää myöhemmin hän sai puhelinsoiton presidentti McKaylta, joka tarjosi hänelle työpaikkaa kirkon palveluksessa juuri perustetun radio-, tiedotustoiminta- ja lähetystyökirjallisuuskomitean toimisihteerinä. Tämä komitea, joka koostui kuudesta kahdentoista apostolin koorumin jäsenestä, tekisi työtä vastatakseen niihin tarpeisiin, jotka Gordon oli esittänyt tapaamisessaan ensimmäisen presidenttikunnan kanssa.29
Gordon B. Hinckley kirkon radio-, tiedotustoiminta- ja lähetystyökirjallisuuskomitean työntekijänä
Jälleen kerran Gordon lykkäsi suunnitelmiaan lisäopinnoista ja urasta toimittajana. Hän ryhtyi laatimaan käsikirjoituksia radio-ohjelmiin ja rainoihin, kirjoittamaan lehtisiä lähetyssaarnaajille jaettavaksi, luomaan ammattimaisia suhteita media-alan pioneereihin sekä tutkimaan kirkon historiaa ja kirjoittamaan siitä. Hän antoi panoksensa sanomiin, joiden tarkoituksena oli vahvistaa kirkon jäsenten uskoa ja luoda yhteys kirkon ulkopuolisiin ihmisiin. Eräs ystävä lähetti hänelle kerran kirjeen kiittäen häntä radiokäsikirjoituksesta ja kysyi, kuinka hän oli saanut sellaisen lahjan kirjoittaa ja puhua. Gordon vastasi:
”Jos minulla on yhtään lahjoja puhua tai kirjoittaa, olen äärimmäisen kiitollinen Isälleni taivaassa. Mielestäni hyvin vähän niistä on luontaista kykyä. Ennemminkin sen mahdollisen voiman, jota minulla kenties on, olen saanut tilaisuuksista, joita minulle on avautunut.”30
Gordonin työ komiteassa hioi hänen kirjoittajankykyjään. Se myös tarjosi arvokkaan tilaisuuden saada oppia apostoleilta ja profeetoilta. Kun Gordon näki kahdentoista koorumin kuuden jäsenen punnitsevan päätöksiä ja opettavan toisiaan, hän ymmärsi paremmin näiden erilaisten miesten pyhän kutsumuksen ja sen ilmoitusta tuovan prosessin, joka ilmeni heidän neuvotellessaan yhdessä.
Vanhin Stephen L Richards, joka palveli myöhemmin ensimmäisenä neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, toimi komitean puheenjohtajana. Gordonin mukaan hän oli ”pohdiskeleva, harkitseva, huolellinen ja viisas. Hän ei koskaan kiirehtinyt toimintaa vaan tarkasteli tilannetta tarkoin ennen kuin eteni. Opin, että tässä työssä on parasta edetä harkiten, koska onpa tehty päätös mikä tahansa, sillä on kauaskantoisia seurauksia ja se vaikuttaa monien ihmisten elämään.”31
Muut viisi komitean jäsentä olivat vanhimmat Melvin J. Ballard, John A. Widtsoe, Charles A. Callis, Alonzo A. Hinckley (Gordonin setä) ja Albert E. Bowen. Heistä Gordon sanoi:
”Tulin erinomaisen hyvin toimeen noiden suurenmoisten miesten kanssa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Opin kuitenkin, että he olivat inhimillisiä. Heillä oli heikkouksia ja ongelmia, mutta se ei vaivannut minua. Itse asiassa se lisäsi arvostustani heitä kohtaan, koska näin jonkin jumalallisen tekijän nousevan heidän kuolevaisuutensa yläpuolelle tai ainakin näin heidän omistautumisensa sille valtavalle asialle, joka oli ensimmäisellä sijalla heidän elämässään. Näin innoituksen, joka toimi heidän elämässään. Minulla ei ollut epäilystäkään heidän profeetallisesta kutsumuksestaan eikä siitä seikasta, että Herra puhui ja toimi heidän kauttaan. Näin heidän inhimillisen puolensa, heidän heikkoutensa – ja heillä kaikilla oli niitä muutama. Mutta näin myös heidän Herraan kohdistuvan uskonsa ja rakkautensa suuren ja kaikkea muuta tärkeämmän voiman, ja heidän ehdottoman uskollisuutensa työlle ja sille luottamustehtävälle, joka heille oli uskottu.”32
Avioliitto, perhe ja palvelutyö kirkossa
Tietenkään Gordon ei ajatellut pelkästään työtä. Hänen seurustelunsa Marjorie Payn kanssa jatkui hänen palattuaan Englannista. Hänen lähtönsä oli ollut yhtä vaikea Marjorielle kuin se oli ollut hänelle. ”Niin innoissani kuin olinkin siitä, että hän palvelisi lähetystyössä”, Marjorie sanoi myöhemmin, ”en koskaan unohda sitä tyhjyyden ja yksinäisyyden tunnetta, jonka koin, kun juna lähti matkaan asemalta.”33
Syksyllä 1929, neljä vuotta ennen kuin Gordon lähti Englantiin, Marjorie oli aloittanut opiskelut Utahin yliopistossa, mutta sai pian tietää, että hänen isänsä oli menettänyt työpaikkansa suuren lamakauden vuoksi. Hän jätti heti opiskelunsa ja löysi työpaikan sihteerinä auttaakseen vanhempiensa ja viiden nuoremman sisaruksen elatuksessa – ja jatkoi työssään senkin jälkeen kun Gordon palasi lähetystyöstään vuonna 1935. Hän ei koskaan enää saanut tilaisuutta hankkia muodollista koulutusta, mutta hän oli päättänyt jatkaa opiskelemista, joten hän koulutti itseään lukemalla.
Marjorien iloinen asenne, työetiikka ja syvä sitoutuminen evankeliumiin viehättivät Gordonia, ja Gordonin hyvyys ja usko taas tekivät vaikutuksen Marjoriehen. ”Kun hääpäivä läheni”, hän sanoi, ”tunsin täydellistä luottamusta siihen, että Gordon rakasti minua. Mutta jotenkin tiesin myös, etten olisi koskaan ensimmäisenä hänen tärkeysjärjestyksessään. Tiesin, että olisin hänen elämässään toisella sijalla ja että Herra olisi ensimmäisellä sijalla. Ja niin oli hyvä.” Hän jatkoi: ”Minusta tuntui siltä, että jos ymmärtää evankeliumia ja sitä, miksi olemme täällä, niin haluaa aviomiehen, joka asettaa Herran ensimmäiselle sijalle. Tunsin oloni turvalliseksi tietäessäni, että hän oli sellainen mies.”34
Gordon ja Marjorie vihittiin Suolajärven temppelissä 29. huhtikuuta 1937, ja he muuttivat Hinckleyjen kesäkotiin East Mill Creekiin. He asensivat lämmityslaitteen, tekivät muita tarpeellisia parannuksia ympärivuotista asumista varten, hoitivat hedelmä- ja puutarhoja ja alkoivat rakentaa omaa kotiaan läheiselle tontille. Ja niin siitä maaseudusta, jota Gordon oli rakastanut lapsuutensa kesinä, tuli paikka, jonne hän ja Marjorie perustaisivat kotinsa ja jossa he kasvattaisivat lapsensa – Kathleenin, Richardin, Virginian, Clarkin ja Janen.
Marjorie Pay
Gordon ja Marjorie perustivat kodin, jossa oli rakkautta ja keskinäistä kunnioitusta, jossa tehtiin ahkerasti työtä ja jossa elettiin evankeliumin mukaan. Päivittäinen perherukous tarjosi ikkunan, jonka kautta lapset näkivät vanhempiensa uskon ja rakkauden. Kun perhe rukoili yhdessä, lapset aistivat myös taivaallisen Isänsä läheisyyden.
Hinckleyjen koti oli paikka, jossa oli vähän sääntöjä mutta suuria odotuksia. Marjorie puhui asioista, jotka eivät olleet tappelemisen arvoisia. Kuvaillessaan hänen ja hänen aviomiehensä asennoitumista vanhemmuuteen hän sanoi: ”Opin, että minun piti luottaa lapsiini, joten yritin olla koskaan sanomatta ei, jos voisin mitenkään sanoa kyllä. Kun kasvatimme perhettä, yritimme selviytyä jokaisesta päivästä ja tehdä sen niin, että siinä oli hieman hauskuutta. Koska näin, etten pystyisi kuitenkaan tekemään kaikkia lasteni päätöksiä, yritin olla huolehtimatta jokaisesta pikkuasiasta.”35 Vanhempiensa luottamuksen johdosta lapset tunsivat, että heitä arvostettiin, ja he saivat kokemusta ja itseluottamusta. Ja kun vastaus oli ei, lapset ymmärsivät, ettei kyse ollut mielivaltaisesta rajoituksesta.
Hinckleyjen koti oli myös täynnä naurua. Marjorie sanoi kerran: ”Ainoa tapa selvitä elämästä on elää se nauraen. Voi joko nauraa tai itkeä. Minä nauran mieluummin. Saan päänsäryn itkemisestä.”36 Kun vanhemmat pystyivät nauramaan itselleen ja löytämään huumoria arkisesta elämästä, lapset näkivät kotinsa ihanana turvapaikkana.
Palveleminen kirkossa kuului aina Gordonin ja Marjorien elämään. Gordon palveli vaarnan pyhäkoulun johtajana, ja sitten hänet kutsuttiin pyhäkoulun pääneuvottelukuntaan, jossa hän palveli yhdeksän vuotta. Myöhemmin hän palveli neuvonantajana vaarnan johtokunnassa ja vaarnanjohtajana, kun taas Marjorie palveli Alkeisyhdistyksessä, Nuorissa Naisissa ja Apuyhdistyksessä. Heidän lapsensa saivat nähdä palvelemisen kirkossa iloisena etuoikeutena – malli, jota he jokainen noudattaisivat aikuisvuosinaan.
Valmistautumista ammatillisten pyrkimysten myötä
Marjorien ja Gordonin avioliiton kuuden ensimmäisen vuoden ajan Gordon työskenteli edelleen kirkon radio-, tiedotustoiminta- ja lähetystyökirjallisuuskomiteassa. Hän oli omistautunut työlleen, ja projektit ja määräajat veivät hänet usein hänen kykyjensä ja kokemuksensa äärirajoille – ja sen yli. Kirjeessä eräälle ystävälle hän kirjoitti:
”Paljon tekemistä. Työ tässä komiteassa, jolla on pitkä nimi, kasvaa ja muuttuu monimutkaisemmaksi ja kiinnostavammaksi. – –
Radio, rainat ja kaikenlainen kirjallisuus – – pitävät huolen siitä, että rukoilen, pysyn nöyränä ja kiireisenä ja teen pitkää päivää. – – Kaikki se on saanut minut turvautumaan hieman enemmän silmälaseihin, – – saanut hartiani hieman kumaraisemmiksi, minut hieman vakaammaksi ja hieman enemmän ihmettelemään sitä, mihin tämä kaikki johtaa.”37
1940-luvun alkupuolella toinen maailmansota toi muutoksen Gordonin työhön. Kokoaikainen lähetystyö käytännöllisesti katsoen pysähtyi sodan johdosta, joten hänen tehtävänsä tuottaa lähetystyöaineistoa ei ollut enää yhtä tähdellistä. Tuntien vastuuta auttaa sotaponnisteluissa hän haki upseerikokelaaksi Yhdysvaltain laivastoon. Aiemmin ilmenneiden allergioiden vuoksi hänet kuitenkin hylättiin. ”Minä masennuin hylkäämisestä”, hän myönsi myöhemmin. ”Sota oli käynnissä, ja kaikki tekivät jotakin auttaakseen. Minusta tuntui, että minunkin pitäisi osallistua jollakin tavalla.”38 Tämä halu johti hänet hakemaan työpaikkaa Denverin ja Rio Granden rautateiden apulaisvalvojana. Koska junat olivat ratkaisevan tärkeitä joukkojen ja sotatarvikkeiden siirtämisessä, Gordonista tuntui, että tämä työpaikka auttaisi häntä palvelemaan kotimaataan. Yhtiö palkkasi hänet vuonna 1943, ja hän työskenteli heidän Salt Lake Cityssä sijaitsevalla varikollaan, kunnes hänet siirrettiin perheineen Denveriin Coloradoon vuonna 1944.
Gordonin työpanos teki vaikutuksen rautatieyhtiön johtajiin, ja kun sota loppui vuonna 1945, hänelle tarjottiin pysyvää työpaikkaa, jonka tulevaisuudennäkymät uran kannalta vaikuttivat hyviltä. Samoihin aikoihin vanhin Stephen L Richards soitti ja pyysi Gordonia palaamaan kokoaikaisesti kirkon palvelukseen. Vaikka rautatieyhtiö pystyi tarjoamaan merkittävästi korkeamman palkan kuin kirkko, Gordon seurasi sydämensä ääntä ja palasi Salt Lake Cityyn.39
Gordon B. Hinckley vuonna 1951
Gordonin työ kirkon keskustoimistossa laajentui pian hänen aiemmista tehtävistään. Vuonna 1951 hänet nimitettiin kirkon lähetystyökomitean toimisihteeriksi, jolloin hän vastasi äskettäin perustetun lähetystyöosaston päivittäisten toimintojen valvonnasta. Tämä osasto valvoi kaikkea, mikä liittyi evankeliumin eteenpäin viemiseen, kuten lähetyssaarnaajien käyttämän aineiston tuottaminen, kääntäminen ja jakelu, lähetyssaarnaajien ja lähetysjohtajien koulutus sekä suhdetoiminta tiedotusvälineiden kanssa siltojen rakentamiseksi ja kirkkoa koskevien harhaluulojen kumoamiseksi.40
Syksyllä 1953 presidentti David O. McKay kutsui Gordonin toimistoonsa ja pyysi tätä harkitsemaan kysymystä, joka ei liittynyt suoraan velvollisuuksiin lähetystyöosastolla. ”Veli Hinckley”, hän aloitti, ”kuten tiedät, rakennamme temppeliä Sveitsiin, ja se tulee olemaan erilainen kuin muut temppelimme, koska sen täytyy palvella jäseniä, jotka puhuvat monia kieliä. Haluan, että keksit keinon esittää temppeliopetuksen Euroopan eri kielillä käyttäen mahdollisimman pientä määrää temppelityöntekijöitä.”41
Presidentti McKay varasi Gordonille paikan, jossa tämä saattoi etsiä innoitusta ja välttyä lähetystyöosaston asettaman työtaakkansa vaatimuksilta. Arki-iltaisin, lauantaisin ja joskus sunnuntaisin Gordon työskenteli pienessä huoneessa Suolajärven temppelin viidennessä kerroksessa. Monena sunnuntaiaamuna presidentti McKay liittyi hänen seuraansa jakamaan ideoita, katsomaan tarkkaan endaumentin esitystapaa ja rukoilemaan ohjausta.
Pohdittuaan, rukoiltuaan ja tavoiteltuaan ilmoitusta Gordon suositteli, että endaumentti esitettäisiin elokuvana ja pyhän opetuksen sanat jälkiäänitettäisiin useille kielille. Presidentti McKay ja muut hyväksyivät hänen suosituksensa ja antoivat hänen tehtäväkseen tuottaa elokuvan. Gordon työskenteli lahjakkaista ja uskollisista ammattilaisista koostuneen ryhmän kanssa, joka sai projektin valmiiksi syyskuussa 1955. Sitten hän vei henkilökohtaisesti elokuvan Bernin temppeliin Sveitsiin ja valvoi ensimmäisten endaumentti-istuntojen teknisiä valmisteluja.42
Gordon liikuttui nähdessään työnsä tuovan iloa pyhille Euroopassa: ”Kun näin noiden kymmenestä kansakunnasta tulleiden ihmisten osallistuvan temppelitoimituksiin, kun näin rautaesiripun takaa tulleita iäkkäitä ihmisiä, jotka olivat menettäneet perheensä heidän ylitseen pyyhkäisseissä sodissa, kun näin ne riemun ilmaukset ja ilon kyyneleet, joita he ilmaisivat sydämestään niiden mahdollisuuksien johdosta, joita heille oli annettu, kun näin nuoria aviomiehiä ja vaimoja perheineen – heidän aurinkoisia ja kauniita lapsiaan – ja näin noita perheitä yhdistettävän iankaikkiseen suhteeseen, niin tiesin jopa varmemmin kuin koskaan ennen, että [presidentti McKay] oli saanut innoitusta ja ohjausta Herralta tuoda nämä korvaamattomat siunaukset näiden Euroopan kansakunnista tulleiden uskovien miesten ja naisten elämään.”43
Oli kulunut 20 vuotta siitä, kun Gordon oli palannut lähetystyöstään, eikä hän ollut täyttänyt unelmaansa suorittaa jatko-opintoja ja valmistua toimittajaksi. Sen sijaan hän oli oppinut käyttämään uutta tekniikkaa Jumalan sanan eteenpäin viemiseksi, luonut myönteisiä suhteita muihin uskontokuntiin kuuluviin ihmisiin, tutkinut kirkon historiaa ja kirjoittanut sitä koskevia teoksia sekä auttanut sellaisen keinon valmistamisessa, jolla tuhannet myöhempien aikojen pyhät voivat saada temppelin siunaukset. Nämä kokemukset toimisivat perustana sille palvelutyölle, jota hän tekisi koko loppuelämänsä.
Palveleminen kahdentoista apulaisena
Lauantaina 5. huhtikuuta 1958 Gordonin ja Marjorien poika Richard vastasi erääseen puhelinsoittoon. Soittaja ei esitellyt itseään, mutta Richard tunnisti presidentti David O. McKayn äänen ja kiiruhti ilmoittamaan siitä isälleen. Puhuttuaan lyhyesti presidentti McKayn kanssa Gordon kävi nopeasti suihkussa, vaihtoi vaatteet ja ajoi kirkon presidentin toimistolle. Koska hän oli saanut aiemminkin tehtäviä presidentti McKaylta, hän odotti, että häntä pyydettäisiin auttamaan seuraavan päivän yleiskonferenssikokouksen valmisteluissa. Hän hämmästyi suuresti saadessaan tietää, että presidentti McKaylla oli mielessään jotakin muuta. Ystävällisen tervehdyksen jälkeen presidentti McKay pyysi häntä palvelemaan kahdentoista apulaisena. Veljet, jotka palvelivat tuossa vuonna 1976 lakkautetussa tehtävässä, olivat kirkon johtavia auktoriteetteja. Presidentti McKayn esittäessä tämän kutsun Gordon palveli East Mill Creekin vaarnan johtajana.
Seuraavana päivänä vanhin Gordon B. Hinckley hyväksyttiin tähän uuteen tehtävään yleiskonferenssissa. Vaikka hän myönsikin ensimmäisessä konferenssipuheessaan, että ”riittämättömyyden tunne valtasi” hänet täysin, hän ryhtyi hoitamaan uutta tehtäväänsä luonteenomaisella uskolla ja tarmolla.44
Yksi tärkeä velvollisuus, jonka vanhin Hinckley sai kahdentoista apulaisena, oli valvoa kirkon työtä kaikkialla Aasiassa. Hän ei tuntenut juurikaan Aasian kansoja eikä osannut yhtäkään niiden kielistä, mutta hän oppi nopeasti rakastamaan heitä ja he häntä. Kenji Tanaka, eräs japanilainen myöhempien aikojen pyhä, kertoi vanhin Hinckleyn ensimmäisestä kokouksesta Japanissa: ”Vanhin Hinckleyn innostus näkyi hänen tuikkivista silmistään. Hänen ensimmäiseksi lausumansa sana meille oli Subarashii! [’Hienoa!’] Tuon kokouksen ilmapiiri muuttui jäykästä ja muodollisesta ystävälliseksi ja toi hänet lähelle, ja siellä vallitsi lämmin tunne.”45
Sellaisen tunteen hän vei kaikkialle Aasiaan. Hän auttoi ihmisiä näkemään, että uskomalla Herraan he voisivat saavuttaa suuria ja auttaa kirkkoa kasvamaan kotimaissaan. Hän toimi myös läheisesti kokoaikaisten lähetyssaarnaajien kanssa, koska hän tiesi, että heidän uutteruudellaan olisi suora vaikutus heidän palvelemiinsa ihmisiin.
Kristuksen nimen erityinen todistaja
Toinen elämää mullistava puhelu tuli eräänä toisena lauantaina – 30. syyskuuta 1961. Tällä kertaa presidentti McKayn tutun äänen puhelimessa kuuli Marjorie. Jälleen Gordon B. Hinckley kiiruhti kirkon presidentin toimistoon. Jälleen hän yllättyi ja häkeltyi saadessaan kuulla käynnin syyn. Hänen saavuttuaan presidentti McKay sanoi hänelle: ”Minulle on tullut tunne, että sinut pitäisi nimittää kahdentoista apostolin koorumin vapaalle paikalle, ja me haluaisimme esittää sinut hyväksyttäväksi tänään konferenssissa.”46 Jälleen vanhin Hinckley kulki eteenpäin uskon ja innokkuuden turvin riittämättömyyden tunteista huolimatta.
Apostolina vanhin Hinckley sai lisää tehtäviä. Hän tapasi toisinaan hallitusten johtajia ja muita arvovaltaisia henkilöitä. Häntä pyydettiin usein puhumaan julkisuudessa kirkon puolesta ja vastaamaan arvosteluun ja kulttuurien välisiin levottomuuksiin Yhdysvalloissa. Hän oli johtamassa pyrkimyksiä vahvistaa kirkon toimintaedellytyksiä lähetystoiminnassa ja käyttää tekniikkaa evankeliumin viemiseen eri puolille maailmaa. Edes näissä laajenevissa tehtävissä hän ei koskaan kadottanut mielestään vastuutaan vahvistaa yksittäisten ihmisten ja perheiden uskoa. Puhui hän sitten yhdelle ihmiselle tai 10 000:lle, hän kosketti heitä henkilökohtaisesti, ja siitä tuli hänen palvelutyönsä tavaramerkki: tuoda ihmisiä yksi kerrallaan Kristuksen luokse.
Vanhin Hinckley valvoi työtä Aasiassa seuraavien seitsemän vuoden ajan ja iloitsi nähdessään ystäviensä kehityksen siellä. Hän huomautti: ”On innoittava kokemus – – nähdä tapa, jolla Herra kutoo suuren suunnitelmansa kudelmaa noissa – – osissa maailmaa.”47
Kun työtehtävät kahdentoista koorumin kesken vaihtuivat, vanhin Hinckley sai tilaisuuksia palvella muissa osissa maailmaa. Kaikkialla, minne hän meni, hän osoitti kiinnostusta yksilöä kohtaan. Vuonna 1970, valvoessaan kirkon työtä Etelä-Amerikassa, hän matkusti Chileen toimittuaan johtavana virkailijana eräässä vaarnakonferenssissa Perussa. Kaksi päivää Chileen saapumisensa jälkeen hän sai tietää, että Perussa oli ollut tuhoisa maanjäristys ja että neljä lähetyssaarnaajaa oli kateissa. Hän esitti heti suunnitelman palata Peruun, vaikka se viivyttäisikin hänen kotiinpaluutaan. ”En voi palata kotiin hyvällä omallatunnolla, kun lähetyssaarnaajia on kateissa”, hän sanoi.48
Hän saapui seuraavana aamuna Limaan Peruun. Kun kadoksissa olleet lähetyssaarnaajat löysivät radioamatöörin, he pystyivät soittamaan Limaan, ja vanhin Hinckley puhui heidän kanssaan. Lähetyssaarnaajat olivat pienessä huoneessa, joka oli täynnä muita eloonjääneitä, ja heidän keskustelunsa kuului kovaäänisestä. ”Kun vanhin Hinckleyn ääni kuului kovaäänisestä tuossa huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä, jotka vaativat päästä käyttämään radiota, huoneeseen lankesi heti hiljaisuus. Vaikka hän puhui englantia ja kaikki ne ihmiset puhuivat espanjaa, he alkoivat kuiskailla keskenään ja kysellä: ’Kuka on tuo mies?’ Jopa kaaoksen keskellä oli tunne, ettei tuon äänen haltija ollut mikään tavallinen mies.”49
Niiden kahden ensimmäisen vuoden aikana, jolloin vanhin Hinckley valvoi kirkon työtä Etelä-Amerikassa, hän kävi jokaisella lähetyskentällä, perusti uusia lähetyskenttiä Kolumbiaan ja Ecuadoriin, auttoi uusien vaarnojen perustamisessa Limaan Peruun ja São Pauloon Brasiliaan sekä oli mukana ratkaisemassa Argentiinaan palvelemaan kutsuttujen lähetyssaarnaajien viisuminsaannin esteitä. Hän oli suunnittelemassa tekevänsä vielä lisää, kun toukokuussa 1971 hän sai tehtävän valvoa kahdeksaa lähetyskenttää Euroopassa.50
Vanhin Hinckley tunsi usein väsymystä kiireisen aikataulunsa vuoksi. Hän iloitsi aina kotiinpaluusta ja ajan viettämisestä Marjorien ja lasten kanssa. Marjorie saattoi kuitenkin nähdä, että kun hän oli poissa työn parista liian kauan, hänestä tuli rauhaton. Hänen kutsumuksensa apostolina – yhtenä Kristuksen nimen erityisistä todistajista koko maailmalle (ks. OL 107:23) – ei ollut koskaan kaukana hänen ajatuksistaan.
Raskaat vastuut neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa
Heinäkuun 15. päivänä 1981, palveltuaan kahdentoista koorumissa melkein 20 vuotta, vanhin Hinckley sai jälleen yllättävän tehtävän. Presidentti Spencer W. Kimball, silloinen kirkon presidentti, pyysi häntä palvelemaan neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa presidenttien N. Eldon Tannerin ja Marion G. Romneyn lisäksi. Se oli epätavallinen mutta ei ennen kuulumaton poikkeaminen kahden neuvonantajan mallista. Presidentti Kimball ja hänen kaksi neuvonantajaansa olivat fyysisesti huonossa kunnossa ja tarvitsivat ylimääräistä tukea presidenttikunnassa.51
Ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessaan tässä uudessa ominaisuudessa presidentti Hinckley huomautti: ”En tahdo muuta kuin palvella uskollisesti kaikessa, mihin minut kutsutaan. – – Tämä pyhä tehtävä saattaa minut huomaamaan omat heikkouteni. Jos olen koskaan loukannut jotakuta, pyydän sitä anteeksi, ja toivon, että annatte minulle anteeksi. Olipa tämä tehtävä kestoltaan pitkä tai lyhyt, sitoudun uskoen ja rakastaen tekemään parhaani.”52
Hänen parastaan tarvittiin, kun presidenttien Kimball, Tanner ja Romney terveys edelleen heikkeni. Suurin osa päivittäisestä ensimmäisen presidenttikunnan työstä lankesi presidentti Hinckleylle. Hän kantoi myös suuren osan suurempien hankkeiden vastuusta, kuten Jordan Riverin temppelin vihkimisestä Utahissa. Lisäksi hän koki julkista arvostelua, joka kohdistui kirkkoon ja sen menneisiin ja silloisiin johtajiin. Huhtikuun 1982 yleiskonferenssissa hän sanoi:
”Me elämme yhteiskunnassa, joka ruokkii arvostelua. – – Kehotan teitä pitämään näkyvissänne kokonaiskuvan ja olemaan huolehtimatta pikkuvirheistä. – – Ne ovat vain sivuseikkoja verrattuina [kirkon johtajien suorittamaan] suureen palvelutyöhön ja heidän antamaansa merkittävään panokseen.”53
Presidentti Tanner kuoli 27. marraskuuta 1982, ja presidentti Kimballin ja presidentti Romneyn terveys heikkeni siinä määrin, että huhtikuun 1983 yleiskonferenssissa presidentti Hinckley, joka oli siinä vaiheessa kutsuttu toiseksi neuvonantajaksi ensimmäiseen presidenttikuntaan, istui korokkeella vieressään tyhjät tuolit. Hän tunsi syvästi henkilökohtaisella tavalla sen, mitä hän oli joskus sanonut ”johtajuuden yksinäisyydeksi”54.
Presidentti Gordon B. Hinckley yleiskonferenssissa aikana, jolloin hän oli ainoa ensimmäisen presidenttikunnan jäsen, joka oli riittävän terve osallistumaan siihen.
Presidentti Hinckley eteni varoen ja rukoillen, koska hän ei halunnut astua profeetan edelle. Hän pyysi kahdentoista koorumin virkaiältään vanhempia jäseniä – etenkin vanhin Ezra Taft Bensonia, kooruminjohtajaa – avuksi hoitamaan kirkon päivittäisiä asioita. Presidentti Hinckley työskenteli tiiviissä yhteistyössä kahdentoista koorumin kanssa noudattaen aina presidentti Kimballin neuvoja. Siitä huolimatta hän tunsi taakan suureksi.
Vaikka presidentti Hinckleyn vastuut ensimmäisessä presidenttikunnassa pitivät hänet suurimman osan ajasta Salt Lake Cityssä, hän matkusti toisinaan palvelemaan jäseniä ja lähetyssaarnaajia muihin osiin maailmaa. Vuonna 1984 hän palasi Filippiineille. Kahdeksantoista vuotta aiemmin hän oli vihkinyt siellä ensimmäisen seurakuntakeskuksen, ja nyt hän vihkisi siellä ensimmäisen temppelin. Vihkimisrukouksessa hän sanoi:
”Filippiinien valtio on monien saarten valtio, jonka ihmiset rakastavat vapautta ja totuutta, joiden sydän on herkkä palvelijoidesi todistukselle ja jotka ovat vastaanottavaisia iankaikkisen evankeliumin sanomalle. Me kiitämme Sinua heidän uskostaan. Me kiitämme Sinua heidän uhrautuvasta hengestään. Me kiitämme Sinua työsi etenemisen ihmeestä tässä maassa.”55
Kirkon jatkuva eteneminen oli ilmeistä kesäkuussa 1984, kun presidentti Hinckley ilmoitti ensimmäisen presidenttikunnan puolesta vyöhykkeen johtokuntien kutsumisesta. He olisivat seitsemänkymmenen koorumien jäseniä, jotka asuisivat eri puolilla maailmaa ja valvoisivat kirkon työtä heille osoitetulla maantieteellisellä alueella. Työskentelemällä ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista koorumin alaisuudessa nämä veljet huolehtisivat suurelta osin alueillaan tarvittavasta johtamisesta ja kouluttamisesta. ”Me emme voi tehdä jokaista päätöstä Salt Lake Cityssä”, hän sanoi. ”Meidän täytyy tehdä jotakin valtuuden hajauttamiseksi.”56 Noin vuotta myöhemmin, puhuessaan eri puolilta maailmaa tulleille kirkon johtajille, presidentti Hinckley sanoi: ”Olen varma siitä, että se, mihin olemme ryhtyneet näinä muutamina viime kuukausina, on innoitettu ja suuri askel eteenpäin. Olen varma siitä, että kun nämä hyvät miehet ovat keskuudessanne usein, te saatte paljon varmuutta. Nämä veljet itse asiassa sitovat koko kirkon jäsenistön yhteen.”57
Johdettuaan kirkkoa 12 huomattavan kasvun vuotta presidentti Spencer W. Kimball kuoli 5. marraskuuta 1985. Virkaiältään vanhin apostoli, presidentti Ezra Taft Benson, erotettiin kirkon presidentin tehtävään. Hän pyysi Gordon B. Hinckleyä palvelemaan ensimmäisenä neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa ja Thomas S. Monsonia palvelemaan toisena neuvonantajana. Kun ensimmäisessä presidenttikunnassa oli nyt kolme hyväkuntoista jäsentä, presidentti Hinckley tunsi taakkansa helpottuvan, ja hänellä oli useammin tilaisuuksia käydä tapaamassa jäseniä eri puolilla maailmaa.
Presidentti Ezra Taft Benson (keskellä) sekä hänen neuvonantajansa, presidentti Gordon B. Hinckley (vasemmalla) ja presidentti Thomas S. Monson (oikealla) yleiskonferenssissa.
Muutamassa vuodessa presidentti Bensonin terveys alkoi heiketä, ja kirkon johtamisen päivittäiset tehtävät lankesivat jälleen presidentti Hinckleylle. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut yksin ensimmäisessä presidenttikunnassa. Elinvoimaisina ja tarmokkaina presidentit Hinckley ja Monson pitivät kirkon vakaalla tiellä kunnioittaen aina presidentti Bensonin kutsumusta profeettana, näkijänä ja ilmoituksensaajana. Heidän välilleen syntyi luja, kestävä ystävyys ja kumppanuus.
Presidentti Benson kuoli 30. toukokuuta 1994, ja presidentti Howard W. Hunterista tuli kirkon presidentti. Presidentit Hinckley ja Monson palvelivat jälleen neuvonantajina. Kesäkuussa presidentti ja sisar Hinckley lähtivät presidentti Hunterin ja hänen vaimonsa Inisin sekä vanhin M. Russell Ballardin ja tämän vaimon Barbaran kanssa Nauvooseen Illinoisiin seuraamaan Joseph ja Hyrum Smithin marttyyrikuoleman 150-vuotispäivän viettoa. Se jäi ainoaksi matkaksi, jonka presidentti Hunter ja presidentti Hinckley tekivät yhdessä. Presidentti Hunterilla oli ollut terveysongelmia vuosien ajan, ja hänen terveytensä heikkeni nopeasti tuon matkan jälkeen. Helmikuun 27. päivänä 1995 hän pyysi presidentti Hinckleyltä pappeuden siunauksen. Tuossa siunauksessa presidentti Hinckley rukoili presidentti Hunterin hengen puolesta mutta sanoi myös tämän olevan Herran käsissä.58 Muutamaa päivää myöhemmin, 3. maaliskuuta 1995, presidentti Hunter kuoli.
Profeetta, näkijä ja ilmoituksensaaja sekä kirkon presidentti
Presidentti Hunterin kuolema, vaikka ei ollutkaan yllättävä, painoi raskaana presidentti ja sisar Hinckleyä. Virkaiältään vanhimpana apostolina presidentti Hinckley oli seuraavana vuorossa kirkon presidentin virkaan. Sisar Hinckley muisteli hetkeä, jolloin he saivat kuulla presidentti Hunterin kuolleen: ”Presidentti Hunter oli poissa, ja me olimme jääneet jäljelle jatkamaan eteenpäin. Tunsin itseni hyvin surulliseksi, hyvin yksinäiseksi. Niin tunsi Gordonkin. Hän oli turta. Ja hän tunsi itsensä hyvin, hyvin yksinäiseksi. Jäljellä ei ollut ketään, joka pystyisi ymmärtämään, mitä hän oli kokemassa.”59
Presidentti Hunterin hautajaisten jälkeen presidentti Hinckley sai lohtua temppelistä. Ollessaan yksin ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista koorumin kokoushuoneessa Suolajärven temppelissä hän uppoutui pyhiin kirjoituksiin ja mietiskeli lukemaansa. Hän pohti Jeesuksen Kristuksen elämää, palvelutyötä ja sovitusta. Sitten hän katseli seinällä olevia muotokuvia, jotka esittivät kirkon presidenttejä aina Joseph Smithistä Howard W. Hunteriin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa tämän kokemuksen:
”Kävelin ympäriinsä näiden muotokuvien edessä ja katselin niissä kuvattuja miehiä silmiin. Tunsin melkein kuin voisin puhua heidän kanssaan. Tunsin melkein kuin he puhuisivat minulle ja antaisivat minulle varmuutta. – – Istuuduin tuolille, jolla olin istunut presidentin ensimmäisenä neuvonantajana. Vietin hyvän tovin katselemassa noita muotokuvia. Jokainen näytti melkein heräävän eloon. Näytti siltä kuin he katselisivat minua. Tunsin, että he kannustivat minua ja lupasivat tukensa. He näyttivät sanovan minulle, että he olivat puhuneet puolestani taivaissa pidetyssä neuvonpidossa, että minun ei tarvinnut pelätä, että minua siunattaisiin ja tuettaisiin palvelutyössäni.
Polvistuin ja rukoilin Herraa. Puhuin Hänen kanssaan pitkään rukouksessa. – – Olen varma siitä, että Hengen voimalla kuulin Herran sanan, en ääneen mutta lämpönä, jonka tunsin sydämessäni, niitä kysymyksiä koskien, jotka olin esittänyt rukouksessa.”60
Tämän kokemuksen jälkeen hän kirjoitti jälleen ajatuksiaan: ”Minusta tuntuu nyt paremmalta, ja olen sydämessäni paljon vakuuttuneempi siitä, että Herra toteuttaa tahtonsa asiaansa ja valtakuntaansa nähden, että minut tullaan hyväksymään kirkon presidentiksi ja profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi ja että palvelen sellaisena niin kauan kuin Herra haluaa. Hengen vahvistus sydämessäni olen nyt valmis kulkemaan eteenpäin toimiakseni niin hyvin kuin suinkin osaan. Minun on vaikea uskoa, että Herra on asettamassa minut tähän mitä korkeimpaan ja pyhimpään tehtävään. – – Toivon, että Herra on kouluttanut minua tekemään sen, mitä Hän odottaa minulta. Annan Hänelle kaiken uskollisuuteni ja etsin varmasti Hänen johdatustaan.”61
Presidentti Gordon B. Hinckley erotettiin kirkon presidentin tehtävään 12. maaliskuuta 1995, ja seuraavana päivänä hän puhui lehdistötilaisuudessa ja vastasi toimittajien kysymyksiin. Vanhin Jeffrey R. Holland kertoi, että ”tässä tiedotustilaisuudessa esitettyjen monitahoisten kysymysten herättämän lämminhenkisen, säkenöivän ja miellyttävän ajatustenvaihdon lähestyessä loppuaan eräs toimittaja kysyi presidentti Hinckleyltä: ’Mihin aiotte keskittyä? Mikä tulee olemaan toimikautenne teema?’
Vaistomaisesti hän vastasi: ’Jatkaa työtä. Aivan. Meidän teemamme on jatkaa sitä suurta työtä, jota meidän edeltäjämme ovat edistäneet.’”62
Presidentti Hinckley pysyi uskollisena tuolle lupaukselle. Kunnioittaen häntä edeltäneitä profeettoja hän jatkoi heidän tekemäänsä työtä. Ja uskolla Isään Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen hän noudatti ilmoitusta tehdä tuota työtä uusin tavoin.
Presidentti Gordon B. Hinckley puhujakorokkeella yleiskonferenssissa
Kirkon tuominen ”pois hämärästä” (OL 1:30)
Presidentti Hinckleyn palvelutyön alkuaikoina kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Neal A. Maxwell huomautti: ”Presidentti Hinckley johtaa osaltaan kirkkoa pois hämärästä. Kirkko ei voi edetä siten kuin sen kuuluu, jos me olemme vakan alla piilossa. Jonkun on astuttava esiin, ja presidentti Hinckley on halukas tekemään niin. Hän on samalla sekä historian että nykyajan mies, ja hänellä on suurenmoinen ilmaisun lahja, jonka ansiosta hän kykenee esittämään sanomamme tavalla, joka vetoaa ihmisiin kaikkialla.”63
Presidentti Hinckleyn kattava tausta tiedotusvälineiden ja lähetystoiminnan parissa valmisti osaltaan häntä tähän työhön. Kirkon presidenttinä hän antoi usein haastatteluja toimittajille eri puolilla maailmaa vastaten heidän kirkon oppia ja menettelytapoja koskeviin kysymyksiinsä sekä todistaen Vapahtajasta ja palautetusta evankeliumista. Joka kerta ymmärrys lisääntyi ja ystävyyssuhteita syntyi.
Erityisen merkittävä oli vuoden 1996 haastattelu veteraanitoimittaja Mike Wallacen kanssa televisio-ohjelmassa 60 Minutes. Toimittaja Wallace tunnettiin säälimättömänä haastattelijana, ja presidentti Hinckley myönsi olleensa varautunut ennen ohjelman lähettämistä valtakunnallisessa televisiossa Yhdysvalloissa. ”Olen kiitollinen, jos se osoittautuu myötämieliseksi”, hän sanoi. ”Muussa tapauksessa lupaan, etten enää koskaan mene samanlaiseen ansaan.”64
Haastattelu oli myötämielinen, ja se toi esiin monia myönteisiä puolia kirkosta. Sen seurauksena Mike Wallacesta ja presidentti Hinckleystä tuli myös ystävät.
Vuonna 2002 Salt Lake Cityssä järjestettiin talviolympialaiset, mikä toi kirkkoa esiin kansainvälisesti. Presidentti Hinckleyä ja hänen neuvonantajiaan konsultoitiin osana suunnittelua. ”Teimme harkitun päätöksen siitä, että tämä ei olisi aika eikä paikka tehdä käännytystyötä”, hän sanoi, ”mutta olimme vakuuttuneita siitä, että tästä merkittävästä tapahtumasta muodostuisi suurenmoinen asia kirkolle.”65 Hän oli oikeassa. Suolajärven laaksossa kävi kymmeniätuhansia ihmisiä, joita vastaanottamassa oli ystävällisiä isäntiä – myöhempien aikojen pyhiä ja muita, jotka yhdessä työskennellen loivat onnistuneet olympialaiset. Nämä vierailijat kävelivät temppeliaukiolla, kuuntelivat tabernaakkelikuoroa ja kävivät sukututkimuskirjastossa. Miljardit ihmiset näkivät televisiossa Suolajärven temppelin ja näkivät, kuinka toimittajat esittelivät kirkkoa suopeasti. Se oli, kuten presidentti Hinckley oli sanonut, ”suurenmoinen asia kirkolle”.
Jo kauan käytössä olleiden viestintäkanavien hyödyntämisen lisäksi presidentti Hinckley kannatti lämpimästi innovaatioita. Hän näki esimerkiksi internetin keinona tuoda kirkko lähemmäksi jäseniään ja kertoa palautetusta evankeliumista muihin uskontokuntiin kuuluville. Hänen toimikaudellaan kirkko julkisti sivustot lds.org, familysearch.org ja mormon.org.
Kesäkuun 23. päivänä 2004, jolloin presidentti Hinckley täytti 94 vuotta, hänelle ojennettiin presidentillinen vapauden mitali, joka on korkein siviileille myönnettävä kunnianosoitus Yhdysvalloissa. Vastauksena hän sanoi: ”Minulle on suuri kunnia vastaanottaa tämä arvostettu kunnianosoitus Yhdysvaltain presidentiltä. Olen erittäin kiitollinen. Laajemmassa mielessä se on tunnustus ja kunnia kirkolle, joka on suonut minulle niin monia tilaisuuksia ja jonka asiaa olen yrittänyt palvella.”66 Hän näki tämän kunnianosoituksen vertauskuvana kirkon kasvavasta myönteisestä maineesta ja todisteena, että se oli todellakin tulossa pois hämärästä.
Matkustamista myöhempien aikojen pyhien keskuudessa
Presidentti Hinckley ei pitänyt matkustamisen tuomista hankaluuksista, mutta hänen halunsa palvella myöhempien aikojen pyhien keskuudessa oli voimakkaampi kuin hänen halunsa pysyä kotona. Hän sanoi haluavansa päästä ”käymään jäsentemme luona ilmaistakseni kiitollisuutta ja rohkaisua ja lausuakseni todistuksen Herran työn jumalallisuudesta”67. Toimikautensa alkupuolella hän sanoi: ”Olen päättänyt, että niin kauan kuin minulla on voimia, menen ihmisten luokse kotona ja muualla. – – Aion tarmokkaasti liikkua niin kauan kuin voin. Haluan olla tekemisissä rakastamieni ihmisten kanssa.”68
Palvellessaan kirkon presidenttinä hän matkusti laajalti Yhdysvalloissa ja teki yli 90 matkaa maihin Yhdysvaltain ulkopuolella. Kaiken kaikkiaan hän matkusti yli 1,6 miljoonaa kilometriä kirkon presidenttinä tavaten pyhiä kaikissa osissa maailmaa.69
Presidentti Hinckleystä oli mukavaa mennä ”ihmisten luokse kotona ja muualla”.
Joillakin alueilla ihmisten oli ponnisteltava jopa enemmän nähdäkseen hänet kuin hänen nähdäkseen heidät. Esimerkiksi vuonna 1996 hän ja sisar Hinckley kävivät Filippiineillä, missä kirkon jäsenmäärä oli kasvanut yli 375 000:een. Presidentti ja sisar Hinckleyn oli määrä puhua eräänä iltana kokouksessa Manilan Araneta Coliseumilla. Tuona päivänä iltapäivän keskivaiheille mennessä stadion ”oli ääriään myöten täynnä. Jonot olivat alkaneet muodostua seitsemältä aamulla kokoukseen, jonka oli määrä alkaa vasta 12 tunnin kuluttua. Virallinen laskenta osoitti myöhemmin, että noin 35 000 jäsentä oli ahtautunut stadionin 25 000 istuimelle sekä käytäville ja auloihin. Monet pyhät olivat matkustaneet 20 tuntia veneellä ja linja-autolla päästäkseen Manilaan. Joidenkuiden kohdalla matkan kulut vastasivat usean kuukauden palkkaa. – –
Kun presidentti Hinckley kuuli, että stadion oli täynnä ja että stadionin päällikkö mietti, voisiko kokousta mitenkään aloittaa etuajassa, presidentti sanoi heti: ’Mennään.’ Hän ja sisar Hinckley astuivat suurelle areenalle. – – Aivan kuin merkistä ihmiset nousivat vaistomaisesti seisomaan, taputtivat käsiään ja alkoivat sitten laulaa tunteikkaasti laulua ’Kiitos, Luojamme, profeetasta’.”70
Koska presidentti Hinckley tiesi, etteivät hän ja johtavat veljet voineet käydä kaikkialla, minne he halusivat mennä, hän puhui tekniikan käytön puolesta johtajien opettamisessa ympäri maailman. Satelliittitekniikkaa käyttäen hän johti maailmanlaajuisia johtajien koulutuskokouksia, joista ensimmäinen pidettiin tammikuussa 2003.
Hengellisten ja maallisten totuuksien oppimisen ja opettamisen tärkeyttä edistämässä
Presidentti Hinckley sanoi: ”Kukaan meistä ei tiedä riittävästi. Oppimisprosessi on loputon. Meidän täytyy lukea, meidän täytyy havainnoida, meidän täytyy omaksua ja meidän täytyy pohtia sitä, minkä vaikutukselle saatamme mielemme alttiiksi.”71 Hän sanoi myös: ”Vaikuttava opettaminen on aivan olennaisinta kirkon johtamisessa. Iankaikkinen elämä saadaan ainoastaan, kun ihmisiä opetetaan niin vaikuttavasti, että he muuttavat elämäänsä ja alkavat elää kurinalaisesti. Heitä ei voi pakottaa vanhurskauteen eikä taivaaseen. Heitä täytyy johdattaa, ja se tarkoittaa opettamista.”72
Presidentti Hinckley halusi antaa myöhempien aikojen pyhille kaikkialla maailmassa enemmän hengellistä ravintoa. Vuonna 1995 hän hyväksyi innostuneesti suunnitelman julkaista uusi kirjasarja, jonka avulla kirkon jäsenet saisivat evankeliumiaiheisen kirjaston. Kirkko alkoi pian julkaista tätä sarjaa nimeltään Kirkon presidenttien opetuksia, johon sarjaan tämäkin kirja kuuluu.
Myös maallinen oppiminen oli tärkeää presidentti Hinckleylle. Hän oli huolissaan maailman köyhyyden koettelemilla alueilla asuvista kirkon jäsenistä, joilla ei ollut varaa korkeakoulu- eikä ammatillisiin opintoihin. Vailla sellaista koulutusta ja valmennusta useimmat heistä jäisivät köyhyyteen. Huhtikuun 2001 yleiskonferenssin pappeuskokouksessa presidentti Hinckley sanoi:
”Pyrkiäksemme korjaamaan tämän tilanteen me ehdotamme suunnitelmaa – suunnitelmaa, jonka me uskomme olevan Herran innoittama. Kirkko perustaa rahaston suurelta osin niiden uskollisten myöhempien aikojen pyhien avustuksista, jotka ovat tehneet ja tulevat tekemään lahjoituksia tähän tarkoitukseen. Olemme syvästi kiitollisia teille. – – Tulemme kutsumaan sitä jatkuvaksi koulutusrahastoksi.”73
Presidentti Hinckley selitti, että ohjelmasta hyötyville annettaisiin opiskelua tai ammatillista valmennusta varten lainoja, jotka otettaisiin kirkon jäsenten lahjoittamista varoista. Kun lainansaajat olisivat suorittaneet opintonsa loppuun, heidän odotettaisiin maksavan lainansa takaisin, jotta varoja voitaisiin käyttää muiden avuksi. Presidentti Hinckley selitti myös, että jatkuva koulutusrahasto ”perustuu samanlaisiin periaatteisiin kuin jatkuva siirtolaisten avustusrahasto”, jonka kirkko oli perustanut 1800-luvulla auttaakseen puutteenalaisia pyhiä muuttamaan Siioniin.74
Puolessa vuodessa myöhempien aikojen pyhät olivat lahjoittaneet jatkuvaan koulutusrahastoon miljoonia dollareita.75 Vuosi suunnitelman esittelemisen jälkeen presidentti Hinckley ilmoitti: ”Tämä hanke on nyt vakaalla pohjalla. – – Maailman vähäosaisilla alueilla olevilla nuorilla miehillä ja naisilla, joista suurin osa on kotiin palanneita lähetyssaarnaajia, on mahdollisuus hankkia hyvä koulutus, joka nostaa heidät köyhyyden kurimuksesta, jossa heidän esi-isänsä ovat kamppailleet sukupolvien ajan.”76 Tämä ohjelma siunaa edelleen myöhempien aikojen pyhiä sekä saajina että antajina.
Avioliiton ja perheen pyhyydestä todistamista
Yleisessä Apuyhdistyksen kokouksessa 23. syyskuuta 1995 presidentti Hinckley sanoi:
”Koska on niin paljon virheellisiä päätelmiä, joita tarjotaan totuutena, niin paljon petosta normien ja arvojen suhteen, niin paljon houkutuksia ja viettelyksiä sortua pikkuhiljaa maailman paheisiin, olemme tunteneet tarvetta varoittaa ja varoittaa ennalta. Tämän edistämiseksi me, ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin neuvosto, annamme nyt kirkolle ja maailmalle lausunnon julistuksena ja vahvistuksena perheeseen liittyvistä normeista, opeista ja käytännöistä, jotka tämän kirkon profeetat, näkijät ja ilmoituksensaajat ovat toistuvasti esittäneet kautta sen historian.”77
Tämän johdannon jälkeen presidentti Hinckley luki ensimmäisen kerran julkisesti asiakirjan ”Perhe – julistus maailmalle”.
”Neuvomme vanhempia ja lapsia asettamaan perherukouksen, perheillat, evankeliumin opiskelun ja opettamisen sekä perheen tervehenkisen toiminnan etusijalle.”
Avioliiton ja perheen pyhyys oli jatkuvana teemana presidentti Hinckleyn opetuksissa. Hän tuomitsi kaikenlaisen kaltoinkohtelun ja kannusti vanhempia ja lapsia olemaan kärsivällisiä toistensa kanssa, rakastamaan toisiaan, opettamaan toisiaan ja palvelemaan toisiaan. Helmikuun 11. päivänä 1999 päivätyssä kirjeessä hän ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa sanoivat:
”Vetoamme vanhempiin, että he tekisivät parhaansa opettaakseen ja kasvattaakseen lapsiaan evankeliumin periaatteiden mukaisesti ja pitäisivät heidät näin kirkon piirissä. Koti on vanhurskaan elämän perusta, eikä mikään muu taho voi ottaa sen paikkaa tai täyttää sen perustehtäviä tämän Jumalan antaman vastuun täyttämisessä.
Neuvomme vanhempia ja lapsia asettamaan perherukouksen, perheillat, evankeliumin opiskelun ja opettamisen sekä perheen tervehenkisen toiminnan etusijalle. Olivatpa muut pyyteet tai toiminnat miten kelvollisia ja asiallisia tahansa, niiden ei saa sallia syrjäyttää Jumalan antamia velvollisuuksia, jotka vain vanhemmat ja perheet voivat asianmukaisesti täyttää.”78
Uusien käännynnäisten auttaminen
Presidentti Hinckleystä oli suurenmoista nähdä suurten ihmismäärien liittyvän kirkkoon, mutta hän oli huolissaan noihin lukumääriin sisältyvistä yksittäisistä ihmisistä. Varhaisessa vaiheessa toimikauttaan hän sanoi:
”Kasvavan käännynnäismäärän myötä meidän täytyy yhä voimakkaammin ponnistella auttaaksemme heitä, kun he etsivät tietään. Jokainen heistä tarvitsee kolmea asiaa: ystävää, tehtävää ja sitä, että heitä ravitaan ’Jumalan hyvällä sanalla’ (Moroni 6:4). Näiden asioiden tarjoaminen on meidän velvollisuutemme ja mahdollisuutemme.”79
Uusien käännynnäisten vahvistaminen oli presidentti Hinckleyn jatkuva teema. Vanhin Jeffrey R. Holland kertoi seuraavan tapauksen siitä, kuinka presidentti Hinckley tähdensi tätä teemaa: ”Pilke silmäkulmassaan ja kopauttaen edessään olevaa pöytää hän sanoi hiljattain kahdelletoista: ’Veljet, kun elämäni on päättynyt ja hautajaiset ovat lopuillaan, aion teidän ohitsenne kulkiessani nousta istumaan, katsoa teitä jokaista silmiin ja kysyä: ”Kuinka me suoriudumme aktiivisena pitämisestä?”’”80
Temppelien rakentaminen
Presidentti Hinckley levittää laastia kulmakiviseremoniassa ennen Nauvoon temppelin vihkimistä Illinoisissa Yhdysvalloissa vuonna 2002.
Vuonna 1910, kun Gordon B. Hinckley syntyi, maailmassa oli neljä toiminnassa olevaa temppeliä, ja ne kaikki olivat Utahissa Yhdysvalloissa. Vuoteen 1961 mennessä, kun hänet asetettiin apostoliksi, niiden lukumäärä oli lisääntynyt 12:een. Tämä edistyminen oli merkittävää, mutta vanhin Hinckley ilmaisi usein huolensa siitä, että monet ihmiset ympäri maailmaa pääsivät osallisiksi temppelisiunauksista rajoitetusti. Palvellessaan vuonna 1973 kirkon temppelikomitean puheenjohtajana hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kirkko voisi rakentaa [monia pienempiä] temppeleitä [silloin rakenteilla olleen] Washingtonin temppelin hinnalla. Se veisi temppelit ihmisten luo sen sijaan että ihmisten täytyy matkustaa pitkiä matkoja päästäkseen niiden luo.”81
Kun hänet hyväksyttiin kirkon presidentiksi vuonna 1995, toiminnassa olevien temppelien lukumäärä oli lisääntynyt 47:ään, mutta hänen halunsa saada lisää temppeleitä oli yhä vahva. Hän sanoi: ”Minulla on ollut valtava halu saada temppeli minne ikinä sitä tarvitaan, jotta kansamme, missä heitä lieneekin, voisi ilman liian suuria uhrauksia tulla Herran huoneeseen saamaan omat toimituksensa ja saada tilaisuuden tehdä sijaistyötä kuolleiden puolesta.”82
Lokakuun 1997 yleiskonferenssissa presidentti Hinckley esitti historiallisen ilmoituksen: kirkko alkaisi rakentaa pienempiä temppeleitä eri puolille maailmaa.83 Hän sanoi myöhemmin: ”Ajatus pienistä temppeleistä tuli uskoakseni suorana ilmoituksena.”84 Vuonna 1998 hän ilmoitti, että 30 uutta pienempää temppeliä niiden jo suunnittelu- tai rakennusasteella olevien lisäksi merkitsee sitä, että ”uusia temppeleitä tulee olemaan 47 nyt toiminnassa olevien 51 temppelin lisäksi”. Kaikkien kuulijoiden iloksi presidentti Hinckley lisäsi vielä: ”Luulen, että meidän olisi parasta lisätä tuohon määrään vielä kaksi, jotta temppeleitä olisi kaikkiaan tasan 100 tämän vuosisadan loppuun mennessä, 2 000 vuotta ’meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lihaan tulosta’ (OL 20:1).” Sitten hän lupasi: ”[Niitä] tullaan – – rakentamaan vielä lisää.”85
Lokakuun 1. päivänä 2000 presidentti Hinckley vihki Massachusettsissa Yhdysvalloissa sijaitsevan Bostonin temppelin, sadannen toiminnassa olevan temppelin. Vuoden 2000 loppuun mennessä hän oli vihkinyt kaksi temppeliä lisää. Kun hän kuoli vuonna 2008, kirkolla oli 124 toiminnassa olevaa temppeliä ja 13 uudesta oli ilmoitettu. Presidentti Hinckley oli ollut mukana lähes kaikkien niiden suunnittelussa ja rakentamisessa ja oli itse vihkinyt niistä 85 ja uudelleenvihkinyt 13 (kahdeksan niistä olivat sellaisten temppelien uudelleenvihkimisiä, jotka hän oli aiemmin vihkinyt).
Konferenssikeskus
Konferenssikeskus, jonka presidentti Hinckley vihki käyttöön lokakuun 2000 yleiskonferenssissa
Lokakuun 1995 yleiskonferenssissa presidentti Hinckley viittasi ajatukseen, joka oli ollut hänen mielessään. Pitäessään puhetta temppeliaukiolla olevassa tabernaakkelissa hän sanoi: ”Tämä suurenmoinen tabernaakkeli tuntuu käyvän pienemmäksi vuosi vuodelta. Paljon suurempia ryhmiä kokoontuu nyt joissakin aluekonferensseissa saman katon alle.”86 Huhtikuun 1996 yleiskonferenssissa presidentti Hinckley kertoi lisää ajatuksestaan:
”Olen pahoillani siitä, etteivät kaikki, jotka haluaisivat tulla kanssamme tabernaakkeliin tänä aamuna, voi päästä sisään. Ulkona temppeliaukiolla on paljon kuulijoita. Tähän ainutlaatuiseen ja suurenmoiseen saliin, jonka pioneeriesi-isämme rakensivat ja joka on vihitty käyttöön Herran palvelemiseen, mahtuu mukavasti 6 000 henkeä. Jotkut teistä, jotka istuvat noilla kovilla penkeillä kaksi tuntia, saattavat epäillä sanaa mukavasti.
Toivoisin sydämestäni, että kaikki, jotka haluavat tulla sisään, voisivat tulla. Noin vuosi sitten ehdotin veljille, että kenties on koittanut aika, jolloin meidän pitäisi tutkia mahdollisuutta rakentaa toinen pyhitetty kokouspaikka, mittasuhteiltaan paljon suurempi, niin että siihen mahtuisi ihmisiä kolme, neljä kertaa enemmän kuin tähän tabernaakkeliin mahtuu.”87
Heinäkuun 24. päivänä 1997, pioneerien Suolajärven laaksoon saapumisen 150-vuotispäivänä, pidettiin uuden rakennuksen – jota kutsuttaisiin konferenssikeskukseksi – maanmurtotilaisuus korttelissa heti temppeliaukion pohjoispuolella. Vajaat kolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2000, siellä pidettiin yleiskonferenssin ensimmäiset kokoukset, vaikka rakennus ei ollut aivan valmis. Presidentti Hinckley vihki konferenssikeskuksen käyttöön lokakuun 2000 yleiskonferenssissa. Ennen vihkimisrukousta hän seisoi puhujakorokkeella, joka oli tehty mustasta saksanpähkinäpuusta, jonka hän oli kasvattanut omalla pihallaan, ja sanoi:
”Tänään me vihimme keskuksen rakennukseksi, jossa voimme palvella Jumalaa, iankaikkista Isää, ja Hänen ainosyntyistä Poikaansa, Herraa Jeesusta Kristusta. Me toivomme ja rukoilemme, että tältä korokkeelta välittyy edelleenkin maailmaan julistuksia todistuksesta ja opista, uskosta elävään Jumalaan ja kiitollisuudesta Lunastajamme suuresta sovitusuhrista.”88
Todistus Jeesuksesta Kristuksesta
Tammikuun 1. päivänä 2000 presidentti Hinckley, hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa ja kahdentoista apostolin koorumi julkaisivat julistuksen nimeltään ”Elävä Kristus – apostolien todistus”. He julistivat Vapahtajasta: ”Kenelläkään muulla ei ole ollut niin syvällistä vaikutusta kaikkiin niihin, jotka ovat eläneet ja jotka vielä tulevat elämään maan päällä.”89
Eikä kenelläkään muulla ollut niin syvällistä vaikutusta presidentti Gordon B. Hinckleyn elämään. Yli 46 vuoden ajan hän palveli Jeesuksen Kristuksen nimen erityisenä todistajana. Muutama kuukausi sen jälkeen kun hän ja hänen apostolitoverinsa julkaisivat ”Elävä Kristus” -asiakirjan, presidentti Hinckley seisoi myöhempien aikojen pyhien edessä ja sanoi: ”Kaikista niistä asioista, joista olen kiitollinen tänä aamuna, yksi kuitenkin kohoaa ylitse muiden. Se on elävä todistus Jeesuksesta Kristuksesta, Kaikkivaltiaan Jumalan Pojasta, Rauhan Ruhtinaasta, Jumalan Pyhästä.”90
Koettelemuksia ja toivoa
Huhtikuun 2004 yleiskonferenssin lopussa presidentti Hinckley sanoi: ”Haluan nyt, vaikkakin vastentahtoisesti, kertoa teille hetken verran henkilökohtaisesta asiasta. Jotkut teistä ovat huomanneet, että sisar Hinckley ei ole paikalla. Ensimmäistä kertaa 46 vuoden aikana, siitä lähtien kun minusta tuli johtava auktoriteetti, hän ei ole ollut läsnä yleiskonferenssissa. – – Olimme matkalla kotiin [Afrikasta tammikuussa], kun sisar Hinckleyn voimat pettivät uupumuksesta. Aina siitä lähtien hänellä on ollut vaikeata. – – Luulen, että kellosta alkaa olla veto lopussa, emmekä tiedä, kuinka vetäisimme sen.
Tämä on murheellista aikaa minulle. Tässä kuussa tulee kuluneeksi 67 vuotta siitä, kun solmimme avioliiton. Hän on viiden lahjakkaan ja erinomaisen lapsemme äiti, 25 lapsenlapsen isoäiti sekä kasvavan lastenlastenlasten joukon isoisoäiti. Kaikkina näinä vuosina olemme kulkeneet läpi myrskyn ja päivänpaisteen rinnakkain tasavertaisina kumppaneina. Hän on lausunut kaikkialla todistuksensa tästä työstä ja jakanut rakkautta, rohkaisua ja uskoa minne tahansa on mennytkin.”91
Kaksi päivää myöhemmin, 6. huhtikuuta 2004, Marjorie Pay Hinckley menehtyi. Miljoonat ihmiset, jotka rakastivat hänen lempeää sydäntään, nopeaa älyään ja vakaata uskoaan, surivat presidentti Hinckleyn kanssa. Presidentti Hinckley oli kiitollinen tukea ja rakkautta ilmaisevista kirjeistä, joita virtasi kaikkialta maailmasta. Nämä kirjeet, hän sanoi, ovat tuoneet ”lohdutuksen tuntua murheelliseen aikaamme”92. Monet tekivät lahjoituksia jatkuvaan koulutusrahastoon sisar Hinckleyn nimissä.
Niin vaikea kuin Marjorien menetys presidentti Hinckleylle olikin, hän jatkoi kirkon työtä, vaikka hänen oma terveytensä heikkenikin jonkin verran. Hän alkoi käyttää kävelykeppiä. Joskus hän käytti sitä tuekseen mutta vielä useammin hän käytti sitä heiluttaakseen tervehdyksen kirkon jäsenille. Presidentti Thomas S. Monson muisteli keskustelua presidentti Hinckleyn lääkärin kanssa, joka oli huolissaan siitä, miten presidentti Hinckley käytti – ja ei käyttänyt – keppiään. Lääkäri sanoi: ”Emme todellakaan haluaisi hänen kaatuvan ja saavan lantionmurtumaa tai vielä pahempaa. Hän vain heiluttelee keppiään eikä käytä sitä sitten kävellessään. Sano hänelle, että keppi on hänen lääkärinsä määräämä ja että hänen täytyy käyttää sitä tavalla, johon se on tarkoitettu.” Presidentti Monson vastasi: ”Tohtori, olen presidentti Hinckleyn neuvonantaja. Sinä olet hänen lääkärinsä. Sano se hänelle itse!”93
Vuoden 2006 alkupuolella, jolloin presidentti Hinckley oli 95-vuotias, hänellä todettiin syöpä. Saman vuoden lokakuun yleiskonferenssissa hän sanoi: ”Herra on sallinut minun elää – en tiedä, kuinka pitkään vielä. Mutta olipa aika mikä hyvänsä, aion edelleen antaa parhaani käsillä olevaan työhön. – – Voin hyvin, terveyteni on kohtuullisen hyvä. Mutta kun koittaa aika seuraajalle, muutos tulee olemaan kitkaton ja Hänen tahtonsa mukainen, jonka kirkko tämä on.”94
Vuotta myöhemmin, lokakuussa 2007, presidentti Hinckley päätti viimeisen yleiskonferenssinsa sanomalla: ”Odotamme innolla näkevämme teidät jälleen ensi huhtikuussa. Olen 97-vuotias, mutta toivon selviytyväni silloin tänne. Olkoot taivaan siunaukset teidän seurananne siihen asti, on nöyrä ja vilpitön rukouksemme Lunastajamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”95
Presidentti ja sisar Hinckleyn tytär Virginia kuvaili neljää sisar Hinckleyn kuoleman jälkeistä vuotta presidentti Hinckleyn elämän ”lakikivivuosiksi”. Sitten hän muisteli rukousta, jonka hänen isänsä piti 20. tammikuuta 2008, viikkoa ennen kuolemaansa, vihkiessään remontoidun seurakuntakeskuksen Salt Lake Cityssä:
”Siinä rukouksessa hän hyvin epätavalliseen tapaan anoi Herralta apua tehtäväänsä profeettana. Hän puhui kiitollisuudella siitä, että ’Joseph Smithin ajoista nykyiseen olet valinnut ja asettanut profeetan tälle kansalle. Me kiitämme Sinua ja pyydämme Sinulta, että lohduttaisit ja tukisit häntä ja siunaisit häntä hänen tarpeidensa ja Sinun suurten tarkoitustesi mukaisesti.’”96
Torstaina, 24. tammikuuta 2008, presidentti Hinckley tunsi ensimmäisen kerran olevansa kykenemätön osallistumaan veljiensä kanssa heidän viikoittaiseen kokoukseensa temppelissä. Seuraavana sunnuntaina, 27. tammikuuta, presidentti Monson antoi hänelle pappeuden siunauksen yhdessä presidenttien Henry B. Eyringin ja Boyd K. Packerin kanssa. Myöhemmin samana päivänä presidentti Gordon B. Hinckley menehtyi rauhallisesti kotonaan viisi lastaan ja heidän puolisonsa ympärillään.
Muutamia päiviä myöhemmin tuhannet osoittivat kunnioitustaan kulkiessaan presidentti Hinckleyn arkun ohi sen ollessa esillä konferenssikeskuksen Hall of the Prophets -salissa. Myös muiden kirkkokuntien johtajat sekä hallitusvallan ja liike-elämän johtajat esittivät surunvalittelujaan ilmaisten kiitollisuutensa presidentti Hinckleyn vaikutuksesta ja opetuksista.
Hautajaiset pidettiin konferenssikeskuksessa ja lähetettiin kirkon rakennuksiin ympäri maailman. Tabernaakkelikuoro lauloi tilaisuudessa uuden laulun nimeltään ”Mikä on kuolema?” Laulun sanat olivat presidentti Hinckleyn kirjoittamat – hänen viimeinen todistuksensa Jeesuksesta Kristuksesta ystävilleen, jotka olivat turvanneet häneen profeettana:
On kuolema se nimeltään,
tuo lähtö öinen, hiljainen.
Se loppua ei tarkoita,
vaan valtakuntaa kirkkauden.
Oi Herra, koske sydäntäin
särkevää, pelot poistaen,
suo uskon, toivon vuodattaa
rauhansa ylle kyynelten.
Ei kuolemaa siis olekaan,
vaan muutos, meille voitoksi.
Jumalan Poika armossaan
sen kaikille soi lahjaksi.97